Limusiini

Limusiini (limousiini) on pitkä loistoauto, joka on perinteisesti väriltään musta tai valkoinen. Limusiinin rakenteelle tyypillistä on ohjaamon ja matkustamon erottaminen kiinteällä tai avattavalla ikkunalla.

Yleensä limusiineja ajavat ammattiautonkuljettajat. Monet limusiinit ovat kuljetusyritysten omistuksessa, mutta suurin osa on silti vuokra-autoja taksien tapaan. Limusiineja voivat vuokrata sekä yksityiset ihmiset että yritykset juhla- ja muuhun vapaa-ajan käyttöön. Limusiineilla kuljetetaan yleensä juhlavieraita, poliitikkoja, virkamiehiä ja yritysjohtajia tai muita merkkihenkilöitä.

Sana limusiini juontuu Ranskan keskiosissa sijaitsevasta Limousinin alueesta. Alun perin sanaa käytettiin autoista, joissa oli avoin ohjaamotila ja suljettu matkustamo, ja nimitys viittasi auton profiilin samankaltaisuuteen Limousinin alueella perinteisesti käytetyn huppumallin kanssa.^[1]

Mercedes-Benz 600:n 012-version kilpailijana pidetty Rolls-Royce Silver Shadow oli valmistajalleen suurmenestys. Vuosien 1965–1980 välillä valmistui peräti 30 057 kappaletta, joihin sisältyi pitkän akselivälin versioita (Shadow EWB, myöhemmin Silver Wraith II) 4 915 kappaletta. Phantom V- ja VI-mallia valmistui vain 516 ja 374 kappaletta, ja niiden tuotantoaika 1959–1990 oli selvästi pidempi.

Cadillac Series 70/75:n eri sukupolvista (tarkka mallinimi vaihteli) Series 75 saavutti ”formal limousine” -luokassa USA:ssa ylivoimaisen aseman.

Daimler DR450 ja etenkin sitä seurannut DS420 (Jaguar 420G -tekniikka, 5 044 kappaletta 1968–1992) olivat monien monarkkien suosiossa: mm. Tanskan ja Ruotsin kuningashuoneet valitsivat DS420:n edustusautokseen.

Neuvostoliiton edustusautoja olivat GAZ M14 Tṧaika, joita tuli Suomeenkin idänkaupan myötä, ja valtiollisissa edustusajoissa käytetyt raskaammat ZIL-114/4104:t (vaikutteita 1964–1967 Imperial-limusiineista)^[2].

Kiinan kansantasavallalla oli vuosina 1963–1980 edustusautona maan ensimmäinen itsenäistä suunnittelua edustanut automalli Hongqi eli ”Punalippu”.

Japanin loistoautoista vain harvalukuiset keisarilliset mallit täyttivät limusiini-määrittelyn, eikä niitä viety ulkomaille: kotimaassaan suuresti arvostetut Nissan President tai Toyota Century (1967–1997 ulkoisesti lähes muuttumaton^[3]) ovat myös tuiki tuntemattomia ulkomailla, vaikkakin ne suuren kokonsa ja V8- tai nyt jopa V12-moottorinsa vuoksi olivat ankarasti verotettuja, ja siten mielekkäitä vain suuryhtiöiden tai valtion eliiteille.

Monilla muillakin mailla oli oman ajoneuvoteollisuutensa loistomalleja, mutta ne perustuivat useimmiten ulkopuolisten koriräätäleiden pidentämiin tai muuttamiin sarjatuotantomalliin, vaikkapa Henri Chapronin eri Citroën DS -variantit^[4] (joiden valtiollista ”Presidentielle”-edustusautoa Charles de Gaulle kuuluu inhonneen sen väliseinän vuoksi) tai Lancia Flaminia 335 (myös: ”Quirinale” Rooman valtiohallinnon palatsin mukaan, 4 kappaletta, Landaulet-kattotyyppi).

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Limusiini Wikimedia Commonsissa