Tämä on lupaava artikkeli.

Kurt Gerron

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Kurt Gerron
Komediaduo Sig Arno ja Kurt Gerron Berliinissä 1931.
Komediaduo Sig Arno ja Kurt Gerron Berliinissä 1931.
Henkilötiedot
Koko nimi Kurt Gerson
Syntynyt11. toukokuuta 1897
Berliini, Saksa
Kuollut28. lokakuuta 1944 [1][2]
Auschwitz, Puola
Ammatti näyttelijä, ohjaaja
Puoliso Olga Gerson (o.s. Meyer)
Ohjaaja
Aktiivisena 1920–1944
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Kurt Gerron (11. toukokuuta 1897 Berliini, Saksa – 28. lokakuuta 1944 Auschwitz, Puola) oli saksalainen kabareetaiteilija, näyttelijä ja elokuvaohjaaja. Hän opiskeli lääketiedettä, mutta valmistuttuaan kiinnostui teatterista. Hänestä tuli yksi Weimarin Saksan suosituimmista näyttelijöistä, joka tunnettiin muun muassa roolitöistään Bertolt Brechtin musiikkinäytelmässä Kolmen pennin ooppera ja Josef von Sternbergin elokuvassa Sininen enkeli. Gerron joutui natsien juutalaisvainojen vuoksi työttömäksi, ja hän pakeni vaimoineen Saksasta Ranskaan ja sieltä edelleen Itävaltaan ja Alankomaihin. Saksalaiset vangitsivat hänet Alankomaissa, josta hänet lähetettiin Theresienstadtin keskitysleirille. Hänet surmattiin Auschwitzissa lokakuussa 1944.

Varhainen elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kurt Gerson syntyi keskiluokkaiseen saksanjuutalaiseen perheeseen Berliinissä 1897. Hänen isänsä oli kondiittori ja äitinsä kotiäiti.[3] Hän opiskeli lääketiedettä, kunnes värväytyi ensimmäisen maailmansodan syttymisen jälkeen asevoimiin. Hän haavoittui rintamalla ja jatkoi parannuttuaan lääketieteen opintoja, mutta hänet kutsuttiin uudelleen palvelukseen lääkintämieheksi, jona hän toimi sodan loppuun saakka. Hänen kokemuksensa tekivät hänestä pasifistin. Hoitaessaan rintamatovereitaan Gerron turhautui, sillä usein nämä lähetettiin vain uudelleen rintamalle tykinruoaksi. Sodan jälkeen hän suoritti opintonsa loppuun, mutta innostui teatterista ja siirtyi näyttämöalalle.[2][4] Gerronin mukaan ”lääkäreillä ja näyttelijöillä on jotain yhteistä: molemmat tutkivat ihmisiä”.[3]

Ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kolmen pennin oopperan ensi-illan esite.
Ohjaaja Kurt Gerron, näyttelijä Marcel Krols ja hollantilainen kirjailija A.M. de Jong elokuvan Merijntje Gijzen’s jeugd kuvauksissa 1936.

Gersonista tuli teatterinäyttelijä Max Reinhardtin ohjauksessa 1920. Vuonna 1921 hän vaihtoi nimensä Gersonista Gerroniksi, sillä hän ei halunnut tulla vahingossakaan yhdistetyksi suureen berliiniläiseen muotikeskukseen Gersoniin.[4] Samana vuonna hän liittyi Trude Hesterbergin kabareehen Wilde Bühne, jonka jälkeen hän esiintyi monissa Max Reinhardtin teattereista. Noihin aikoihin hän avioitui Olga Meyerin kanssa.[3] Hän näytteli teatterin ja kabareen lisäksi myös mykkäelokuvissa. Kilpirauhasen liikatoiminnasta johtuneesta ylipainoisuudestaan tuli hänen tavaramerkkinsä.[4] Kuukasvoinen ja tukeva Gerron erikoistui rooleihin, joissa tarvittiin eräänlaista ”raavautta”, kuten satamatyöläisen, painijan ja nyrkkeilijän osiin. Hän työskenteli usein Hans Albersin kanssa sekä myöhemmin Heinz Rühmannin kanssa. Siegfried ”Sig” Arnon kanssa Gerron muodosti duon, joka esiintyi sekä elokuvissa että teatterissa.[2]

