Oikeudenkäynti

Oikeudenkäynti (ruotsiksi rättegång) on tuomioistuimissa tapahtuvaa laissa säänneltyä menettelyä, jossa ratkaistaan oikeusriitoja ja määrätään oikeudellisia seuraamuksia tapahtuneiden rikosten johdosta.^[1]

Roomalainen siviiliprosessi kehittyi yksityisasiamaisesta välimiesmenettelystä. Ensimmäinen menettelymuoto oli ns. legis actio -menettely, jossa asianosaiset esittivät vaatimuksensa tarkoin määrätyillä kaavasanoilla. Luultavasti jo vanhemman Rooman tasavallan aikana kehittyi joustavampi formulaprosessi, jossa riidan "ohjelma" tallennettiin prosessikaavaksi (formula). Formulaprosessin rinnalle ja vähitellen sen tilalle kehittyi Augustuksen ajasta alkaen keisarioikeuteen perustunut cognitiomenettely, jossa määräysvalta prosessista oli siirtynyt asianosaisilta virkatuomarille.^[1]

Vanhin roomalainen rikosprosessuaalinen järjestelmä oli kansanprosessia, joka osaksi oli vapaamuotoista perheen sisäistä menettelyä. Julkisessa elämässä kuninkaalla ja konsuleilla oli aluksi ylin tuomiovalta, joka vähitellen siirtyi kansankokoukselle. Menettely kehittyi ns. questioprosessiksi, joka oli akkusatorista, julkista ja suullista. Myöhemmin keisarivallan aikana lainkäyttö virkavaltaistui ja menettely tuli salaiseksi ja muodolliseksi.^[1]

Roomalaisen, germaanisen ja katolisen kirkon oikeudenkäyntimenettelystä kehittyi keskiajalla italialais-kanoninen prosessi. Saksassa tästä muodostui 1300–1400 luvuilla niin sanottu saksalainen yleisoikeus vanhan germaanisen oikeuden tilalle. Italialais-kanonisen oikeuden ja Saksan yleisoikeuden prosessille oli tyypillistä salainen ja kirjallinen menettelytapa (quod non est in actis, non est in mundo) eli "mitä ei ole asiakirjoissa, sitä ei ole olemassakaan". Oikeudenkäynnissä noudatettiin eventuaaliperiaatetta, käsittelymenetelmää ja legaalista eli lakisääntöisä todistusteoriaa. Prosessi oli hidasta ja kankeaa.^[1]

Saksalaisella oikeudella oli vaikutusta myös pohjoismaisiin oikeudenkäynteihin, vaikkakaan salainen ja kirjallinen menettely ei täällä tullut koskaan käyttöön.^[1]

Varhaisinta lainkäyttöä Suomessa lienee ollut muinaisten suomalaisten heimojen keskuudessa harjoitetut käräjät, joilla käsiteltiin yhteisiä asioita. Käräjiä pidettiin erityisillä oikeuden istuntopaikoilla eli käräjäpaikoilla, jotka sijaitsivat yleensä ns. käräjämäkien päällä tai vesistöjen varsilla.^[1]

1300-luvulta lähtien kristinuskon leviäminen ja ruotsalaisten tekemät valloitukset toivat Suomeen länsimaisen oikeusjärjestyksen. Ruotsi-Suomessa prosessioikeuden kehitykselle keskeistä oli 1200-luvulta alkanut valtion keskusvallan vahvistuminen. Tämän myötä oikeudenhoito siirtyi asianosaisilta ja näiden suvuilta yhteiskunnan tehtäväksi. Varhainen oikeus eli sukuoikeus alkoi väistyä valtiotasoisen oikeuden tieltä. Kuninkaanrauha-instituutio, josta säädettiin ns. rauhanlaeissa ja rauhanvala-säännöksissä oli ensimmäinen vaihe tässä kehityksessä.^[1]

Maakuntalait sisälsivät paljon vanhaa tapaoikeutta. Niitä kirjoitettiin kirjalliseen muotoon 1200–1300-luvuilla lähinnä katolisen kirkon ja vahvistuneen kuninkaanvallan seurauksena. Tämän vuoksi maakuntalakien sisällössä on vaikutteita myös kanonisen oikeuden periaatteista ja kuninkaallisista määräyksistä. Prosessuaalisia säännöksiä oli vielä varsin puutteelisesti etenkin vanhemmissa maakuntalaeissa, joissa ei ollut lainkaan käräjäkaarta eli määrääviä ohjeita menettelyyn käräjillä. Uudemmissakin määräykset olivat usein aineellisoikeudellisten säännösten yhteydessä.^[1]

