Kuningas Philipin sota

Kuningas Philipin sota
Osa Intiaanisotia
Intiaanien hyökkäys varuskuntaan
Päivämäärä: 1675 - 1676 Paikka: Massachusetts, Connecticut ja Rhode Island, Maine Lopputulos: Uuden-Englannin voitto
Osapuolet
Uuden-Englannin konfederaatio, mohegaanit, pequotit	wampanoagit, narragansettit
Komentajat
kuvernööri Joshua Winslow kyvernööri John Leverett kuvernööri John Winthrop kapteeni Benjamin Church	Metacomet Canonchet
Vahvuudet
Noin 3400	Noin 3500 intiaania
Tappiot
Yli 1000 siirtolaista.	Noin 3000 intiaania

Kuningas Philipin sota oli aseellinen välienselvittely Uuden-Englannin siirtolaisten ja intiaanien välillä. Sotaa käytiin vuosina 1675–76 ja menetykset olivat suuret kummankin osapuolen välillä. Sota nimettiin wambanoag-intiaanien ylimmän päällikön Metacometin eli kuningas Philipin mukaan.

Sota oli suurin yksittäinen katastrofi 1600-luvun Uudessa Englannissa. Runsaan vuoden aikana kaksitoista alueen kaupunkia hävitettiin ja siirtomaan talous tuhoutui lähes kokonaan.

Marraskuussa 1620 brittiläinen Mayflower-laiva ankkuroi Cape Codiin nykyisessä Massachusettsissa, ja toi mukanaan yli 100 pyhiinvaeltajaa. Tämä puritaaneista koostunut yhteisö oli saanut Englannin kuninkaalta luvan muuttaa Virginiaan, mutta merituulet kuljettivat Mayflowerin hieman pohjoisemmaksi. Löydettyään mieleisensä asuinpaikan pyhiinvaeltajat perustivat Plymouthin siirtokunnan. Heidän metsästystaitonsa olivat kuitenkin huonot ja ravinnon hankkiminen osoittautui vaikeaksi. Talven aikana yli puolet siirtolaisista menehtyi. Paikallisten wampanoag-intiaanien avulla jäljelle jääneet pyhiinvaleltajat selvisivät hengissä seuraavaan kevääseen. Wampanoagit ruokkivat pappeja ja opettivat heille monia selviytymiseen liittyviä taitoja.^[1]

Seuraavien vuosien aikana Plymouthin siirtokunta alkoi kasvaa. Englannista saapuneet siirtolaiset perustivat myös uusia asutuskeskuksia, joista tärkeimmäksi nousi Boston. Uuden-Englannin ohella myös muut eurooppalaiset siirtokunnat vahvistuivat Pohjois-Amerikan itärannikolla. Uusi Ranska ja Uudet Alankomaat laajensivat elintilaansa moniin suuntiin ja viimeisin tulokas Uusi-Ruotsi keskittyi rakentamaan linnoituksiaan Delawarejoen ympäristöön. Tämä kaikki supisti paikallisen intiaaniväestön elintilaa ja johti lisääntyviin alueellisiin yhteenottoihin siirtolaisten ja alkuperäisasukkaiden välillä.^[2]

Vuonna 1643 Connecticut, Massachusetts, New Haven ja Plymouth perustivat Uuden-Englannin konfederaation, jonka tarkoitus oli yhdistää brittien siirtokunnat ranskalaisia, hollantilaisia ja intiaaneja vastaan. Konfederaation toimintamalli lainattiin irokeesien viiden kansan liittokunnalta.^[3]

Massaschusettsin papiston aloittama suurisuuntainen intiaanien käännytyskampanja ei tuottanut toivottuja tuloksia, ja levottomuudet Uuden-Englannin heimojen ja siirtolaisten välillä lisääntyivät 1670-luvulla. Suurin syy erimielisyyksiin oli englantilaisten vaatimukset "ostaa" intiaanien maa-alueita. Wampanoakeilla oli enää pieni maa-alue Mount Hopessa Rhode Islandilla, mutta englantilaiset halusivat senkin.^[4]