Gerson näytteli 1928 Lontoon poliisipäällikkö ”Tiger” Brownin roolin Bertolt Brechtin musiikkinäytelmän Kolmen pennin ooppera ensi-illassa. Näytelmästä tuli huippumenestys, ja se teki Gerronista kotimaassaan tunnetun. Lisäksi hän levytti näytelmästä suosituksi tulleen laulun ”Puukko-Mackien”. Gerron ja Arno ryhtyivät 1929 epäonnistuneeseen yrityksen palauttaa saksalainen slapstick-komedia takaisin suosioon. Samana vuonna hän näytteli viimeisen kerran Brechtin tuotannossa. Happy End lopetettiin vain seitsemän näytöskerran jälkeen. Jo ennestään riitaisissa väleissä olleet Brecht ja Gerron ajautuivat välirikkoon.[4] Vastoinkäymiset eivät kuitenkaan heikentäneet hänen uraansa. Hän näytteli 1931 yhtä pääosista Marlene Dietrichin tähdittämässä suositussa elokuvassa Sininen enkeli.[2][3] Elokuvakirjailija Ulrich Lieben mukaan Gerronin roolisuoritus jäi elämään hänen jälkeensä ja takasi hänen nimensä säilymisen myös jälkipolville. Suosio teki Gerronista kiireisen. Saman päivän aikana hänet saattoi nähdä päiväsaikaan elokuvastudiolla kuvauksissa ja illalla teatterinäytelmän pääosassa.[4]

Gerron osallistui 1920-luvulla muutaman lyhytelokuvan ohjaamiseen, mutta varsinaisesti ohjaajana hän debytoi vuonna 1931 täyspitkällä elokuvallaan Der Stumme von Portici. Hänestä tuli yksi suuren Ufa-studion suosikeista ja samalla kyvyistä, joiden avulla studio tähtäsi kansainvälisille markkinoille.[5] Vuosina 1931-1933 hän ohjasi Ufalle seitsemän elokuvaa, joista osa esitettiin myös Suomessa.[6]

Menestystensä myötä Gerron saattoi nauttia suhteellisen hyvästä elämästä Berliinissä, eikä hän ottanut vakavasti Adolf Hitlerin johtaman natsipuolueen nousussa piillyttä vaaraa vielä 1930-luvun alussa. Hän teki joitakin poliittisia teatterisketsejä, jotka nauroivat muun muassa Hitlerin puheiden retoriikan ja SA-joukkojen kustannuksella.[3] Kansallissosialistit pääsivät valtaan tammikuussa 1933, kun 84-vuotias presidentti Paul von Hindenburg nimitti Hitlerin Saksan valtakunnankansleriksi. Samana vuonna valmistuivat Gerronin viimeiset Saksassa ohjaamat elokuvat, komediat Heut’ kommt’s drauf an ja Amor talutusnuorassa (alkuperäinen nimi Kind, ich freu’ mich auf dein Kommen).[4][7]

Pakolaisena

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Natsi-Saksassa juutalaisilta kiellettiin osallistuminen julkiseen elämään. Propagandaministeri Joseph Goebbels vaati juutalaisten poistamista saksalaisesta kulttuurielämästä. Gerron pakotettiin eroamaan kesken elokuvan Amor talutusnuorassa kuvauksia. Hänen tilalleen tuli Hans Steinhoff, joka keskittyi urallaan tekemään propagandaelokuvia natsipuolueelle.[4] Gerronin ura Saksassa oli käytännössä ohi.[3] Kurt ja Olga Gerron muuttivat Pariisiin vielä vuoden 1933 aikana. Saksalaisista mallia ottaneet ranskalaiset nationalistit pyrkivät torjumaan emigranttien tulemisen elokuva-alalle, mutta kahtena Pariisin vuonnaan Gerron onnistui tekemään kaksi elokuvaa. Vuonna 1935 Gerronit siirtyivät Wieniin. Koska Itävallan poliittinen ilmapiiri oli kiristymässä paikallisen natsiliikkeen nousun vuoksi, Gerronit muuttivat edelleen Alankomaihin. Alankomaat suhtautui pakolaisiin verrattain myönteisesti, ja Gerron ohjasi siellä elokuvia vuosina 1935-1937, kunnes hollantilaisten elokuvantekijöiden protestien vuoksi maahanmuuttajien ja pakolaisten työtilaisuudet jäivät vähäisiksi. Hän opetteli puhumaan hollantia ja pystyi näin näyttelemään myös teatterissa.[3][4]

