Lee Morgan
Edward Lee Morgan (10. heinäkuuta 1938 Philadelphia, Pennsylvania – 19. helmikuuta 1972 New York City) oli yhdysvaltalainen hard bop -tyylisuunnan jazztrumpetisti ja -säveltäjä.
Edward Lee Morgan syntyi Philadelphiassa Otto ja Nettie Morganin neljästä lapsesta nuorimmaksi. Hän kiinnostui aluksi vibrafonin soitosta, mutta siirtyi pian trumpettiin saatuaan sellaisen 13-vuotissyntymäpäivälahjaksi sisareltaan. Hän hallitsi myös alttosaksofonin soiton.
Morgan sai vaikutteita ja jonkin verran opetusta Clifford Brownilta. 18-vuotiaana Morgan lähti kiertämään Dizzy Gillespien big bandin kanssa puoleksitoista vuodeksi,[1] kunnes kokoonpano oli pakko hajottaa taloudellisista syistä. Morgan alkoi levyttää Blue Note -merkille 1956, mistä alkoi kaikkiaan 25 albumin mittainen levytysura noin 250 eri muusikon kanssa. Muiden yhtyeissä Morgan esiintyi muun muassa John Coltranen albumilla Blue Train (1957), jolla hän soitti Gillespieltä saamaansa ylöspäin taitettua trumpettia muun muassa albumin nimikappaleen kuuluisalla soololla.
Seuraavana vuonna Morgan liittyi Art Blakeyn Jazz Messengers -yhtyeeseen, jossa sai harjoitusta soittamisen lisäksi säveltäjänä ja oli mukana yhdellä yhtyeen tärkeimmistä levytyksistä, albumilla Moanin’. Huumeongelmat pakottivat Morganin jättämään Jazz Messengersin 1961 ja palaamaan kotikaupunkiinsa Philadelphiaan. Kahta vuotta myöhemmin Morgan levytti New Yorkissa albumin The Sidewinder (1963), josta tuli hänen suurin kaupallinen menestyksensä boogaloo-rytmisen nimikappaleensa ansiosta. Se levytettiin alun perin albumin täyteraidaksi, mutta nousi USA:n singelistalle. Morgan onnistui tekemään samantapaisella reseptillä hitit myös kappaleista ”Cornbread” ja ”Yes I Can, No You Can’t”. Levytystahti vain kiihtyi, ja albumi Search for the New Land (1964) nousi 20 myydyimmän joukkoon rhythm & blues-myyntilistalla. Näihin aikoihin Morgan liittyi myös hetkeksi takaisin Art Blakey’s Jazz Messengers -yhtyeeseen paikkaamaan Freddie Hubbardin lähtöä.
Oman levytystuotantonsa lisäksi Morgan vieraili muun muassa Wayne Shorterin albumilla Night Dreamer, Stanley Turrentinen albumilla Mr. Natural ja Freddie Hubbardin albumilla The Night of the Cookers. Muita muusikoita jotka käyttivät Lee Morgania levytyksissään olivat ainakin Hank Mobley, Jackie McLean, Joe Henderson, McCoy Tyner ja Elvin Jones.
Morganin viimeiseksi jääneeseen omaan kokoonpanoon kuului saksofonistina Billy Harper tai Bennie Maupin, pianistina Harold Mabern, basistina Jymie Merritt ja rumpalina Mickey Roker tai Freddie Waits. Tällä kokoonpanolla syntyi muun muassa kolmoisalbumi Live at the Lighthouse, joka äänitettiin yleisön edessä Hermosa Beach Clubilla Kaliforniassa heinäkuussa 1970.
Morgan kuoli vaimonsa ampumana newyorkilaisessa jazzklubissa helmikuisena aamuyönä 1972, vain 33 vuoden ikäisenä.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Berendt, Joachim: The Jazz Book, From New Orleans to Jazz Rock and Beyond, revised edition, s. 209. Paladin Books, 1984. ISBN 0-586-08474-6
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Jeff McMillan 2008: DelightfuLee: The Life and Music of Lee Morgan. University of Michigan Press.
- Tom Perchard 2006: Lee Morgan: His Life, Music and Culture. Equinox.
