Islamilainen verotus

Islamilainen verotus tarkoittaa islaminuskoon perustuvaa verotusta, jota koskevat määräykset on annettu šariassa. Islamin suuri haaste valtionuskontona oli luoda verotusjärjestelmä, joka tuottaisi tarpeeksi varoja hallinnon menoihin, mutta olisi toisaalta riittävän kevyt pitääkseen yllä uskoa hallitsijan laillisuuteen niiden väestönosien keskuudessa, joihin hallinto poliittisesti tukeutui. Tehtävä oli erityisen vaativa, koska arabivaltakuntien dynastiat nousivat valtaan paimentolaisväestöjen avulla, jotka liikkuvan elämäntapansa takia kaihtoivat veronmaksua pitäen sitä jopa nöyryyttävänä.

Patricia Cronen mukaan islam edellytti uskontona sitä, että eroon päästiin kuninkaista ja heidän oikuistaan ja korvattiin heidät islamiin sitoutuneilla hallitsijoilla. Paimentolaisten ja hallitusvallan liitto vaati kompromissihalukkuutta molemmilta tahoilta. Uskovat alistuivat kalifin johdettaviksi, mutta vain sillä ehdolla, että tämä noudatti šariaa ja sen vaatimuksia. Islaminuskon tulkinnasta taas vastasi papisto, ulama, joka sai arvovaltansa ja asemansa suoraan uskovien yhteisöltä eikä hallitsijalta. Kalifille islamin tuoma etu merkitsi heimoristiriidat ylittävää sitoutumista ja ryhmittymistä "uskovien komentajan" ympärille. Näissä asioissa šiilalaisten vaatimukset hallitsijalle olivat pitemmälle meneviä kuin sunnien.

islamin viiteen pilariin eli tärkeisiin uskonnollisiin velvollisuuksiin kuuluu almuvero (zakat). Se on verojen maksamisen ja verotuottojen jakamisen muoto, joka tapahtuu virallisen valtiorakenteen ulkopuolella, ja sopii paimentolaiskulttuureihin. Sosiaaliantropologi Philip Carl Salzmanin mukaan paimentolaisheimojen liikkuva elämäntapa auttoi niitä joutumasta maanviljelijöiden tapaan keskusvallan alistamaksi ja riistämäksi.^[1][2] Paimentolaiset korostivat vapautta, riippumattomuutta ja tasa-arvoa, kun taas verojen maksaminen oli heille nöyryyttävää alistumista.^[3] Almuverossa korostuvat vapaaehtoisuus ja moraalinen velvoittavuus. Maksajalla on myös paljon valtaa päättää veron käytöstä, joka kohdistuu vain sosiaalisiin, uskonnollisiin ja rajoitetusti sotilaallisiin tarkoituksiin.

Joseph Schachtin mukaan veron nimi tuli juutalaisilta, joilla oli vastaava zakut -niminen vero.^[4] C.C. Torreyn mukaan sana zakat oli arameaa ja tarkoitti puhtautta hyveellisen käytöksen mielessä.^[4] Sulimar Bashearin mukaan veron luonne rituaalisena puhdistautumisena ilmenee myös Koraanin jakeessa 9:103: "Ota almuja heidän omaisuudestaan – voit puhdistaa ja pyhittää heidät sillä."^[4][5][6] Zakat -vero rinnastui siten uskonnollisiin rituaaleihin ja sellaisena luonnollisesti koski vain muslimeita. Veronmaksun muuttaminen uskonnolliseksi velvollisuudeksi tarjosi sille laillisen perustelun, joka ei vaatinut mihinkään hallitusvaltaan alistumista. Se oli paimentolaiskulttuuriin sopivaa itsehallinnollista toimintaa.

Islamilainen šaria -laki antaa almuverosta tarkat ohjeet.^[7] Vero kootaan kerran vuodessa kaikilta muslimeilta, joiden omaisuuden määrä kuluneen vuoden ajalta ylittää tietyn vähimmäisrajan. Lasten ja mielenvikaisten omaisuudesta veron maksaa heidän holhoojansa.^[7] Verojen kokoamisesta vastaavat siihen erikseen nimetyt henkilöt. Almuvero maksetaan sekä omaisuudesta että käteisvaroista, jotka ovat olleet koko kuluneen vuoden ajan henkilön hallussa. Peruskoulun islamin oppikirjan mukaan vero on 2,5 % henkilökohtaisesta omaisuudesta ja yrityksen omaisuudesta.^[8] Sääntö vastaa keskiajan šarialain säädöksiä.^[7] Maataloustuotteista vero on korkeampi, 5–10 %.^[8] Ennen rahataloutta se maksettiin maataloustuotteina ja karjana.^[7] Veron maksaminen tuo ansioita Paratiisiin pääsemiseksi, ja sen kiertämistä paheksutaan.  

