Oberste Heeresleitung

Oberste Heeresleitung (OHL) oli Saksan keisarikunnan armeijan yleisesikunta ensimmäisen maailmansodan aikana. Se käytännössä muodosti maan todellisen sodanjohdon, ja sodan jälkipuoliskolla se käytti lähes diktatorista valtaa Saksan politiikassa. Saksan merivoimilla oli maailmansodan aikana oma yleisesikuntansa, Seekriegsleitung.

Saksan keisarikunnalla ei ollut rauhan aikana keskitettyä sotilaallista johtoa – lukuun ottamatta keisarin nimellistä asemaa maa- ja merivoimien ylipäällikkönä – sillä usealla osavaltiolla oli omat armeijansa ja sotaministeriönsä. Tärkein sotilaallinen elin oli Preussin armeijan ”suuri yleisesikunta” (Großer Generalstab). Oberste Heeresleitung perustettiin ensimmäisen maailmansodan puhjettua elokuussa 1914 Preussin yleisesikunnan sota-ajan kokoonpanoksi. Se oli osa keisari Vilhelm II:n johtamaa päämajaa (Großer Hauptquartier), jossa olivat edustettuina kaikki tärkeimmät poliittiset ja sotilaalliset päättävät elimet.^[1][2] Käytännössä juuri OHL:sta tuli strategisista päätöksistä vastannut Saksan ylin sodanjohto.^[2] Nimellisenä ylipäällikkönä toiminut keisari jäi sodan alkuvaiheen jälkeen syrjään operatiivisesta päätöksenteosta, mutta osallistui toisinaan strategisista ratkaisuista päättämiseen.^[3]

OHL:n päällikkönä toimi ensin kenraalieversti Helmuth von Moltke, mutta hänen tilalleen tuli jo 14. syyskuuta 1914 kenraali Erich von Falkenhayn.^[2] Niin sanottu kolmas OHL syntyi 29. elokuuta 1916, kun Falkenhaynin tilalle esikuntapäälliköksi nimitettiin sotamarsalkka Paul von Hindenburg ja päämajoitusmestariksi kenraaliluutnantti Erich Ludendorff. ”Kolmannen OHL:n” aikana yleisesikunnan valta kasvoi, ja se alkoi ohjailla Saksan sisä-, ulko- ja talouspolitiikkaa voidakseen valjastaa kaikki kansakunnan resurssit sotilaallisen voiton tavoitteluun.^[1][2] OHL:n asemaa vuosina 1916–1918 on kutsuttu ”poliittiseksi hegemoniaksi” ja ”hiljaiseksi diktatuuriksi”. Heinäkuussa 1917 OHL painosti keisarin erottamaan valtakunnankansleri Theobald von Bethmann Hollwegin ja nimittämään tämän tilalle heikompana pidetyn Georg Michaelisin. Vuotta myöhemmin OHL sai erotettua ulkoministeri Richard von Kühlmannin. Kansan parissa armeijan valta oli suosittu, mutta valtiopäivien oppositio arvosteli sitä.^[1]

OHL menetti poliittisen valtansa Max von Badenin tultua kansleriksi sodan lopulla lokakuussa 1918.^[1] Vilhelm II erotti päämajoitusmestari Ludendorffin 29. lokakuuta 1918 ja nimitti tämän tilalle kenraaliluutnantti Wilhelm Groenerin. Hindenburg jatkoi esikuntapäällikkönä aina Versailles’n rauhaan saakka, ja erosi 3. heinäkuuta 1919. OHL jatkoi vielä toimintaansa Groenerin johdolla, kunnes se lakkautettiin 30. syyskuuta 1919.^[2]

• Die Oberste Heeresleitung (OHL) (saksaksi) Lebendiges Museum Online
• Oberste Heeresleitung (saksaksi) Brockhaus