Käräjäkaaret olivat sen sijaan ensi kertaa Maunu Eerikinpojan maanalaissa 1300-luvun puolivälissä ja kuningas Kristofferin maanlaissa vuodelta 1442. Prosessuaalisilla määräyksillä pyrittiin vahvistamaan tuomioistuinten asemaa riitojen ratkaisijoina.^[1]

Euroopan ja myös Suomen prosessioikeuden kehitykseen voimakkaasti vaikutti Euroopan ihmisoikeussopimuksen hyväksyminen vuonna 1990 ja sittemmin liittyminen Euroopan unioniin vuonna 1995.^[1]

Eurooppalaisen prosessioikeuskehityksen lähtökohdaksi voi nostaa Euroopan neuvoston ministerikomitean vuonna 1984 antaman suosituksen. Siinä prosessin oikeudenmukaisuudelle ja tehokkuudelle asetetaan minimivaatimuksia, kuten oikeudenkäynnin saattaminen loppuun yleensä korkeintaan kahdessa suullisessa käsittelyssä, sanktiot oikeudenkäynnin viivyttämisestä ja perusteettomasta prosessaamisesta, istuntojen valmistelu, nopea päätösten julistaminen, muutoksenhaun väärinkäytön ehkäiseminen ja erityiset oikeudenkäyntilajit kiireellisissä tapauksissa ja tietyillä erityisaloilla.^[1]

Vastaava suositus rikosasioihin annettiin vuonna 1987, jolla tavoiteltiin menettelyn yksinkertaistamista. Erityisesti huomionarvoista oli sovittelujen lisääminen oikeudenkäyntien ulkopuolella, oikeudenkäyntien yksinkertaistaminen ja mahdollisuus luopua toimenpiteistä tietyissä tilanteissa, kun se on kohtuullista rikoksen seikat ja osapuolet huomioon ottaen.^[1]

Siviiliprosessiin on suositeltu myös omaa mallilakiaan vuonna 1987 Euroopan yhteisössä. Sen tavoitteena on yhdenvertainen prosessioikeudellinen suoja ja kaikkien asianosaisten tasa-arvoisuus jokaisessa Eurropan yhteisöjen alueen tuomioistuimessa. Vuonna 1999 asiaan liittyen saatettiin voimaan ns. Amsterdamin sopimus, jonka seurauksena eräissä tapauksissa annetaan siviiliprosessi EU:n ylikansalliseen toimivaltaan. Tällaisia tapauksia ovat ne, joiden vaikutukset ulottuvat yli valtionrajojen ja joissa toimenpiteillä taataan EU:n sisämarkkinoiden moitteeton toiminta.^[1]

Rikosprosessissa on sovittu rikoksentekijöiden luovuttamisesta ja kansainvälisestä oikeusavusta. Vakavan järjestäytyneen rikollisuuden torjuntaan on perustettu Eurojust-yksikkö, jossa jokaisella jäsenmaalla on edustajansa. EU:n taloudellisia intressejä loukkaaviin ja vaarantaviin rikoksiin on valmisteltu ns. Corpus juris -hanketta, jolla luodaan ko. tapauksissa jäsenmaihin yhteinen rikosprosessimenettely.^[1]

Oikeudenkäyntimenettely voidaan Suomessa jakaa kolmeen päätyyppiin käsiteltävän asian mukaan:

• oikeudenkäyntiin riita-asioissa
• oikeudenkäyntiin rikosasioissa
• hallintolainkäyttöön

Näiden lisäksi erityisen käsittelyryhmänsä muodostavat hakemusasiat, joissa annettavat ratkaisut niin ikään ovat pakolla täytäntöönpantavissa, mutta joissa täysimittainen tuomioistuinmenettely ei ole tarpeenmukaista.

Suomessa oikeudenkäynnit ovat yleisölle julkisia, elleivät siinä käsiteltävät arkaluontoiset seikat erityisesti muuta vaadi.

