Lepra

Lepra (kreik. lepros ’suomuinen’) eli spitaali tai pitaali (ruots. spitali < lat. hospitale ’hoitolaitos’) on krooninen sairaus, joka aiheuttaa epämuodostumia iholle ja muualle kehoon. Sitä aiheuttava bakteeri on aerobinen, haponkestävä, mykobakteereihin kuuluva sauvabakteeri Mycobacterium leprae. Leprabakteerin löysi norjalainen lääkäri ja tiedemies Gerhard Armauer Hansen vuonna 1873. Tämän takia lepra on saanut tieteelliseksi nimekseen Hansenin tauti.

Historiallisesti lepra tunnettiin rujouttavana ja parantumattomana tautina. Virolainen lääkäri Aleksander Paldrock kokeili 1900-luvun alkupuolella hoidoksi hiilihappolumikäsittelyä.^[1]

Nykyään tauti on helposti hoidettavissa monilääkehoidolla, yleensä dapsonin, rifampisiinin ja klofatsimiinin yhdistelmällä.^[2] Maailman terveysjärjestö (WHO) on vuodesta 1995 alkaen antanut hoitoon tarvittavia lääkkeitä ilmaiseksi maille, joissa tautia esiintyy endeemisenä. Tätä on luvattu jatkaa ainakin vuoteen 2020.^[3]

Taudin aiheuttaa hyvin hitaasti lisääntyvä mykobakteerilaji, joka jakautuu kerran kahdessa viikossa (muut bakteerit voivat jakautua päivittäin tai jopa 20 minuutissa). Se vahingoittaa lähinnä ihoa, hermoja ja limakalvoja. Bakteerin lisääntymistä on tutkittu muun muassa yhdeksänvyövyötiäisillä. Tuberkuloosia aiheuttava Mycobacterium tuberculosis on läheistä sukua bakteerille. Sitä ei ole voitu tutkia soluviljelmillä, koska se on solunsisäinen loinen, jolta puuttuu useita sellaisia geenejä, jotka mahdollistaisivat sen selviytymisen itsenäisesti. Ainutlaatuinen, monimutkainen soluseinämä, joka tekee mykobakteereista vaikeasti voitettavia, on todennäköinen syy myös sen hitaaseen lisääntymiseen.^[4][5]

Lepran tartuntatapa on edelleen epäselvä. Nykyään sen oletetaan useimmiten tarttuvan ihmisestä toiseen pisaratartuntana hengitettäessä. Lepran tarttumiskyky on kuitenkin todettu hyvin heikoksi. Lisäksi noin 95 prosentilla ihmisistä on sille luontaista vastustuskykyä. Yleisen uskomuksen vastaisesti lepra ei itsessään aiheuta lihan mätänemistä tai raajojen irtoamista, vaan keho pyrkii voittamaan bakteerin, mikä käynnistää tulehdusreaktion, sytokiinien ja makrofagien aktivoitumisen sekä muita mekanismeja. Tämä aiheuttaa kudosten tuhoutumista ja uusiutumista, mikä puolestaan johtaa niiden liikakasvuun ja lopulta irtoamiseen.

Kroonisena tartuntatautina lepra vahingoittaa yleensä ihoa ja ääreishermostoa, mutta se voi ilmetä monin muinkin tavoin. Tautia esiintyy kolmessa muodossa: tuberkuloidina ja lepromaattisena leprana sekä näiden sekamuotona.
Tuberkuloidi lepra (kansanomaiselta nimeltään kuiva spitaali) on luonteeltaan vähemmän raju; siinä tyypillisesti esiintyy alkuvaiheessa yksi tai useampia täpliä, jotka ovat muuta ihoa vaaleampia.
Lepromaattinen lepra (märkä spitaali) taas aiheuttaa iholle symmetrisiä muutoksia, kyhmyjä, peitteitä ja ohentumia sekä usein vahingoittaa nenän limakalvoa aiheuttaen nenän tukkeutumisen ja verenvuotoa nenästä.
Näiden kanssa taudinkuvaltaan hyvin samankaltainen on leprabakteerin lähisukulaisen (Mycobacterium lepraemurium) eräillä eläinlajeilla aiheuttama lepromatoidi lepra.

