Helmiahvenet
| Helmiahvenet | |
|---|---|
 Glaucosoma magnificum |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Viuhkaeväiset Actinopterygii |
| Lahko: | Lyhtyahvenkalat Acropomatiformes |
| Heimo: |
Helmiahvenet Glaucosomatidae Jordan, 1923 |
| Suku: |
Helmiahvenet Glaucosoma Temminck & Schlegel, 1843 |
| Lajit | |
|
|
| Katso myös | |
Helmiahvenet (Glaucosomatidae) on lyhtyahvenkalojen lahkoon kuuluva pieni kalaheimo, joka esiitnyy Intian valtameren itäosissa ja Tyynessämeressä.
Lajit ja anatomia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Helmiahventen heimoon kuuluu vain yksi suku Glaucosoma ja siihen neljä lajia. Ne ovat tukevahkoja, soikeahkoja ja litteitä kaloja, suurimmillaan 70–90 cm:n pituisia. Pää ja suu ovat kookkaat. Helmiahvenilla on yksi selkäevä, niidn pyrstöevä on suora tai kuunsirpinmuotoinen. Suomut ovat tyypillisesti hopeanharmaita tai ruskehtavia. Päässä on usein pystyraitoja ja selässä selkäevän takaosan kohdalla on tumma tai hopeanvärinen laikku.[1][2]
Levinneisyys ja elintavat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Helmiahvenet ovat merikaloja. Kolme lajia elää endeemisinä Australian läheivesissä, mutta Glaucosoma buergerin levinneisyys ulottuu Australiasta Japaniin. Ne elävät riutoilla ja kivikkopohjilla useimmiten melko syvissä vesissä, mutta myös matalammissa. Kalat syövät merenpohjan pieniä selkärangattomia eläimiä. Helmiahvenet ruokailevat erityisesti hämärän aikaan iltaisin ja aamuisin. Niiden liha on vaaleaa ja ne ovat hyviä ruokakaloja. Australiassa ne luetaan arvokkaimpien ruokakalojen joukkoon.[1][2]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Family Glaucosomatidae (peilipalvelin) FishBase. Froese, R. & Pauly, D. (toim.). Viitattu 2.12.2011. (englanniksi)
- ↑ a b Family Glaucosomatidae (PDF) FAO. Viitattu 02.12.2011. (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- S.-H. Liu, W.-B. Yeh & H.-K. Mok: Phylogeny of Glaucosomatidae inferred from molecular evidence. Journal of Fish Biology, 2010, 76. vsk, nro 2, s. 348–356. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 2.12.2011. (englanniksi)