Tämä on suositeltu artikkeli.

Helmikuun manifesti (elokuva)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Helmikuun manifesti
Elokuvan ruotsinkielinen juliste.
Elokuvan ruotsinkielinen juliste.
Ohjaaja
Käsikirjoittaja Mika Waltari
Perustuu Toivo Särkän alkuperäisaiheeseen
Tuottaja T. J. Särkkä
Säveltäjä Martti Similä
Kuvaaja Theodor Luts
Leikkaaja Yrjö Norta
Lavastaja Ossi Elstelä
Pääosat Tauno Palo
Regina Linnanheimo
Laila Rihte
Eino Kaipainen
Valmistustiedot
Valmistusmaa Suomi
Tuotantoyhtiö Suomen Filmiteollisuus SF Oy
Ensi-ilta 19. helmikuuta 1939
Kesto 99 min (alkuperäinen versio)[1]
88 min (leikattu versio)[1]
Alkuperäiskieli suomi
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Helmikuun manifesti on Yrjö Nortan ja Toivo Särkän ohjaama mustavalkoinen[1] suomalainen elokuva vuodelta 1939. Se on Suomen itsenäistymiskehitystä kuvaava paatoksellinen historiallinen draama, jonka käsikirjoituksen on laatinut Särkän aiheen pohjalta kirjailija Mika Waltari. Elokuvan pääosissa ovat Tauno Palo ja Regina Linnanheimo. Helmikuun manifesti oli tuotantoyhtiö Suomen Filmiteollisuuden ensimmäinen varsinainen suurelokuva. Roolihenkilöiden sijasta elokuva keskittyi historiallisiin tapahtumiin. Se oli suuri yleisömenestys ja sai aikansa elokuvakriitikoilta valtaosin kiittävät arvostelut. Venäläisvastaisuutensa vuoksi se oli Suomessa kielletty ulkopoliittisista syistä vuosina 1944–1987.

Helmikuun manifesti kuvaa Suomen itsenäisyyteen johtanutta kehitystä alkaen vuonna 1807 solmitusta Tilsitin sopimuksesta vuoteen 1918. Erityisesti se keskittyy helsinkiläisen tuomari Kotkan isänmaallisen perheen vaiheisiin ja rooliin itsenäisyysaktivismissa vuodesta 1899 alkaen. Elokuvan nimi viittaa Venäjän keisarin Nikolai II:n vuonna 1899 antamaan helmikuun manifestiin.

Spektaakkelimaista ja yltiöisänmaallista elokuvaa on arvosteltu ylinäyttelystä, historiallisten tapahtumien propagandistisesta kuvaamisesta ja niin sanotun ryssävihan lietsonnasta. Jälkikäteen sen on ymmärretty kuvastavan lähinnä omana aikanaan vallinnutta historiantulkintaa ja palvelleen silloisia poliittisia tarpeita. Elokuvan tekijät halusivat sen vahvistavan Suomen kansan taistelutahtoa sodan uhkan kasvaessa.

Juoni

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Elokuvan suomenkielinen nimiplanssi.

Keisarit Aleksanteri I (Leo Lähteenmäki) ja Napoleon (Ossi Elstelä) sopivat Tilsitissä vuonna 1807 Suomen liittämisestä Venäjään, ja Suomen sodan jälkeen Aleksanteri I vahvistaa Porvoon valtiopäivillä Suomen autonomian. Kertojanääni kuvaa autonomian olleen Suomessa onnellisen kehityksen aikaa vuoteen 1899, jolloin keisari Nikolai II (Arvo Kuusla) antoi helmikuun manifestin. Helsingissä tuomari Kotka (Yrjö Tuominen) perheineen päättää ryhtyä toimiin isänmaan pelastamiseksi. Innokkain on hänen poikansa Jaakko (Tauno Palo). Perheen jäsenet ovat mukana passiivisessa vastarinnassa: keräämässä suurta adressia, järjestämässä kansalaiskokouksia, levittämässä maanalaista Vapaita sanoja -lehteä ja organisoimassa kutsuntalakkoja laitonta asevelvollisuusjulistusta vastaan. Kaikkia toimia pyrkii häiritsemään kiero venäläinen urkkija (Kaarlo Angerkoski). Perheen valaessa uutenavuotena 1900 tinaa seinälle heijastuu ratsastavan kasakan varjo. Kenraalikuvernööri Bobrikoff (Aku Korhonen) karkottaa tuomari Kotkan ulkomaille.

Jaakko joutuu suurta mielenosoitusta hajottaneiden kasakoiden hyökkäyksen kohteeksi, mutta hänet pelastaa isänmaallinen työmies Sihvola (Eino Kaipainen). Heistä tulee toverit, ja Jaakko tutustuu myös Sihvolan nuorempaan sisareen Ainoon (Regina Linnanheimo), joka vaikuttaa olevan ihastunut Jaakkoon. Jaakko ja Sihvola alkavat molemmat suuntautua aseelliseen aktivismiin. Eugen Schauman (Runar Schauman) ampuu Bobrikoffin. Myöhemmin sorto hellittää tilapäisesti, ja tuomari Kotka pääsee palaamaan kotiin. Viaporin kapinaan osallistunut Sihvola joutuu vuorostaan pakenemaan ulkomaille, ja Jaakko lupaa huolehtia Ainosta, joka otetaan Kotkien perheeseen sisäköksi.

Toinen sortokausi alkaa. Perustuslaillisen kantansa vuoksi tuomari Kotka karkotetaan uudelleen, tällä kertaa Siperiaan, josta hän ei vanhana ja sairaana miehenä enää palaa. Aino auttaa Jaakkoa piiloutumaan venäläisiltä santarmeilta, joille on selvinnyt, että tämä johtaa aktivistien maanalaista toimintaa. Jaakko lähtee jääkärikoulutukseen Saksaan, ja Aino lupaa odottaa hänen paluutaan. Kotkan perhe, Jaakon teini-ikäinen sisarenpoika Hannes (Erkki Laine) ja Aino seuraavat sivusta vuoden 1917 vallankumousta. Suomi julistetaan itsenäiseksi, mutta uusi sota on ovella. Sihvola palaa punakaartilaisena, mutta Kotkien perheen arvot sisäistänyt Aino ei halua enää seurata veljeään. Hannes lähtee salaa kotoa liittyäkseen valkoisten joukkoihin. Sihvolalle paljastuu, että punaisia komentavatkin petolliset venäläiset, jotka lopuksi ampuvat hänet kasarmin pihalle.