Suomen oikeuslaitos on yleisten tuomioistuinten osalta kolmiportainen ja se käsittää

• Käräjäoikeudet
• Hovioikeudet
• Korkein oikeus (KKO)

Näiden lisäksi on hallinto-oikeudet ja korkein hallinto-oikeus sekä erityistuomioistuimia, kuten työtuomioistuin, markkinaoikeus ja vakuutusoikeus ja tapauksittain kokoontuva valtakunnanoikeus.

Oikeudenkäynneillä on korostettu julkisuusvaatimus. Vähäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta julkisiksi tulevat ainakin oikeudenkäynnin perustiedot eli diaaritiedot. Diaari on asiakirjahakemisto, johon tehdään merkintöjä saapuneista asioista. Niissä kerrotaan vain sen luonteisia tietoja, jotka eivät voi loukata yksityisyyden suojaa. Tiedoissa mainitaan asian osapuolien henkilöllisyys, asian laatu ja oikeuskäsittelyn nykyinen vaihe. Lisäksi tiedoissa kerrotaan, milloin ja missä oikeudenkäynnin suullinen käsittely pidetään. Rikosasioissa myös haastehakemuksen merkinnät tulevat julkisiksi heti, mutta esimerkiksi rikosrekisteritiedot eivät tule julkisiksi tätä kautta. Ne saattavat kuitenkin tulla julkiseksi muussa oikeudenkäyntiaineistossa.^[1]

Diaaritietojen julkisuudesta on laissa omat säännöksensä. Sinne merkityt tiedot tulevat julkisiksi välittömästi merkinnän teon jälkeen. Perusteluna julkisuudelle on esimerkiksi, että oikeudenkäynnin olemassaoloa ei voi salata. Tällä taataan asiaan liittyvien henkilöiden eli asianosaisten oikeusturvaa.^[1]

Poikkeuksen diaaritietojen pääsääntöiseen julkisuuteen muodostavat poliisiviranomaisten käyttämät salaiset pakkokeinot, kuten telekuuntelu, televalvonta tai tekninen kuuntelu. Salaisia pakkokeinoja koskevat merkinnät tulevat julkisiksi vasta, kun pakkokeinon käytöstä on viimeistään ilmoitettava rikoksesta epäillylle tai toimenpiteen kohteelle, jollei tuomioistuin toisin päätä. Jos tiedot tulisivat julkisiksi heti, voisi paikkokeinojen kohde saada tiedon kohteena olostaan ja voisi alkaa vältellä pakkokeinoa, esimerkiksi poliisin kuunteleman tai seuraaman matkapuhelimen käyttöä. Tämän vuoksi niitä koskevat tiedot tehdään julkisiksi vasta jälkikäteen.^[1]

Toinen poikkeus on asianomistajan eli esimerkiksi rikoksen uhrin henkilötietojen salaaminen diaarista. Henkilötietojen salaaminen diaarista voidaan tehdä erityisen arkaluonteisissa asioissa, esimerkiksi raiskauksen uhrille tai muussa seksuaalielämään liittyvässä asiassa. Rikoksesta syytetyn tietoja ei voi salata.^[1]

Kolmannen poikkeuksen muodostavat tilanteet, joissa turvapaikan hakijan henkilöllisyyden julkistaminen voisi vaarantaa turvapaikanhakijan tai tämän läheisten hengen tai terveyden.^[1]

Yleisölle julkisia ovat sellaiset oikeudenkäynnin vaiheet, joissa asianosaisella itselläänkin on oikeus olla läsnä tai jossa kuullaan jotakuta henkilökohtaisesti. Tällaisia ovat yleensä asian valmisteleva ja varsinainen suullinen käsittely.^[1]

Oikeudenkäynti muodostaa prosessioikeuden pääosan ja ydinalueen. Oikeudenkäynnillä tarkoitetaan lainkäytön harjoitusmuotoa eli prosessia.^[1]

Prosessioikeudella säädellään lyhyesti sanottuna menettelytapoja. Alana sen on tarkoitus erottua asioista, joita oikeudenkäynnissä käsitellään – menettely on erillään käsiteltävistä asioista. Oikeudenkäynnissä käsiteltäviä asioita kutsutaan puolestaan aineelliseksi oikeudeksi. Prosessioikeus antaa siis menettelytavat, joilla ratkaistaan aineellista oikeutta. Aineellista oikeutta ovat kaikki oikeudenkäynneissä käsiteltävät siviili- rikos ja hallinto-oikeuden asiat.^[1]