Saksa miehitti Hollannin kesällä 1940. Aluksi asiat sujuivat rauhallisesti, ja Gerron saattoi jopa jatkaa teatterissa sekä muiden saksalaisemigranttien, kuten Max Erlichin, kabareissa. Juutalaiset näyttelijät saivat kuitenkin esiintyä vain juutalaisyleisölle. Sekä hollanninjuutalaiset että sinne muuttaneet tuhannet pakolaiset joutuivat aikaa myöten kiristyvien vainojen kohteeksi. Syksyllä 1943 Gerronit pakotettiin muuttamaan Westerborkiin, joka oli alkuun toiminut pakolaisleirinä Saksasta paenneille juutalaisille ja josta natsien hallussa tuli kokoamis- ja lähetysasema idässä oleville Saksan keskitysleireille suunnatuille vankijunille. Ikävästä roolistaan huolimatta Westerborkin kulttuurielämä oli aktiivista, ja Gerron otettiinkin nopeasti osaksi pakolaisten kabareeta. Hän ehti olla mukana parissa esityksessä, kunnes hänet siirrettiin edelleen keskitysleirille.[3][8]

Keskitysleirillä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Karikatyyri Kurt Gerronin kabareetuotannosta Karussell.

Helmikuun lopulla 1944 Gerron vaimoineen siirrettiin nykyisen Tšekin alueella sijainneeseen Theresienstadtin keskitysleiriin. Gestapon perustama Theresienstadt toimi gheton ja tavallisen keskitysleirin välimuotona. Toisaalta se oli kokoamisleiri, josta vankeja lähetettiin edelleen idän keskitys- ja tuhoamisleireille, mutta samalla se toimi myös mallikeskitysleirinä, jonka tehtävä natsi-Saksan propagandassa oli antaa sen keskitysleirijärjestelmästä totuutta parempi kuva ulkomaille. Siellä oli oma orkesterinsa, ja siellä toteutettiin useita teatterituotantoja.[9]

Theresienstadtiin lähetetyt olivat yleensä etuoikeutetuiksi määriteltyjä vankeja, ja monet olivat tunnettuja nimiä Saksan kulttuurimaailmasta. Gerronille myönnettiin tämä erityisasema, sillä hän oli sotaveteraani ja julkisuuden henkilö. Gerronin saapuessa leirille olot siellä olivat jo huonot. Leirillä kuoli joukoittain ihmisiä muun muassa nälkään ja pilkkukuumeeseen. Punainen risti oli kuitenkin tekemässä tarkastuskäyntiä leirille, ja leiriä siivottiin ja sen oloja järjestettiin väliaikaisesti paremmiksi.[3] Gerron ja hänen vaimonsa saivat oman asunnon ja oikeuden tehdä oma kabaree-näytelmänsä jazz-pianisti Martin Romanin kanssa. Sen nimeksi tuli Das Karussell (”Karuselli”). Gerron sai käyttöönsä vankien joukossa olleet huippulahjakkuudet. Hänen lavastajanaan oli František Zelenka, Tšekin kansallisteatterin päälavastaja. Tekstit ja laulujen sanoitukset olivat kirjoittaneet näytelmäkirjoittajat Leo Straus ja Manfred Greiffenhagen. Esitys oli pidetty sekä vankien että vartijoiden keskuudessa ja sitä esitettiin leirillä yli 50 kertaa.[10]

Propagandaelokuvan ohjaajana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Klaffikuva Theresienstadtin kuvauksista.