Jaakko on palannut Suomeen valkoisten upseeriksi, ja hänen johtamansa joukko aloittaa venäläisten riisumisen aseista. Sota päättyy valkoisen talonpoikaisarmeijan voittoon ja Suomen lopulliseen vapautumiseen. Jaakko palaa perheensä luo ja kertoo Hanneksen kaatuneen sodassa. ”Niin kallis oli Suomen vapauden hinta”, toteaa iäkäs äiti (Irja Elstelä). Jaakko ja Aino saavat viimein toisensa ja valmistautuvat rakentamaan uutta onnellista Suomea.

Elokuvan käsikirjoitukseen sisältyi lisäksi kohtaus, jossa itsenäisyyssenaatti keskustelee joulukuussa 1917 järjestysvaltakysymyksestä ja Svinhufvud kehottaa varautumaan vapaussotaan. Kohtausta ei liene kuvattu, ainakaan se ei sisältynyt ensi-iltaversioon.[2]

Tuotanto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Toivo Särkkä
Mika Waltari

Helmikuun manifesti oli elokuvana tarkoitettu kansalliseksi monumentiksi. Suomessa tehtiin samoihin aikoihin muitakin hengeltään isänmaallisia historiallisia melodraamoja, kuten Suomi-Filmin Jääkärin morsian (1938) ja Aktivistit (1939) sekä Jäger-Filmin Isoviha (1939).[3] Kyse oli laajemmasta eurooppalaisesta trendistä: ”elokuvanationalismin vuosikymmeneksi” sanottu 1930-luku oli kansallista historiaa kuvanneiden suurelokuvien aikaa monessa muussakin maassa. Suomessa elokuva-alan taloudellinen elpyminen mahdollisti suurtuotantoihin ryhtymisen juuri vuosikymmenen lopussa.[4]

T. J. Särkkä oli suunnitellut jo vuonna 1936 tuottavansa kansallisen suurelokuvan sortovuosien aktivismista, ja hän tilasi käsikirjoituksen kirjailija Arvi Kivimaalta. Sillä kertaa hanke ei kuitenkaan toteutunut. Ajatus nousi uudelleen esiin pari vuotta myöhemmin, mahdollisesti kilpailevan Suomi-Filmin tuottaman Jääkärin morsiamen menestyksen innoittamana. Nyt Särkkä kääntyi Mika Waltarin puoleen, joka teki käsikirjoituksen tämän antaman idean pohjalta.[5] Särkkä halusi elokuvan, joka tehostaisi Suomen kansan puolustustahtoa tulevien uhkien edessä muistuttamalla sortovuosien vastarinnasta.[6] IKL:n Ajan Suunta -lehdelle syksyllä 1938 antamassaan haastattelussa hän sanoi tulevan elokuvan ”herättävän nukahtaneita” ajattelemaan niin ”mennyttä kuin tulevaakin”, sillä ”itsenäisyytemme ei ole koskaan täysin taattu”.[7] Lähtökohta sopi hyvin myös Waltarille, joka osasi rakentaa aiheesta yleisöön menevää draamaa.[6] Hänestä oli 1930-luvun lopulla tullut lyhyessä ajassa suoranainen SF-yhtiön ”hovikäsikirjoittaja”. Hän kertoi uutta käsikirjoitusta tehdessään tutkineensa suunnattoman määrän lähdekirjallisuutta.[8] Waltari teki taustatyön keväällä 1938 ja kirjoitti tekstin kesän aikana. ”Itkin, olin alasti ja hikosin”, hän kuvaili työskentelyään kesähelteellä myöhemmin antamassaan humoristisessa lehtihaastattelussa.[9]

Suomen johtavat tuotantoyhtiöt Suomen Filmiteollisuus ja Suomi-Filmi kävivät eräänlaista kilpailua kansallisesti merkittävien aiheiden filmatisoinnista. Helmikuun manifesti tehtiin samanaikaisesti kuin Suomi-Filmin Aktivistit, ja kummassakin ohjaajana toimi tuotantoyhtiönsä johtohahmo: SF:ssä Särkkä, Suomi-Filmissä Risto Orko. Helmikuun manifesti ehti ensi-iltaan seitsemän viikkoa ennen Aktivisteja.[10]

Kuvaukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuvaukset kestivät syyskuusta 1938 tammikuuhun 1939.[1] Särkkä ohjasi elokuvan itse, vaikka tukeutui toisena ohjaajana edelleen toimineeseen Yrjö Nortaan. Kaikki Särkän kymmenen aiempaakin ohjaustyötä olivat syntyneet yhteistyössä Nortan kanssa. Pääosaan saatiin Tauno Palo, jonka elokuvauralle mahtuu joukko muitakin vastaavia isänmaallis-paatoksellisia roolitöitä.[11]