Šarialain mukaan almuveron tuotto tulee jakaa kahdeksaan yhtä suureen osaan. Yksi niistä menee köyhille, toinen vähätuloisille. Kolmas osuus kuuluu korvauksina almuveron kerääjille ja jakajille. Neljäs osuus jaetaan "sydänten sovittamisena" tärkeille henkilöille, joiden yhteyttä islamiin pitää lujittaa tai henkilöille, jotka johtavat veron keräämistä tai taistelevat islamin puolesta hankalissa oloissa. Viides osuus annetaan orjille, jotka keräävät rahaa ostaakseen itsensä vapaaksi. Kuudes osuus maksetaan veloissaan oleville. Seitsemäs osuus maksetaan niille, jotka osallistuvat sotaan islamin puolesta, mutta eivät ole saaneet palkkaansa. Kahdeksas osuus on tarkoitettu rahapulassa oleville matkustavaisille.^[9] Viimeinen kohta tuntuu oudolta, mutta saa selityksensä siitä, että paimentolaistalouksille oli paljon käyttöä näiltä saatavilla tiedoilla muun muassa sääoloista ja kaukaisten laitumien tilasta.

Jakosäännöissä on alueellisia eroja. Hanafi-koulukunnan mukaan veron maksaja voi itse päättää, miten summa jaetaan kahdeksan saajaryhmän välillä.^[10] Šiialaisuudessa viidesosa tulosta (khums) annetaan maksajan valitsemalle imaamille. Tämä käyttää ne uskonnollisesti hyväksyttäviin tarkoituksiin, kuten moskeijoiden rakentamiseen, sairaanhoitoon tai opiskelijoiden stipendeihin madrasoissa. Osan tuotosta maksaja saa itse jakaa puutteessa oleville.^[11]

Jizya ( arab. جزية‎ , dzisiä) on vero, jonka islam šaria -lain mukaisesti määrää muslimien alaisuuteen jääneille kristityille ja juutalaisille eli dhimmeille. Heidän lukumääränsä oli Lähi-idän kalifaatissa huomattavan suuri satojen vuosien ajan. Vero mainitaan jo Koraanissa: ”Taistelkaa heitä vastaan, kunnes he maksavat nöyrinä veronsa” (9:29).

Jizya-vero oli joidenkin tietojen mukaan kaksinkertainen muslimien maksamaan zakat -veroon verrattuna. ^[12] 1300-luvulla kirjoitettu šariakäsikirja Reliance of the Traveller ilmoittaa veron määräksi yhden dinaarin vuotta ja henkeä kohti (noin 4,235 g kultaa). Fuessin mukaan vero oli noin 10 % tuloista.^[13] Sitä ei kerätty naisilta, lapsilta eikä mielisairailta. Jos vero jätettiin maksamatta, kalifi päätti rangaistuksesta. Se oli joko kuolemantuomio, orjuus, panttivankeus tai vapautus.^[14]

Mark R. Cohenin mukaan jo keskiajan uskonoppineet väittelivät siitä, oliko jizya luonteeltaan alistava rangaistus vai pitikö se ymmärtää korvauksena muslimien antamasta suojelusta. Keskiajan muslimit päätyivät yleensä siihen, että tarkoituksena oli nöyryyttää dhimmejä.^[15] Tähän viittasi paitsi Koraanin teksti, myös monet šarian säädökset. Kun dihmmeiltä perittiin heille määrättyä korotettua henkiveroa (jizya), se piti malikiittien ohjeen mukaan tehdä nöyryyttävällä tavalla: ”zakat kuuluu muslimeille heidän puhdistamisekseen ja annettavaksi takaisin köyhille, kun taas jizya on määrätty Kirjan kansoille heidän nöyryyttämisekseen”.^[16] Erään suosituksen mukaan dhimmiä piti kuristaa kurkusta ja sanoa: ”Oi dhimmi, Allahin vihollinen, maksa jizya, jonka olet velkaa sinulle antamastamme suojelusta ja osoittamastamme kärsivällisyydestä.” Muita keinoja olivat veron maksaminen polvillaan, niskaan lyöminen tai puisen maksukuitin ripustaminen dhimmin kaulaan.^[16][15] Toisin kuin malikiitit, imaami Shafi'ia seurannut koulukunta kuitenkin korosti veron keräämistä ystävällisesti.^[14]

Sosiaaliantropologi Ernest Gellner löytää jizyan luonteen siitä, että islam oli heimoyhteiskuntien uskontoa ja heijasti niiden arvomaailmaa. Paimentolaiskulttuurit onnistuivat liikkuvuutensa ansiosta välttämään keskushallinnon lähettämät veronkerääjät toisin kuin ne väestöt, jotka olivat asettuneet aloilleen. Verojen maksua ylipäätään pidettiin nöyryytyksenä ja osoituksena vapauden menetyksestä. Koraanin lause ”Taistelkaa heitä vastaan, kunnes he maksavat nöyrinä veronsa” on ymmärrettävä tätä taustaa vasten: verottaminen oli paimentolaisten näkökulmasta aina alistamista.^[17]

Maavero kharaj oli tarkoitettu maata omistavalle ja paikoilleen asettuneelle väestölle eikä siten koskenut paimentolaisia. ^[18] Se oli erisuuruinen muslimeille ja ei-muslimeille. Jälkimmäisille se oli Fuessin mukaan 20–30 % maan tuotosta. Muslimien muita alempi maavero oli nimeltään ushr. ^[13] Valtaosa osa hallituksen kokoamista veroista saatiin juuri maaverosta.