Lepra etenee hyvin hitaasti ja voi lopulta aiheuttaa esimerkiksi tuntoaistin menetyksen tai neliraajahalvauksen.^[6]

Perinteisesti on luultu, että ihmisen lisäksi lepra voi tarttua ainoastaan vyötiäisiin. Myöhemmin sitä on kuitenkin havaittu myös mangabiapinoilla, hiirillä (vain jaloissa), kaneilla ja oravilla.^[7]

Maailman terveysjärjestön (WHO) tilastojen mukaan uusien tartuntojen määrä koko maailmassa on vähentynyt noin 107 000:lla eli 21 prosentilla verrattuna jaksoon 2003–2004. Vähentyminen on jatkunut viimeiset kolme vuotta.^selvennä

Vuoden 2019 tietojen mukaan Brasilia, Intia ja Indonesia ilmoittivat yli 10 000 uudesta tapauksesta ja 13 muuta maata (Bangladesh, Kongon demokraattinen tasavalta, Etiopia, Madagaskar, Mosambik, Myanmar, Nepal, Nigeria, Filippiinit, Somalia, Etelä-Sudan, Sri Lanka ja Tansania) raportoivat kukin 1000–10 000 uudesta tapauksesta.^[8]

Vuonna 1999 lepraan sairastuneiden määräksi ilmoitettiin 640 000 ja vuonna 2000 todettiin 738 284 tapausta. Maailman terveysjärjestö (WHO) ilmoitti lepraa esiintyneen vuonna 2000 endeemisenä 91 maassa. Kaikista tapauksista 70 prosenttia oli Intiassa, Myanmarissa ja Nepalissa. Vuonna 2002 havaittiin koko maailmassa 763 917 uutta tapausta. Tuolloin WHO ilmoitti 90 prosenttia lepratapauksista olleen Brasiliassa, Madagaskarissa, Mosambikissa, Tansaniassa ja Nepalissa.

Maailmassa on 1–2 miljoonaa lepran pysyvästi vammauttamaa ihmistä. Antibioottikuurilla parhaillaan olevat ja kuurin loppuun saaneet katsotaan kuitenkin aktiivisesta infektiosta terveiksi. Intiassa on eniten lepratapauksia, Brasiliassa toiseksi ja Myanmarissa kolmanneksi eniten.

Suomessa on 1950-luvun jälkeen lepratartunta löydetty vain muutamilta Kaukoidästä tartunnan saaneilta.^[9] Maailmanlaajuisesti tapaukset ovat vähentyneet, mutta esiintyvyys on yhä suuri Brasiliassa, Etelä-Aasiassa (Intiassa ja Nepalissa), paikoitellen Afrikassa (Tansaniassa, Madagaskarissa ja Mosambikissa) sekä läntisen Tyynenmeren alueella.

Hoitamatonta, aktiivista, pääasiallisesti lepromaattista tautimuotoa sairastavien kanssa läheisissä tekemisissä olevat ja toisaalta suuren esiintymistiheyden maissa asuvat ovat vaarassa sairastua. Uusimmissa tutkimuksissa on alettu selvittää, onko Parkinsonin taudin kehittymiseen geneettisesti vaikuttavalla DNA:n osalla osuutta myös alttiuteen lepraan sairastumiseen. Näin on päädytty tutkimaan, liittyvätkö nämä kaksi häiriötilaa toisiinsa biokemian tasolla. Miesten sairastumisalttius on todettu kaksi kertaa suuremmaksi kuin naisten.

Lepraa sairastavia on historiallisesti kutsuttu (s)pitaalisiksi. Tämä termi on kuitenkin jäämässä pois käytöstä paitsi tautitapausten harvenemisen myös sanan herättämien kielteisten mielleyhtymien takia. Nykyään lepratyössä toimivat tahot käyttävät yleisesti nimitystä "lepratartunnan saaneet".

Maailmassa on yhä leprasiirtoloita, lähinnä Intiassa ja Filippiineillä.