Helmikuun manifesti oli Suomen Filmiteollisuuden siihenastisen historian suurin tuotanto. Ossi Elstelä suunnitteli lavasteet, jotka käsittivät yhteensä yli 40 rakennelmaa. Niihin kuuluivat muun muassa Haagan studioalueelle rakennettu kopio Suomenlinnan Kuninkaanportista ja SF:n studioon rakennettu Pietarin Talvipalatsin sisätilojen jäljennös. Elstelä esitti itse elokuvan avauskohtauksessa Napoleonia.[5] Kuvaajana toimi virolaissyntyinen Theodor Luts. Historiallisten sotilaspukujen asiantuntijaksi löydettiin vasta 19-vuotias Bure Litonius, jonka ura puvustajana alkoi tästä elokuvasta.[12] Näyttelijöitä ja avustajia oli sadoittain. Suurimuotoisin kohtaus oli Helsingin Senaatintorilla kuvattu rekonstruktio vuoden 1902 suuresta kasakkamellakasta, johon kutsuttiin lehti-ilmoituksella vapaaehtoisia avustajia. Väkeä saapui tiettävästi 10 000 henkeä, mutta huonon sään vuoksi kaksi ensimmäistä kuvausyritystä epäonnistuivat. Kohtauksen lopullisena kuvauspäivänä 24. lokakuuta 1938 paikalla oli 8 000 ihmistä.[5] Elokuvan musiikin on säveltänyt Martti Similä, jonka erikoisalaa elokuvasäveltäjänä olivat suomalaiskansalliset aiheet.[13] Lisäksi musiikkina käytettiin runsaasti tunnettuja isänmaallisia kappaleita, kuten "Maamme"-laulua, "Porilaisten marssia" ja "Jääkärimarssia".[5]

Bobrikovin murhaa kuvannut kohtaus oli tavallaan uusinta Carl von Haartmanin vuonna 1930 ohjaaman Kajastus-elokuvan vastaavasta kohtauksesta. Hahmoja esittivät jopa samat näyttelijät, Aku Korhonen Bobrikovina ja Runar Schauman Eugen Schaumanina. Runar Schauman oli roolihahmolleen etäistä sukua.[14] Murhakohtaus kuvattiin aidolla tapahtumapaikalla Valtioneuvoston linnan pääportaikossa. Muutkin kuvauspaikat sijaitsivat pääosin Helsingissä tai sen lähistöllä.[1]

Levitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvaa mainostettiin etukäteen poikkeuksellisen näkyvästi.[15] Sitä markkinoitiin muun muassa mainoslauseella: ”Kansakunnan tie vapauteen. Pääosassa Suomen kansa.” Mainonnassa siitä käytettiin myös nimitystä ”Suomen cavalcade”.[5] Nimitys viittaa muutama vuosi aiemmin valmistuneeseen Hollywood-elokuvaan Cavalcade.[16] Ensi-ilta haluttiin ajoittaa ajankohtaan, jolloin helmikuun manifestin antamisesta tulisi kuluneeksi 40 vuotta. Ensi-iltapäivä oli 19. helmikuuta 1939 samanaikaisesti useassa kaupungissa. Helmikuun manifesti oli alkuun lapsilta kielletty, mitä moitittiin useissa kolumneissa ja yleisönosastokirjoituksissa. Tuottaja-ohjaaja Särkkä ilmaisi itsekin julkisesti pettymyksensä ja hämmästyksensä siitä, että elokuva oli kielletty lapsilta.[17] Valtion elokuvatarkastamo taipui pian ja muutti 8. maaliskuuta elokuvan sallituksi.[5] Tapauksesta tuli SF-yhtiölle arvovaltavoitto. Lisäksi maaliskuussa 1939 vietetty suuren adressin keräämisen 40-vuotisjuhla huipentui siten, että adressia vieneen lähetystön elossaoleville jäsenille järjestettiin Helmikuun manifestin erikoisnäytös.[17]

Elokuvasta tehtiin levitykseen 15 kopiota, mikä oli siihen mennessä suurin määrä Suomessa. Vuonna 1939 valmistuneista suomalaisista elokuvista Helmikuun manifestilla oli neljänneksi eniten katsojia. Vuoden 1945 loppuun mennessä sen kävi katsomassa 706 969 henkeä, joista aikuisia oli 609 784 ja alennuslippulaisia 97 185.[9] Se oli SF-yhtiön historian seitsemänneksi katsotuin elokuva.[18] Suomessa sen ruotsinkielinen levitysnimi oli Februarimanifestet.[5] Elokuva myytiin vuonna 1942 Ruotsiin, jossa sitä esitettiin nimellä Under knutpiskan[9] ('solmuruoskan alla').

Elokuvan myöhemmät vaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esityskielto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuun manifesti kuuluu niihin elokuviin, jotka toisen maailmansodan jälkeen joutuivat venäläisvastaisuutensa (ja oletetun neuvostovastaisuutensa) vuoksi poliittisen elokuvasensuurin kohteiksi. Jo vuonna 1935 voimaan tulleet elokuvatarkastussäännöt kielsivät hyväksymästä sellaisia elokuvia, joissa ”toisia kansoja tarkoituksellisesti loukataan”. Käytännössä Helmikuun manifestin kaltaisten elokuvien ilmeiseen venäläisvastaisuuteen ei kuitenkaan niiden valmistumisaikana puututtu. Poikkeuksen tosin muodosti Isoviha, joka valmistui huonoon aikaan syksyllä 1939 toisen maailmansodan jo sytyttyä ja kiellettiin siksi. Suomen ja Neuvostoliiton jouduttua keskenään sotaan sekin vapautettiin kiellosta.[7]

Jatkosodan päätyttyä ja välirauhansopimuksen astuttua voimaan syksyllä 1944 elokuvatarkastamo kielsi välittömästi ilman erillistä määräystä kolme kotimaista näytelmäelokuvaa: Helmikuun manifestin, Aktivistit ja Isonvihan. Jääkärin morsian kiellettiin myöhemmin vuonna 1949.[19] Keväällä 1946 astui voimaan uusi elokuvatarkastuslaki, joka mahdollisti kerran hyväksyttyjen elokuvien uudelleentarkastuksen, mikäli ”yleiset olosuhteet” olivat oleellisesti muuttuneet.[20] Helmikuun manifestin kohdalla esityskielto vahvistettiin uusintatarkastuksessa 1. maaliskuuta 1946, ja kielto säilyi myöhemmin tuottajan anomuksista huolimatta myös kolmessa lisätarkastuksessa vuosina 1948, 1950 ja 1963. Suomen elokuva-arkisto sai tosin marraskuussa 1960 poikkeusluvan yhteen uusintaesitykseen T. J. Särkän 70-vuotisjuhlien yhteydessä.[5]

Leikkaukset ja esityskiellon jatkuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jossakin vaiheessa maailmansodan jälkeen tuottaja leikkasi elokuvasta noin 11 minuuttia lyhentämällä lähinnä vuoden 1917 vallankumouksia ja Suomen sisällissotaa koskevia jaksoja.[5] Leikatuiksi tulivat muun muassa vallankumouksellisten venäläisten matruusien mielivaltaisuuksia esittänyt kohtaus ja koko Sihvolan kuoleman sisältänyt jakso, joiden voitiin katsoa kuvanneen kielteisessä valossa nimenomaan bolševikit ja siten epäsuorasti myös Neuvostoliiton.[21] Poistot eivät kuitenkaan hellyttäneet tarkastusviranomaisia.[22] Vuonna 1963 Särkkä vetosi Suomen ulkoministeriöön elokuvan vapauttamiseksi kiellosta ja vakuutti, että hän oli poistanut kiusallisimmat kohtaukset kaikista esityskopioista ja negatiivinauhoista. Särkän toistuvien pyyntöjen jälkeen elokuvatarkastamo oli tuolloin mahdollisesti jo valmis vapauttamaan Helmikuun manifestin, mutta ulkoministeriö esti vapautuksen, sillä noottikriisin jälkeisessä tilanteessa oltiin ulkopoliittisesti varpaillaan.[19] Ministeriön poliittisen osaston päällikkö Max Jakobson totesi vuonna 1964 antamassaan lausunnossa, että vaikka sodan jälkeen kiellettyjen kotimaisten elokuvien sisällössä ei sinällään olisikaan mitään haitallista, ne oli syytä pitää varmuuden vuoksi edelleen kiellettyinä, jottei syntyisi vaikutelmaa ”vanhentuneiden asenteiden” revanssista. Vuonna 1980 saman ministeriön osastopäällikkö Klaus Törnudd oli sitä vastoin jo valmis harkitsemaan esityskiellon kumoamista, mutta päätös jäi vielä silloinkin tekemättä.[22]

Esityskiellon kumoamisen jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Elokuvan DVD-julkaisun kansikuva (2006).

Helmikuun manifesti vapautettiin kiellosta viimein 30. huhtikuuta 1987.[5] Tuolloin toteutetun uudelleentarkastuksen yhteydessä sen ikärajaksi merkittiin S eli sallittu.[5] Elokuva esitettiin televisiossa ensimmäisen kerran maaliskuussa 1991,[5] jolloin se keräsi 486 000 katsojaa.[1] Yleisradio on 1990- ja 2000-luvulla esittänyt sitä televisiossa muutaman vuoden välein.[5] Särkän aikanaan elokuvan vapauttamisen toivossa tekemien järjestelmällisten leikkausten seurauksena[19] Helmikuun manifestin täyspitkää versiota pidettiin pitkään pysyvästi kadonneena, mutta syksyllä 2002 yksi nitraattikopio löytyi elokuva-arkiston Tuusulan varastosta. Esityskopiosta puuttui yksi kela, joka korvattiin leikatusta versiosta otetulla. Vertaamalla kopion sisältöä elokuvan käsikirjoitukseen pääteltiin, että kyseessä oli todennäköisesti alkuperäinen tai vähintään sitä pitkälti vastaava versio.[23] Vuoden 2009 televisioesityksessä käytettiin tätä alkuperäistä versiota.[24]

Finnkino julkaisi elokuvan DVD:llä vuonna 2006. DVD-version kesto on 91 minuuttia.[25][huom 1]

Arvostelut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikalaisarviot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuun manifesti sai aikansa elokuvakriitikoilta pääosin myönteiset arvostelut. Muun muassa Uuden Suomen Salama Simonen ja Ajan Suunnan arvostelija pitivät sitä merkittävänä isänmaallisena suurelokuvana, ja Ilta-Sanomien arvostelija kiitti varsinkin historian elävöittämisestä. Hans Kutter Hufvudstadsbladetissa ja John E. Zidbäck Helsingin Sanomissa kehuivat myös teknistä toteutusta, ja Särkkä sai erityisen tunnustuksen onnistuneista joukkokohtauksista.[5] Useissa lehdissä kehuttiin erikseen myös Waltarin käsikirjoitusta.[9] Suhtautuminen oli myönteistä nimenomaan porvarillisessa valtalehdistössä, jossa elokuvan tarjoama kuva Suomen historiasta hyväksyttiin. Tapahtumien kuvaus nähtiin ehyenä ja toimivana. Vasemmistolehdissä esitetyt arviot elokuvasta olivat kriittisempiä.[26] Suomen Sosialidemokraatissa Heikki Välisalmi piti sitä melko hajanaisena, mutta antoi tunnustusta sisällissota-aiheen hienovaraisesta käsittelystä, vaikka huomauttikin, että ”ryssien” roolia oli tarpeettomasti ja hieman epähistoriallisesti korostettu.[5] Osassa vasemmistolehtiä arvosteltiin suoremmin elokuvan antamaa kuvaa historiasta yksipuoliseksi ja virheelliseksi,[26] osassa taas oltiin helpottuneita siitä, että sisällissodan kipupisteet käytännössä ohitettiin sovinnollisessa hengessä[27].