Arabien valloituskertomuksia muokattiin verotustarkoituksessa, sillä vaaditun veron suuruus alkoi määräytyä sen mukaan, oliko alueen valloitusta aikoinaan vastustettu.^[19]

Arabivaltakuntien hallinto käytti verotuottonsa lähinnä hovin ja sen suppean virkamieskunnan ylläpitoon, armeijaan ja julkiseen rakentamiseen. Toisena tulolähteenä sillä oli sotasaaliit ja mahdolliset vasallimaksut toisilta hallitsijoilta. Paikallisiin tarpeisiin rahaa ei käytetty, sitä varten oli zakat -vero. ^[20]

Abbasidit ottivat ainakin Egyptissä käyttöön myös iqta -läänitysjärjestelmän, missä korkeille upseereille tai virkamiehille myytiin oikeus koota maavero annetulta alueelta itselleen. Korvauksena he maksoivat valtion kassaan tietyn summan tai varustivat armeijaan sovitun määrän sotilaita. Näin kalifi itse vapautui verojen keruun kuluista ja varmisti säännöllisen tulovirran tai armeijan vähimmäiskoon. Järjestelmä oli usein erittäin edullinen sopimuskumppaneille, jotka tavallisesti onnistuivat keräämään valtavia omaisuuksia. Vastauksena tähän kalifi saattoi ryhtyä takavarikoimaan liian rikkaiksi paisuneiden lääninherrojen omaisuuksia. Sitä peläten rikkaat alkoivat suojata omaisuuttaan siirtämällä sitä niin sanottuihin waqf-säätiöihin. Säätiöt olivat hyväntekeväisyyslaitoksia, joita kalifi ei voinut verottaa. Ne saattoivat ylläpitää esimerkiksi moskeijaa tai vesikaivoa. 1000-luvulla perustetut islamilaiset oppilaitokset eli madrasat tulivat toimeen juuri tällaisin lahjoitusvaroin, joista maksettiin rakennusten ylläpito, opettajien palkat ja opiskelijoiden majoitus ja toimeentulo.^[21]

• Jizya
• Khums
• Zakat

• Cohen, Mark. R.: Under Crescent and Cross. The Jews in the Middle Ages. Princeton University Press, 1994. ISBN 978-0-691-13931-9
• Crone, Patricia: Traditional political thought. Teoksessa; Böwering, Gerhard (toim.) The Princeton Encyclopedia of Islamic Political Thought, s. 554–560. Princeton University Press, 2013.
• Donner, Fred M.: Introduction. Teoksessa: The Expansion of the Early Islamic State (toim. Fred M. Donner). Routledge, 2008. doi:https://doi.org/10.4324/9781315239767 Amazon.com -kirja.
• Esposito, John L.: Islam: The Straight Path. Oxford University Press, 1998. ISBN 978-0-19-511233-7
• Fernandez-Morera, Dario: The Myth of the Andalusian Paradise. Muslims, Christians and Jews under Islamic Rule in Medieval Spain. ISI Books, 2016. ISBN 9781610170956 (englanniksi)
• Fuess, Albrecht: Taxation and armies. Teoksessa: The New Cambridge History of Islam. Vol. 2. (toim. Maribel Fierro), s. 607–631. Cambridge University Press, 2010. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
• Gellner, Ernest: Muslim Society. Cambridge University Press, 1981. ISBN 978-0-521-27407-4
• Görke, Andreas: Taxation. Teoksessa; Böwering, Gerhard (toim.) The Princeton Encyclopedia of Islamic Political Thought, s. 544–545. Princeton University Press, 213.
• Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin käsikirja. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-18669-8
• Kennedy, Hugh: The City and the Nomad. Teoksessa: The New Cambridge History of Islam. Vol. IV (toim. R. Irwin), s. 274–290. Cambridge University Press, 2010. Teoksen verkkoversio.
• Salzman, Philip Carl: Culture and Conflict in the Middle East. Humanity Books, 2008. ISBN 978-1-59102-587-0 Teoksen verkkoversio.
• Sergejeff, Andrei: Egyptin historia Kleopatran ajasta arabikevääseen. Gaudeamus, 2019. ISBN 978-952-345-019-6

• Ahmad ibn Naqib al-Misri: Reliance of the Traveller (Umdat al-Salik). A Classic Manual of Islamic Sared Law. In Arabic with Facing English Text, Commentary and Appendices Edited and Translated by Nuh Ha Mim Keller. Beltsville, Maryland: amana publications, 2017. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• Onniselkä, Suaad, Hajjar, Anas & Hammoud-Rouhe, Mariam: Salam – Islamin polku 7–9. Opetushallitus, 2020. ISBN 978-952-13-6026-8