Punaisen ristin hämääminen onnistui, jonka jälkeen Gerronille annettiin uusi tehtävä. Hänet määrättiin ohjaamaan leiriä positiivisessa sävyssä esittävän propagandaelokuvan kuvaaminen. Natsivirkamiehet ja vartijat valvoivat jokaisen kohtauksen tekemistä. Gerron ei nähnyt käsikirjoitusta, vaan hänelle kerrottiin kulloinkin mitä kuvata seuraavaksi. Yhdessä kohtauksessa tuli esittää leirin vangit nauramassa huolettomasti teatteriesitykselle. Kohtaus oli Gestapon määräämä, mutta kuvauksissa olleita vankeja ei naurattanut. Holokaustista selvinnyt ja paikalla ollut Alice Rant muisteli myöhemmin kohtauksen kuvaamista:[11]

»Tottelemattomuuden seurauksia pelkäävä ja hiestä kylpevä Gerron kehotti meitä, rukoili meitä, vaati tottelemaan, vaati meitä seuraamaan määräyksiä, kaikin voimin... ja sitten hän purskahti nauramaan, tarttuvasti ja vastustamattomasti. Naurun aikana hän heilutti paksua mahaansa niin, että meidän todella täytyi nauraa, vaikka tilanne hänelle ja meille oli kaikkea muuta kuin hauska... niin hän seisoi edessämme, kalpeana, hiestä märkänä, nauraen lujasti, maha hytkyen. Ja niin he kuvasivat kolmen tuhannen varietee-näytelmää katsovan iloisen maalaisasukkaan naurun jylinää kesäpäivänä.[3]»

Propagandaelokuvan alanimi oli Der Führer schenkt den Juden eine Stadt (”Führer antaa juutalaisille kaupungin”). Sen kuvaukset jäivät hänen viimeisikseen. Yksitoista päivää kestäneiden kuvausten puolivälissä hänet alennettiin apulaisohjaajaksi, sillä prahalaisen tuotantoyhtiön Aktualitan toimitusjohtaja Karel Pecency tuli hänen tilalleen. Gerron säilyi kuvausten ajan apulaisohjaajana, mutta ei osallistunut jälkityöhön eikä leikkaamiseen. Elokuva valmistui keväällä 1945, eikä sitä enää ehditty käyttää tarkoitukseensa, sillä liittoutuneiden ja Neuvostoliiton joukot etenivät nopeasti kohti Berliiniä. Gerron ei ehtinyt nähdä elokuvaa valmiina.[3][11][12]

Kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kurt ja Olga Gerron, kuten monet muutkin elokuvan tekemiseen osallistuneet, kerättiin pian kuvausten jälkeen ja lähetettiin Auschwitziin. Yksi vangeista, Vlasta Schön, kertoi nähneensä Gerronin junalaiturilla. Hän pyysi saada jäädä, vedoten vartijoihin: ”Tein teille tämän elokuvan!” Vartijat potkivat hänet kuitenkin vaunuun. Gerron ja hänen vaimonsa Olga kaasutettiin kuoliaaksi pian Auschwitziin saapumisensa jälkeen lokakuun lopulla 1944. Kerrotaan, että Gerron lauloi ”Puukko-Mackieta”, kun häntä marssitettiin kohti kaasukammiota.[3][11][12] Lisäksi Gerronin Karussellin jäsenet lähetettiin Auschwitziin samoihin aikoihin. Pianisti Martin Roman selviytyi elossa, mutta František Zelenka ja Leo Straus surmattiin sen kaasukammiossa lokakuussa 1944.[13][14] Manfred Greiffenhagen selviytyi Auschwitzista, mutta hänet tapettiin Dachaussa tammikuussa 1945.[15]

Jälkimaine

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kurt Gerronin tähti Mainzissa olevalla Walk of Fame des Kabaretts-kävelykadulla.

Gerronin toiminta Theresienstadtissa oli pitkään kyseenalaistettu. Joidenkin mielipiteiden mukaan Gerronin viihdyttävät esitykset tarjosivat hetken paon keskitysleirin todellisuudesta, kun taas jotkut ovat pitäneet pyhäinhäväistyksenä esittää kabaree-ohjelmia vangeille, joita lähetettiin viikoittain Auschwitziin surmattavaksi. Myös natsien propagandaelokuvan tekemiseen osallistumista on pidetty petturuutena. Myöhemmin Gerronin vaiheita on tutkittu enemmän, ja häntä on alettu muistamaan ainutlaatuisesta elämästään sekä perinnöstä, jonka hän jätti Saksan kulttuurielämälle.[3][11] Gerronin elämästä sekä traagisesta kohtalosta on tehty vuosien varrella useita dokumenttielokuvia. Englantilainen näytelmäkirjailija Roy Kift on tehnyt hänen ajastaan Theresienstadtissa näytelmän nimeltä Camp Comedy (”Leirikomedia”).[2][16]

Filmografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Näyttelijänä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mykkäelokuvat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • 1914: Fräulein Puppe, meine Frau
  • 1920: Spuk auf Schloß Kitay
  • 1921: Die Präriediva
  • 1921: Die Apotheke des Teufels
  • 1922: Der Held des Tages
  • 1922: Wege des Lasters
  • 1922: Frau Sünde
  • 1925: Die Schmiede
  • 1925: O alte Burschenherrlichkeit
  • 1925: Varieté
  • 1925: Halbseide
  • 1925: Vorderhaus und Hinterhaus
  • 1926: Der goldene Schmetterling
  • 1926: Wien – Berlin
  • 1926: Die drei Mannequins
  • 1926: Die Kleine und ihr Kavalier
  • 1926: Annemarie und ihr Ulan
  • 1926: Im weißen Rößl
  • 1926: Der Soldat der Marie
  • 1926: Der Mädchenhandel
  • 1927: Die Tragödie eines Verlorenen
  • 1927: Eine tolle Nacht
  • 1927: Die schönsten Beine von Berlin
  • 1927: Einbruch
  • 1927: Die Dame mit dem Tigerfell
  • 1927: Üb’ immer Treu und Redlichkeit
  • 1927: Sein größter Bluff
  • 1927: Glanz und Elend der Kurtisanen
  • 1927: Pique Dame
  • 1927: Feme
  • 1927: Gefährdete Mädchen
  • 1927: Die weiße Spinne
  • 1927: Ein Tag der Rosen im August… da hat die Garde fortgemußt
  • 1927: Ein schwerer Fall
  • 1927: Gehetzte Frauen
  • 1927: Die Pflicht zu schweigen
  • 1927: Das Frauenhaus von Rio
  • 1927: Ramper. Der Tiermensch
  • 1927: Das tanzende Wien
  • 1927: Der große Unbekannte
  • 1927: Wer wirft den ersten Stein
  • 1927: Dr. Bessels Verwandlung
  • 1927: Benno Stehkragen
  • 1928: Sirkuskupoolin alla (alkuperäiskielinen nimi Manege) [17]
  • 1928: Liebe und Diebe
  • 1928: Heut’ tanzt Mariett
  • 1928: Vom Täter fehlt jede Spur
  • 1928: Casanovas Erbe
  • 1928: Seitsemän synnin purjevene (alkuperäiskielinen nimi Die Yacht der Sieben Sünden) [18]
  • 1929: Unmoral
  • 1929: Die Regimentstochter
  • 1929: Wir halten fest und treu zusammen
  • 1929: Nachtgestalten
  • 1929: Aufruhr im Junggesellenheim
  • 1929: Die Flucht vor der Liebe
  • 1929: Adieu Mascotte
  • 1929: Die weiße Hölle vom Piz Palü
  • 1929: Tagebuch einer Verlorenen
  • 1929: Menschen am Sonntag

Äänielokuvat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • 1930: Liebe im Ring
  • 1930: Sininen enkeli (alkuperäiskielinen nimi Der Blaue Engel) [19]
  • 1930: Die vom Rummelplatz
  • 1930: Die Drei von der Tankstelle
  • 1930: Dolly macht Karriere
  • 1930: Einbrecher
  • 1930: Die Marquise von Pompadour
  • 1930: Ihre Majestät die Liebe
  • 1931: Der Weg nach Rio
  • 1931: Salto Mortale
  • 1931: Bomben auf Monte Carlo
  • 1931: Eine Nacht im Grandhotel
  • 1932: Vater geht auf Reisen
  • 1932: Man braucht kein Geld
  • 1932: Amor ohjauspyörässä (alkuperäiskielinen nimi Zwei in einem Auto) [20]