Aikalaisarviot eivät nostaneet erityisesti esiin yksittäisiä näyttelijöitä. Helsingin Sanomien Zidbäckin mielestä elokuvan näyttelijäsuoritukset olivat kaikkiaan hyviä ja osa korkeatasoisiakin.[5]

Myöhemmät arviot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mika Waltari totesi itse vuonna 1963 Elokuva-Aitalle antamassaan haastattelussa, että elokuvan lopussa oli ”tarpeetonta tendenssiä”, jonka hän jälkeenpäin olisi mielellään suonut leikattavan pois.[9]

Ensimmäisen televisioesityksen yhteydessä vuonna 1991 lehdissä esitetyt arviot Helmikuun manifestin laadusta olivat selvästi kriittisempiä kuin elokuvan valmistumisen aikoihin, mutta elokuvalla nähtiin olevan vähintäänkin historiallista arvoa. Putte Wilhelmsson arveli Uuden Suomessa elokuvan olevan yhä huomionarvoinen ainakin aikansa historiakuvan taltiointina. Katso-lehden arvostelija Tarmo Poussu piti elokuvaa käsikirjoituksen ja epookin kuvauksen ansiosta ”kohtuullisen onnistuneena” sen yksipuolisesta historiakuvasta ja teatraalisesta näyttelemisestä huolimatta.[5] Peter von Baghin mukaan elokuva välittää onnistuneesti menneen ajan hengen, ja tutut historialliset kohtaukset on siinä ”elävöitetty ansiokkaasti, melkein näkemyksellisesti”. Hänen mukaansa elokuva kertoo myös omasta ajastaan vähintään yhtä paljon kuin kuvaamastaan historiasta.[16] Vuonna 2012 Elokuvauutiset-verkkosivulla kriitikkokenen mukaan? totesi arviossaan DVD-julkaisusta, että kyseessä on huono elokuva, jonka paatoksellinen yltiöisänmaallisuus ja teatraalinen näytteleminen lähinnä vaivaannuttavat katsojaa ja jota on vaikea uskoa Mika Waltarin kirjoittamaksi. Elokuva sai kuitenkin tunnustusta siitä, että se palveli oman aikansa tarpeita.[28]

Tyylilaji

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
” Suomen cavalcade, niiden miesten ja naisten, niiden sukupolvien sankaritaru, jotka, kukin ajallaan ja tavallaan, ovat olleet luomassa vapaata Suomea. ”

– SF-yhtiön mainostiedote elokuvasta. [5]

Helmikuun manifesti esiteltiin elokuvallisena historiankirjoituksena, jossa todellisten tapahtumien rinnalla seurataan kansakunnan historiaa kuvitteellisten päähenkilöiden elämänvaiheiden kautta. Todelliset ja kuvitteelliset tapahtumat etenevät juonessa jatkuvasti rinnakkain. Henkilöhahmoilla on vain niukasti itsenäistä persoonallisuutta, sillä heidän tehtävänsä tarinassa on lähinnä edustaa aatetta ja yhteiskuntaluokkaa sekä osallistua merkittäviin historiallisiin tapahtumiin.[29] Särkän mukaan elokuvassa on käytetty ”läpileikkausmaista, välähdyksenomaista perspektiivilyhennystekniikkaa”, sillä aihe (kansakunnan historia) oli liian suuri kuvattavaksi vain yksilön kehityksen kautta.[5] Paikoin tarinan fiktiivisten hahmojen suuhun on pantu todellisten historianhenkilöiden lausumia sanoja; eräs tuomari Kotkan repliikki on lähes suora lainaus konsuli Eugen Wolffin kuuluisasta puheesta vuodelta 1899.[30] Lisäksi Kotkan perheen roolin korostaminen ilmentää näkemystä perheestä ja kodista kansakunnan tukipylväänä.[3]

Jääkärin morsiamen ja Aktivistien tavoin Helmikuun manifestin tarina on tyyliltään luonnehdittavissa melodraamaksi. On tosin myös sanottu, että elokuvan monumentaalisuus paikoin ylikorostuu draaman kustannuksella, kun historialliset kuvaelmat keskeyttävät perinteisen kerronnan etenemisen.[3] Spektaakkelimaisilla historiaa kuvittavilla kohtauksilla haettiin paitsi autenttisuutta myös näyttävyyttä, joka tarjoaisi katsojille jotakin ainutlaatuista.[31] Peter von Baghin mukaan kohtaus, jossa kasakat hajottavat Helsingin tuomiokirkon portaille kokoontunutta väkijoukkoa, on kuin suomalainen muunnelma Panssarilaiva Potemkin -elokuvan kuuluisasta Odessan portaat -jaksosta.[16] Panu Rajalan havainnon mukaan Helmikuun manifestin lähtökohtana oleva historian käyttö kansalaisten puolustustahdon nostattamiseen muistuttaa myös eräitä muita Sergei Eisensteinin elokuvia, kuten Aleksanteri Nevskiä.[6] Sekä edustamiensa historiantulkintojen että avoimen venäläisvastaisuutensa vuoksi Helmikuun manifestia voi luonnehtia myös propagandaelokuvaksi.[32]

Muiden 1930-luvun lopun suomalaisten kansallismielisten suurelokuvien tavoin Helmikuun manifestissa käytetään yleistajuista isänmaallista symboliikkaa hyvin läpinäkyvästi. Helposti tunnistettaviin kansallisiin symboleihin kuuluvat useissa kohtauksissa esillä olevat liput, vaakunat, tunnetut taideteokset ja muut kulttuurituotteet. Vastaavaa symboliikkaa sisältää myös elokuvan musiikki.[3][33] Jääkärin morsiamen tavoin myös Helmikuun manifestin loppukohtauksen taustalla soi ”Jääkärimarssi”, joka tässä sitoo loppukohtauksen yhteen ja tekee selväksi, mistä näkökulmasta kohtauksen aiheena olevaa Suomen sisällissotaa tarkastellaan.[34]

Poliittisia teemoja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen itsenäisyys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikki 1930-luvun lopun isänmaalliset suomalaiselokuvat – ja Helmikuun manifesti erityisesti – korostavat pääteemanaan Suomen itsenäisyyden merkitystä. Ne kuvaavat Suomen historiaa ensisijaisesti lähes väistämättömänä itsenäisyyttä kohti vievänä kehityksenä.[3][35] Helmikuun manifestissa viitataan lisäksi toistuvasti elokuvan tapahtumahetkestä tulevaisuuteen: useat kohtaukset päättyvät siihen, että hahmot katsovat kameran ohi kaukaisuuteen, kuin nähden Suomen tulevan kohtalon.[36] Elokuvassa ihannoitu ajatus itsenäisestä ja itsellisestä – muusta maailmasta riippumattomasta – Suomesta huipentuu loppukohtauksessa näkyvään Suomenlinnan Kuninkaanportin historialliseen kivitauluun, joka kehottaa kansakuntaa seisomaan omalla pohjallaan.[3]

Venäläisvastaisuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuun manifesti on avoimen venäläisvastainen.[35] Venäläiset on elokuvassa kuvattu stereotyyppisinä ja uhkaavina.[3] Korkeissa asemissa olevat ovat häijyjä ”Suomen syöjiä”, rivisotilaat yksinkertaisen oloisia juoppoja risupartoja. Tarinan selkeimmät konnat ovat kaikki venäläisiä.[7] Yksioikoinen ja karrikoitu kuvaus venäläisistä ”rääsyisinä iivanoina” sai aikalaisarvioissakin paikoin moitteita.[37] Useissa vertauskuvallisissa kohtauksissa venäläiset sotilaat tai santarmit häpäisevät Suomen kansallisia symboleja ja instituutioita tai loukkaavat suomalaisten ja heidän omaisuutensa koskemattomuutta. Idän uhkalla pelotteluun ja viholliskuvien alleviivaamiseen tässä, kuten muissakin saman ajan elokuvissa, vaikutti lähestyvän maailmansodan pelko.[3] Tuotantoyhtiön julkaiseman SF-Uutiset-lehden mukaan Helmikuun manifestin ydinajatuksena oli saada koko Suomen kansa ”tuntemaan pahin ulkonainen vaaransa: Venäjä”.[38] Myöhemmin on arveltu elokuvan olleen suunnattu nimenomaan Neuvostoliittoa vastaan, vaikka tätä ei sen mainonnassa tai arvosteluissa suoraan mainittu.[7]

Kuvaus Suomen historiasta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historian kuvittaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Bobrikovin murha. Tuntemattoman tekijän piirros.
Sama tapahtuma elokuvassa, tuotantoyhtiön julkaisema mainoskuva. Vasemmalla Aku Korhonen, oikealla Runar Schauman.

Helmikuun manifestin katsottiin pyrkivän autenttisuuteen todellisten historiallisten tapahtumien kuvaamisessa. Monet kohtaukset, kuten Porvoon valtiopäivät ja helmikuun manifestin allekirjoitus, kuvattiin visuaalisesti tunnettuja maalauksia jäljitellen. Näiden kohtausten kuvaustapa on tarkoituksellisesti hidas ja etäinen, näkökulmaotoksen vastakohta.[39] Toisaalta autenttisuutta heikensi se, että elokuvassa kaikki hahmot puhuvat suomea. Jotkut arvostelijat pitivät esimerkiksi Aleksanteri I:n ja Napoleonin suomenkielistä dialogia lähinnä koomisena.[37] Vain hieman Helmikuun manifestin jälkeen ensi-iltaan tulleeseen Aktivisteihin oli alun perin tarkoitus sisältyä ensimmäisen sortokauden keskeisiä tapahtumia kuvaava prologi, mutta jakso jätettiin viime hetkellä pois. Tämä tehtiin todennäköisesti siksi, että Helmikuun manifesti oli jo ehtinyt kuvittaa täsmälleen samat tapahtumat.[40]

Helmikuun manifestin valmistumisaikana siihen suhtauduttiin jopa Suomen historian dokumentaarisena esityksenä. Sitä suositeltiin Opettajain lehdessä hyvänä opetusmateriaalina, ja sen still-kuvia käytettiin kuvituksena historiallisia aiheita käsitelleissä kuvalehtien artikkeleissa.[41][3] Tiettävästi monet opettajat suosittelivat oppilailleen juuri tätä elokuvaa tai Aktivisteja.[32] Särkän mukaan hänen elokuvansa tarkoitus oli opettaa nuorisoa ”ajattelemaan historiaamme oikealla tavalla”. Juuri siksi hän olikin niin pettynyt elokuvatarkastamon alkuperäiseen päätökseen kieltää se lapsilta, mikä tuolloin merkitsi 16 vuoden ikärajaa.[32] Särkän toive ilmeisesti täyttyi: Museoviraston vuonna 1996 toteuttamaan elokuvakyselyyn saapuneen palautteen perusteella osa 1930-luvun nuorisosta muisti Helmikuun manifestin katsomisen voimakkaana isänmaallisena kokemuksena.[42]

Elokuvan edustama historiantulkinta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuun manifestin antama kuva Suomen historiasta vastaa 1920- ja 1930-lukujen historiankirjoituksen yleistä linjaa: se keskittyy sosiaalihistoriallisen kuvauksen sijasta lähinnä valtiollisiin tapahtumiin, kuvaa suomalaisten toimintaa ulkomaailmasta irrallaan, tulkitsee varhaisempia tapahtumia myöhemmin toteutuneen itsenäisyyden näkökulmasta ja esittää vuoden 1918 sisällissodan valkoisen tulkintaperinteen mukaisesti venäläisiä vastaan käytynä vapaussotana.[35] Sisällissodan päättyminen valkoisten voittoon on tarinassa selvästi myös oikeuden voitto.[30] Elokuva odottaa katsojaltaan valmiiksi samastumista esittämäänsä kansalliseen kertomukseen.[43]

Helmikuun manifestin kuvaus sortokausien vastarinnasta kohottaa sankareiksi militantin aktivismin ja jääkäriliikkeen kannattajat, sillä 1930-luvun lopun patrioottisissa elokuvissa väkivallaton suuntaus sai vain vähän ymmärtämystä.[3] Perustuslaillisten ja aktivistien tulkinta sortovuosista oli muodostunut itsenäisessä Suomessa lähes hallitsevaksi. Helmikuun manifestissa myöntyväisyyslinjaa edustaa ainoastaan vanha ja raihnainen rovasti, joka hänkin tajuaa pian erehdyksensä ja näyttää katuvalta.[44] Koska elokuva esiteltiin kokonaiskuvauksena sortovuosien aktivismista, joitakin tahoja häiritsi myös sen ”aitosuomalaisuus”: suomenruotsalaisten osuus aktivismissa oli sivuutettu ja jopa Kuninkaanportin ruotsinkielinen kivitaulu muutettu suomenkieliseksi.[37] Vaikka tarinaan on otettu mukaan eri kansankerrosten edustajia, viime kädessä se esittää täysivaltaisina historiallisina toimijoina lähinnä sivistyneistöön kuuluvia suomenkielisiä miehiä.[43]