Lainopillisessa kielenkäytössä oikeudenkäynnin synonyyminä käytetään usein sanaa "prosessi", joka on alun perin latinaa, processus. Latinankielinen verbi procedere tarkoittaa "etenemistä, kulkua tai käyntiä". Prosessi on terminä kuitenkin oikeudenkäyntiä laajempi käsite, johon kuuluu lisäksi myös täysmittaista suppeampi ja lyhyempi tuomioistuinten prosessi (ns. summaarinen menettely), hallinnollinen lainkäyttö sekä menettelyt ulosottoasioissa.^[1]

Termi lainkäyttö eli oikeudenkäyttö (rättskipning) on oikeudenkäynnille läheinen. Yleensä sillä tarkoitetaan tuomiovallan käyttämistä eli tuomitsevaa toimintaa erotuksena hallintoviranomaisten tehtävistä, joita kutsutaan hallinnoksi. Oikeushallinnolla tarkoitetaan tuomioistuinten hallinnollisia asioita, kuten henkilöstöasioita. Valtakunnallisella tasolla näistä vastaa pääasiassa oikeusministeriö.^[1]

Lainkäyttö on puolestaan osa valtion oikeudenhoitoa (rättsvård), johon kuuluu myös syyttäjä, poliisi ja ulosotto sekä oikeushallinto (rättsförvaltning).^[1]

Suomessa osa prosessista on kirjoitettu Suomen perustuslakiin. Tuomiovallan käyttö on määrätty riippumattomille tuomioistuimille^[2] ja ihmisten yhdenvertaisuus lain edessä^[3] on mainittu perustuslaissa. Oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin lisättiin uutena perusoikeutena vuonna 1995. Nykymuodossaan se on perustuslain 21 §:ssä^[4].^[1]

Pääartikkeli: Oikeudenkäynti poissaolevana

Poissaolo oikeuden istunnosta tarkoittaa joko tapausta, jossa asianosainen ei saavu lainkaan paikalle eli tapahtuu totaalinen fyysinen poissaolo, tai tapausta, jossa asianosainen käyttää asiamiestä, vaikka on velvoitettu henkilökohtaisesti saapumaan oikeuteen (oikeudenkäymiskaari, 4/1734, 12:29). Myös todistaja tai asiantuntija voi olla poissa oikeuden istunnosta (OK 17:36 ja OK 17:48).^[5]

Poissaolo todetaan huudettaessa henkilöä sisään istuntosaliin. Poissaolosta seuraa sanktio, ellei henkilö voi esittää laillista estettä. Sanktiojärjestelmä on riita-asiassa ja rikosasiassa erilainen. Dispositiivisessa riita-asiassa voidaan joissakin tapauksissa antaa yksipuolinen tuomio tai käyttää asianosaisia kohtaan uhkasakkoa tai noutoa (OK 12:7 ja OK 12:19). Indispositiivisessa riita-asiassa ei voida antaa yksipuolista tuomiota, mutta vastaajaa kohtaan voidaan käyttää uhkasakkoa tai noutoa. Jos kantaja on poissa, asia jätetään sillensä. Kummassakin riita-asiatyypissä asia jätetään sillensä, jos molemmat asianosaiset ovat poissa (OK 12:9).^[5]

Rikosasiassa sanktiot poissaolosta riippuvat siitä, onko henkilö asianomistaja vai vastaaja, ja kutsussa esitetystä uhkasta. Sanktiona voidaan käyttää uhkasakkoa ja noutoa. Asian ratkaiseminen vastaajan poissa ollessa on mahdollista hyvin harvoin. Poisjäänyttä todistajaa voidaan uhata uhkasakolla tai noudolla (OK 17:36). Asiantuntijaa ei voida noutaa oikeuteen, vaan hänelle voidaan määrätä vain uhkasakko (OK 17.48).^[5]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Oikeudenkäynti Wikimedia Commonsissa

• Oikeuslaitos
• Oikeudenkäymiskaari (Arkistoitu – Internet Archive), Finlex