1660-luvulla valtaan noussut wampanoagien Metacomet (englantilaiset tunsivat hänet kuningas Philipinä) yritti pitää kiinni isänsä ja veljensä tekemistä rauhansopimuksista, joissa maiden koskemattomuus oli allekirjoituksin vahvistettu. Hän suostui jopa luovuttamaan osan sotureidensa tuliaseista brittien vaatimuksesta. Metacometin päämääränä ei kuitenkaan ollut rauha, sillä hän suunnitteli salaliittoa englantilaisia vastaan. Viestinviejät kiersivät kylästä toiseen salaisissa neuvotteluissa, joissa he kertoivat Philipin hankkeesta ja kehottivat eri heimoja liittymään yhteen^[5]

Tammikuussa 1675 jäätyneestä lammesta löytyneen nuoren wampanoagin ruumis nosti Uuden-Englannin ja intiaanien välistä jännitettä. Vainaja todettiin Sassamon-nimiseksi Harvardin yliopiston opiskelijaksi, joka oli palannut takaisin heimonsa luo ja ryhtynyt saarnaajaksi. Sassamon toimi työnsä ohella brittien vakoojana ja ehti ennen kuolemaansa paljastaa englantilaisille viranomaisille kaiken mitä tiesi kuningas Philipin sotasuunnitelmista.^[6]

Sassamonin murha johti kesäkuussa 1675 kolmen wampanoag-soturin pidätykseen ja teloittamiseen. Plymouthin kuvernööri Josiah Winslow lähetti sanansaattajan kysymään miksi kuningas Philip halusi sotaa. Metacomet ei suostunut keskustelemaan asiasta kuvernöörin kanssa vaan halusi paikalle Kaarle II:n, jonka kanssa hän oli valmis neuvottelemaan rauhasta. Englannin kuningas ei kuitenkaan ollut halukas tapaamiseen.^[7] Intiaanien parasta ajatellut puritaanijohtaja Roger Williams yritti viimeiseen hetkeen asti estää wampanoageja ryhtymästä sotaan brittejä vastaan, mutta Metacomet oli jo tehnyt päätöksensä.^[4]

Sota alkoi 20. kesäkuuta 1675, kun joukko siirtolaisia ryösti ja poltti kaksi wampanoagien asumusta. Molemminpuolinen vandalismi jatkui kaksi seuraavaa päivää, mutta intiaanit välttivät verenvuodatusta. Kesäkuun loppuun mennessä sota muuttui raaemmaksi ja levisi läpi Connecticutin, Massachusettsin ja Rhode Islandin ja laajeni New Hampshireen ja Mainen rannikkoalueelle.^[8]

Wampanoagit ja heidän liittolaisensa jatkoivat hyökkäyksiään ja ottivat kohteikseen kaikkiaan 52 kaupunkia, joista 12 tuhottiin kokonaan.^[9] Metacomet sai taakseen yli tuhat soturia ja myös puolueettomina pysytelleet heimot avustivat hänen kapinallisiaan ruokatarpeiden saannissa. Vain mohegaanit ja pieni ryhmä pequoteja taistelivat brittien puolella. Wampanoagit liittolaisineen käyttivät sodankäynnissään sissitaktiikkaa, joka oli englantilaisille entuudestaan tuntematonta. Lisäksi Uudella-Englannilla oli vaikeuksia kerätä kokoon sotajoukkoja, sillä heillä ei ollut vakinaista armeijaa. Onnistuttuaan luomaan vapaaehtoisista kootut miliisivoimat britit kykenivät vastaamaan tehokkaasti vastapuolen hyökkäyksiin.^[10]

Joulukuussa 1675 yli tuhat Uuden-Englannin vapaaehtoista sotilasta ja 150 mohegaania piiritti narragansettien kylän, johon oli otettu suojelukseen suuret joukot wampanoag-naisia ja lapsia. Kuvernööri John Wintropin vaatiessa narragansetteja luovuttamaan suojattinsa nämä kieltäytyivät. Seuranneessa taistelussa narragansettit pakenivat heidän kyläänsä ympäröivälle suoalueelle. Wintroopin joukot seurasivat pakenijoita ja surmasivat yli 600 soturia. Taistelusta selvinneistä narragansetteista monet liittyivät Metacometin kapinallisiin.^[11]