Elokuvassa korostetaan kansallista yhtenäisyyttä, ja varsinkin vuoteen 1918 ja sisällissotaan liittyvä maan sisäinen kahtiajako on pyritty ohittamaan. Suomen 1930-luvun lopun isänmaallisissa elokuvissa sisällissodan tapahtumia kuvattiin yleensä vain peitellysti, eikä suomalaisia näytetty keskenään vastakkain.[3] Muun muassa tutkija Lasse Ahtiainen onkin katsonut useiden tuon ajan suomalaisten elokuvien heijastelevan saman aikakauden kansallista eheyttämispolitiikkaa. Helmikuun manifestia markkinoitiin korostetusti koko kansan ja kaikkien kansankerrosten yhteisenä elokuvana.[45] Vaikka se nostaa esiin yhteiskunnalliset ristiriidat, samalla se tarjoaa niihin myös valmiin, idealisoidun ratkaisun.[3] Työväenliikettä elokuvassa edustaa työmies Sihvola, joka sisällissodan sytyttyä liittyy punakaartiin. Hänkin tulee toisiin aatoksiin nähtyään punaisten olevan todellisuudessa venäläisten komennossa. Sihvola kuolee elokuvassa venäläisten luoteihin, mutta poliittisen erehdyksensä vuoksi hän ei hahmona voi ”nähdä tulevaisuuteen” muiden tavoin.[46] Vallankumouksellista työläishahmoa ei vielä tässä vaiheessa haluttu varauksettomasti esittää sen Suomen kansan jäsenenä, josta elokuva kertoo.[47] Koska toisaalta Sihvolan joutuminen valkoisten teloittamaksi tai vangitsemaksi olisi voinut vieroittaa osan elokuvan yleisöstä, hahmo poistettiin näyttämöltä toista kautta.[3] Hänen viime hetken kääntymyksensä ja hänen sisarensa Ainon asettuminen lopussa kuuliaisena Jaakko Kotkan rinnalle voidaan nähdä allegoriana siitä, minkälaisessa roolissa työväestö oltiin halukas hyväksymään valkoiseen Suomeen: luokkapyrkimyksistään luopuneena kansallisen edun vaatiman yksimielisyyden nimissä.[3][48] Ainon hahmo kuvastaa myös naisille varattua roolia: hänen tehtävänään lähes koko tarinan ajan on ymmärtää ja odottaa kärsivällisesti Jaakkoa, jonka on ensin vapautettava isänmaa.[49]

Näyttelijät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Näyttelijä Rooli
 Regina Linnanheimo … Aino Sihvola  
 Tauno Palo … Jaakko Kotka  
 Laila Rihte … Elna Kotka  
 Eino Kaipainen … Sihvola  
 Yrjö Tuominen … tuomari Kotka  
 Unto Salminen … Hakala  
 Irja Elstelä … rouva Kotka  
 Aku Korhonen … Bobrikoff  
 Runar Schauman … Eugen Schauman  
 Siiri Angerkoski … Mimmi (palvelijatar)  
 Kaarlo Angerkoski … urkkija  
 Erkki Laine … Hannes  
 Wilho Ilmari … kertoja  
 Ossi Elstelä … Napoleon  
 Leo Lähteenmäki … Aleksanteri I  
 Arvo Kuusla … Nikolai II  
 Toppo Elonperä … Seyn  
 Eino Jurkka … Pobedonostsev  
 Jalmari Rinne … maalaistalon isäntä  
 Valter Tuomi … Plehwe  
 Aku Käyhkö … upseeri Tilsitissä  
 Uolevi Aho … venäläinen upseeri/kenraali Talvipalatsissa  
 Ahti Lehtinen … venäläinen upseeri/pelokas nuorukainen  
 Olavi Suominen … venäläinen upseeri  
 Kalevi Mykkänen … suomalainen upseeri Kuninkaanportilla  
 Viljo Lampela … 1. renki/virkamies Porvoon kirkossa  
 Armas Fredman … pappi  
 Maikki Hako … saneleva nainen  
 Aino Angerkoski … maalaisemäntä  
 Unto Kuhankoski … 2. renki/venäläinen sotilas  
 A. Hytönen … mies pirtissä/kirjoittava isäntä  
 Toivo Suonpää … santarmiupseeri  
Näyttelijä Rooli
 Matti Aulos … santarmi  
 Ragni Malmstén … kadulla leikkivä tyttö  
 Irja Kuusla … tytön äiti  
 Otto Noro … matka-arkun kantaja  
 Arja Niska … naisylioppilas/kasakoita pakeneva nainen  
 Holger Salin … 2. urkkija  
 Hannes Hako … santarmiupseeri  
 Artturi Laakso … puhuja Aleksanteri II:n patsaalla  
 Eero Kilpi … rovasti  
 Aatu Talanne … sotakomissaari kunnantalolla  
 Johan Theodor Jäätiö … nuorukainen kunnantalon pihalla  
 Aino Haverinen … talon emäntä  
 Väinö Hellén … kirjoittava isäntä  
 Oiva Luhtala … kutsuntatilaisuuden sihteeri  
 Kauko Kokkonen … nuorukaisjoukon johtaja  
 Seppo Sariola … nuorukainen  
 Hannes Häyrinen … marssiva nuorukainen  
 Kaarlo Hiltunen … ruumisarkkua tutkivat santarmit  
 Onni Veijonen … ruumisarkkua tutkivat santarmit  
 Urho Westman … aktivistinuori  
 Lennart Vaikonpää … maalaisisäntä  
 herra Virkki … renki  
 Kyösti Käyhkö … suurlakkolainen  
 Lauri Kyöstilä … Viaporista pakenija  
 Kaarlo Saarnio … herastuomari  
 Erkki Salin … käräjäväkeä  
 Kyösti Erämaa … santarmiupseeri käräjätalossa  
 Olavi Saarinen … kaatunut sotilas  
 Yrjö Kostermaa … aktivisti  
 Rauli Tuomi … aktivisti  
 Eino Salmi … kuulustelevia santarmeja  
 Leo Sarri … kuulustelevia santarmeja  