Ohjaajana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • 1921: Im Strudel der Großstadt (Artur Landsbergerin kanssa)
  • 1926: Der Liebe Lust und Leid (Heinz Schallin kanssa)
  • 1931: Der Stumme von Portici
  • 1931: Veijarivaimoni (alkuperäiskielinen nimi Meine Frau, die Hochstaplerin)[21]
  • 1932: Lopussa kiitos seisoo! (alkuperäiskielinen nimi Es wird schon wieder besser)[22]
  • 1932: Lemmenhotelli (alkuperäiskielinen nimi Ein toller Einfall)[23]
  • 1932: Der weiße Dämon
  • 1933: Heut’ kommt’s drauf an
  • 1933: Amor talutusnuorassa (alkuperäiskielinen nimi Kind, ich freu' mich auf dein kommen, myös nimellä Amor an der Leine) [7][24]
  • 1933: Une femme au volant
  • 1933: Incognito
  • 1935: Bretter, die die Welt bedeuten
  • 1935: Het mysterie van de Mondscheinsonate
  • 1936: Merijntje Gijzen’s jeugd
  • 1936: Eeen dag bij de A.V.R.O.
  • 1937: Drie wenschen
  • 1944: Theresienstadt, myös nimellä Der Führer schenkt den Juden eine Stadt

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Haggith, Toby & Newman, Joanna: Holocaust and the Moving Image: Representations in Film and Television Since 1933, s. 105. Wallflower Press, 2005. ISBN 1904764517
  2. ↑ a b c d e Bock, Hans-Michael: The Concise Cinegraph: Encyclopaedia of German Cinema, s. 155. Berghahn Books, 2009. ISBN 978-1-57181-655-9
  3. ↑ a b c d e f g h i j k l m Kurt Gerron Music and the Holocaust. Viitattu 28.1.2017
  4. ↑ a b c d e f g h Kosta, Barbara: Willing Seduction: The Blue Angel, Marlene Dietrich, and Mass Culture, s. 172-173. Berghahn Books, 2009. ISBN 9781845455729
  5. ↑ Kreimeier, Klaus: The Ufa Story: A History of Germany's Greatest Film Company, 1918-1945, s. 189-190. University of California Press, 1999. ISBN 0520220692
  6. ↑ Kurt Gerron elonet.fi. Viitattu 28.1.2017
  7. ↑ a b Kind, ich freu' mich auf dein Kommen (1933) Elonet. Viitattu 28.1.2017
  8. ↑ Westerbork Music and the Holocaust. Viitattu 28.1.2017
  9. ↑ Theresienstadt United States Holocaust Memorial Museum. Viitattu 31.1.2017
  10. ↑ Jelavich, Peter: Berlin Cabaret, s. 275. Harvard University Press, 2009. ISBN 0674039130
  11. ↑ a b c d Laugh or We Shoot The Guardian. Viitattu 28.1.2017
  12. ↑ a b Kerner, Aaron: Film and the Holocaust: New Perspectives on Dramas, Documentaries, and Experimental Films, s. 185. A & C Black, 2011. ISBN 1441124187
  13. ↑ Ploog, Karin: ...Als die Noten laufen lernten...Teil 2. BoD, 2016. ISBN 3738672877
  14. ↑ Sayer, Derek: Prague, Capital of the Twentieth Century: A Surrealist History, s. 424. Princeton University Press, 2013. ISBN 0691043809
  15. ↑ Silverman, Jerry: The Undying Flame: Ballads and Songs of the Holocaust : 110 Songs in 16 Languages with Extensive Historical Notes, Illustrations, Piano Arrangements, Guitar Chords, and Singable English Translations, s. 207. Syracuse University Press, 2001. ISBN 0815607083
  16. ↑ Holocaust Plays - Terezin (Arkistoitu – Internet Archive) Roy Kiftin kotisivu. Viitattu 28.1.2017
  17. ↑ Manege (1927) Elonet. Viitattu 31.1.2017
  18. ↑ Jacht der sieben Sünde, Die (1928) Elonet. Viitattu 31.1.2017
  19. ↑ Blaue Engel, Der (1930) Elonet. Viitattu 31.1.2017
  20. ↑ Zwei in einem Auto (1931) Elonet. Viitattu 31.1.2017
  21. ↑ Meine Frau, die Hochstaplerin (1931) Elonet. Viitattu 28.1.2017
  22. ↑ Es wird schon wieder besser (1932) Elonet. Viitattu 28.1.2017
  23. ↑ Ein toller Einfall (1932) Elonet. Viitattu 28.1.2017
  24. ↑ Kind, ich freu' mich auf Dein Kommen (1933) IMDB. Viitattu 1.2.2017

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kurt_Gerron&oldid=22693528”