Tammikuussa 1676 taistelut kääntyivät Uuden-Englannin eduksi ja Metacometin sotajoukot alkoivat vetääntyä kohti pohjoista. Lähellä nykyistä Albanya he joutuivat irokeesien liittokuntaan kuuluneiden mohawkien hyökkäyksen kohteeksi. New Yorkin provinssin kuvernööri sir Edmund Andros ei halunnut hallintoalueelleen algonkinkielisiä intiaaneja kuten wampanoagit, vaan aseisti alueella asuneet mohawkit sotaa varten. Mohawkien isku mursi kuningas Philipin joukot ja hajalleen lyödyt wampanoagit liittolaisineen pakenivat itään. Toukokuussa samana vuonna kapteeni William Turnerin johtamat siirtolaiset hyökkäsivät Connecticussa paikallisen heimon kalastusleiriin ja surmasivat mahdollisesti jopa 400 intiaania.^[11]

Kesäkuussa kuningas Philipin kapinalliset alkoivat hajaantua eri suuntiin. Hyökkäyksiin osallistuneet abenakit siirtyivät takaisin Kanadaan ja jotkut pienet heimot yhtyivät New Yorkin mahicaneihin tai antautuivat briteille. Myös narragansettien sotainto loppui heidän menetettyään ylimmän päällikkönsä Canonchetin. Metacomet ja jäljellä olevat wampanoagit pyrkivät turvaan Mount Hopen niemimaalla sijaitsevalle suoalueelle Rhode Islandiin, josta sota oli edellisenä vuonna alkanut. Kapteeni Benjamin Churchin johtamat siirtolaiset jäljittivät heidät kuitenkin nopeasti intiaanitiedustelijoiden avulla. Metacomet ammuttiin Churchin määräyksestä elokuussa 1676 ja hänen irtileikattu päänsä asetettiin näytteille Plymouthissa.^[4][10]

Metacometin kuolema ja hänen kannattajiensa hajaantuminen olivat samalla lopullinen kuolinisku Uuden-Englannin intiaaneille.^[12] Varsinaisen sodan jälkeen brittien joukot tekivät vielä useita hyökkäyksiä kapinaan osallistuneiden ja kapinallisia auttaneiden heimojen kyliin. Vaikka sota oli käytännöllisesti ohi jo syksyllä 1676 niin rauhansopimus kirjoitettiin vasta kaksi vuotta myöhemmin.^[11]

Kuningas Philipin sota oli väestötuholtaan eräs suurimmista Pohjois-Amerikan historiassa. Sen aikana menehtyi yli tuhat siirtolaista.^[13] Aikalaiskirjoitusten mukaan kapinoivien intiaanien menetykset olivat noin 3000 henkeä.^[10] Kuningas Philipin vaimo ja hänen poikansa myytiin orjiksi Karibialle kuudellakymmenellä shillingillä Myös sadat muut henkiinjääneet päätyivät orjatyövoimaksi eri puolille maailmaa.^[14]

• Andersson, Rani-Henrik & Henriksson, Markku: Intiaanit: Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia. Helsinki: Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-162-3
• Calloway, Colin: After King Philip's War. Darthmouth, 1997. ISBN 978-0874518191 (englanniksi)
• Henriksson, Markku: Alkuperäiset amerikkalaiset: Yhdysvaltain alueen intiaanien, inuitien ja aleutien historia. Helsinki: Gaudeamus, 1986. ISBN 951-662-385-9
• Oberg, Michael Leroy: Uncas, First of the Mohegans. Cornell Univ Press, 2003. ISBN 0801438772 (englanniksi)
• Santoro, Nicholas: Atlas of the Indian Tribes of North America. iUniverse.com, 2009. ISBN 978-1-4401-0795-5 (englanniksi)
• Virrankoski, Pentti: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit: Intiaanikansojen kulttuuri ja historia Rio Grandelta Yukonjoelle. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 605) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994. ISBN 951-662-536-3
• Waldman, Carl: Atlas of North American Indian. Fact on file Publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9 (englanniksi)
• Waldman, Carl: Encyclopedia of Native American Tribes. Checkmark Books, 2006. ISBN 978-0816062744 (englanniksi)

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kuningas Philipin sota Wikimedia Commonsissa