[5]

Kaikkia elokuvan sivuroolien näyttelijöitä ei tiedetä tai tunnisteta.[50]

Huomautukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ DVD-julkaisussa esitysnopeus on 25 kuvaa sekunnissa, ja se vastaa noin 95:tä minuuttia nopeudella 24 kuvaa sekunnissa.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Otava, Helsinki 2005. ISBN 951-1-12705-5
  • Hirvenoja, Eero J.: Helmikuun manifesti: Elokuvaeepos politiikan pyörteissä, Lähikuva 1/2005, s. 22–40.
  • Laine, Kimmo: "Pääosassa Suomen kansa": Suomi-filmi ja Suomen filmiteollisuus kansallisen elokuvan rakentajina 1933–1939. SKS, Helsinki 1999. ISBN 951-746-096-1
  • Suomen Kansallisfilmografia 2. Painatuskeskus Oy (Suomen elokuva-arkisto), Helsinki 1995. ISBN 951-37-1582-5

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f Suomen Kansallisfilmografia 2, s. 353–355.
  2. ↑ Hirvenoja 2005, s. 37.
  3. ↑ a b c d e f g h i j k l m n Hakosalo, Heini: Monumentaalista melodraamaa: 1930- ja 1940-luvun vaihteen isänmaallinen elokuva. Suomen Kansallisfilmografia 2, s. 361–367.
  4. ↑ Laine 1999, s. 250–252.
  5. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t Helmikuun manifesti (elokuva) Elonet. Viitattu 12.10.2017
  6. ↑ a b c Panu Rajala: Unio Mystica: Mika Waltarin elämä ja teokset (pokkarilaitos), s. 502–503. WSOY, 2011.
  7. ↑ a b c d Hirvenoja 2005, s. 28–29.
  8. ↑ Hirvenoja 2005, s. 24, 26–27.
  9. ↑ a b c d e Kari Uusitalo ja Sakari Toiviainen: Valkokankaan Waltariana: Mika Waltarin elokuvat, s. 49–51. WSOY, 2010.
  10. ↑ von Bagh 2005, s. 96, 98.
  11. ↑ von Bagh 2005, s. 97, 445.
  12. ↑ von Bagh 2005, s. 443, 502.
  13. ↑ von Bagh 2005, s. 458.
  14. ↑ Laine 1999, s. 250, 275.
  15. ↑ Laine 1999, s. 254–255.
  16. ↑ a b c von Bagh 2005, s. 97.
  17. ↑ a b Laine 1999, s. 291.
  18. ↑ Kari Uusitalo: Siiri ja Kaarlo: Näyttelijäparin tarina, s. 169–170. Edita, Helsinki 2002.
  19. ↑ a b c Jari Sedergren: Taistelu elokuvasensuurista, s. 59, 61, 86–87. SKS, 2006.
  20. ↑ Hirvenoja 2005, s. 32.
  21. ↑ Hirvenoja 2005, s. 35–36.
  22. ↑ a b Hirvenoja 2005, s. 33–34.
  23. ↑ Hirvenoja 2005, s. 34.
  24. ↑ Helmikuun manifesti. (Arkistoitu – Internet Archive) Savon Sanomat 8.12.2009. Viitattu 15.11.2012.
  25. ↑ Helmikuun manifesti (Arkistoitu – Internet Archive) Finnkino DVD. Viitattu 15.11.2012.
  26. ↑ a b Laine 1999, s. 296.
  27. ↑ Laine 1999, s. 299, 302.
  28. ↑ Helmikuun manifesti (1939) Elokuvauutiset 21.1.2012 (Internet Archive). Viitattu 15.11.2012.
  29. ↑ Laine 1999, s. 262–267.
  30. ↑ a b Petri Uusitalo: Sotaa ei ole: Miten vuoden 1918 tapahtumat on kuvattu suomalaisissa historiallisissa elokuvissa, s. 34–36. Suomen historian pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto 2006.
  31. ↑ Laine 1999, s. 260.
  32. ↑ a b c Hirvenoja 2005, s. 27.
  33. ↑ Laine 1999, s. 273–274, 281.
  34. ↑ Laine 1999, s. 277–278, 301–302.
  35. ↑ a b c Laine 1999, s. 271.
  36. ↑ Laine 1999, s. 280.
  37. ↑ a b c Laine 1999, s. 295.
  38. ↑ Laine 1999, s. 282.
  39. ↑ Laine 1999, s. 260, 275.
  40. ↑ Laine 1999, s. 270.
  41. ↑ Laine 1999, s. 260–261, 275.
  42. ↑ Sisko Rytkönen: Mitäpä ei kärsitty elokuvan takia: Muistoja 1930- ja 1940-luvun kotimaisista elokuvista ja esitystilanteista, s. 4, 133–135. Jyväskylä, omakustanne 2001.
  43. ↑ a b Laine 1999, s. 302–303.
  44. ↑ Vesa Vares: Varpuset ja pääskyset: nuorsuomalaisuus ja Nuorsuomalainen puolue 1870-luvulta vuoteen 1918, s. 251. SKS, 2000.
  45. ↑ Laine 1999, s. 285–288.
  46. ↑ Laine 1999, s. 297–298.
  47. ↑ Hirvenoja 2005, s. 26.
  48. ↑ Laine 1999, s. 292, 297–298, 303.
  49. ↑ Laine 1999, s. 292, 294.
  50. ↑ Suomalaisen elokuvan tiedonkeruu: Helmikuun manifesti (1939) (Arkistoitu – Internet Archive) Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 14.11.2012.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Helmikuun_manifesti_(elokuva)&oldid=22692054”