Länsimaiset humanitaariset ja seurakuntien avustusjärjestöt lähettävät lepratyöhön avustustarpeita kuten leprasiteitä: puuvillasta käsin tehtyjä siteitä, jotka ovat perinteisiä siteitä hengittävämpiä ja kestävämpiä. Siteitä voidaan myös pestä ja steriloida, ja näin käyttää uudelleen, minkä ansiosta ne ovat myös taloudellisesti edullisempia. Vaikka leprasiteitä on mahdollista valmistaa koneellisestikin, useat siirtoloiden asukkaat arvostavat enemmän käsin tehtyjä.

Vuonna 2001 Japanin valtiota vastaan nostettiin syyte maan hallituksen ylläpitämistä leprasiirtoloista. Käsittely johti päätökseen, jonka mukaan hallitus oli kohdellut potilaita väärin. Alueoikeus määräsi valtion maksamaan korvauksia entisille potilaille.^[10] Vuonna 2002 käynnistettiin virallinen tutkimus siirtoloista, ja maaliskuussa 2005 hallituksen toiminta tuomittiin jyrkästi: ”Japanin ehdottoman eristämisen politiikalla… ei ollut lainkaan tieteellisiä perusteita.” Aina 1950-luvulle saakka siirtoloiden henkilökunta surmasi monia lepraan sairastuneista lapsista.^[11]

Pääartikkeli: ‎Lepra Suomessa

Ensimmäinen maininta leprasta Suomessa on vuodelta 1355. Tällöin oli testamentattu summa Turun Pyhän Yrjänän hospitaalille.^[9] Suomen tunnetuin leprasiirtola oli Seilin saari Turun saaristossa, Rymättylän ja Nauvon välillä. Siirtola perustettiin sinne 1600-luvulla. Potilaat joutuivat tuomaan saarelle mukanaan ruumisarkun tai puutavaraa arkun rakentamista varten, eikä sieltä ollut paluuta. Leprasairaala suljettiin vuonna 1785, kun viimeinen potilas kuoli.^[12][13]

Suomen viimeinen ja pitkään ainoa leprasairaala toimi Orivedellä vuoteen 1953 saakka.^[14]

• Aleijadinho, brasilialainen kuvanveistäjä 1800-luvulla, eli yli 20 vuotta taudin runtelemana.
• Baudouin IV, Jerusalemin latinalainen kuningas (1161–1185, vallassa 1174–1185).
• Joseph (Jozef) de Veuster (Isä Damien), katolinen pappi, joka auttoi leprasairaita Molokain saarella, Havaijilla, sairastui ja menehtyi itsekin tautiin.
• Henrik VII, Sisilian ja Saksan kuningas sekä Schwabenin herttua (1211–1242, vallassa 1212-1217 ja 1222-1235)
• Hallgrímur Pétursson, yksi Islannin tunnetuimmista runoilijoista ja pappi, kuoli lepraan.

Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

• Clark, E.: Social Welfare and Mutual Aid in the Medieval Countryside. Journal of British Studies 33 (1994), s. 394–396.
• Kallioinen, Mika: Rutto & rukous: Tartuntataudit esiteollisen ajan Suomessa, s. 43–51. (2., tarkistettu painos) Jyväskylä: Atena, 2008. ISBN 978-951-796-580-4
• Leprosy: A Medical Dictionary, Bibliography, and Annotated Research Guide to Internet References. San Diego: Icon Health Publications, 2004. ISBN 0-597-84006-7.
• Tayman, John The Colony: The Harrowing True Story of the Exiles of Molokai. Simon & Schuster, 2006. ISBN 0-7432-3300-X
• Rawcliffe, C.: Learning to Love the Leper: aspects of institutional Charity in Anglo Norman England. Anglo Norman Studies 23 (2001).
• Vuorinen, Heikki S.: Tautinen historia, s. 189–198. Tampere: Vastapaino, 2002. ISBN 951-768-095-3

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Lepra.

• Kirjailija John Taymanin haastattelu. (englanniksi)
• Maila Talvio : Myrtti ikkunalla, Kansan kuvalehti, 29.03.1929, nro 13, s. 16, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot