Kuva

Kuva on näköaistin tai tuntoaistin avulla havaittava kaksi- tai kolmiulotteinen esitys. Sen havaitsemiseen käytetään silmiä, joiden kautta kuvan sisältämä visuaalinen informaatio välittyy aivoihin, jossa katsoja tulkitsee sen itselleen ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi.

Kuva on tarkasteltavaksi ja viestiksi tarkoitettu näkyvä muodostelma. Se on tehty jostain materiaalista ja se on rajattu, joten se voidaan kopioida. ^[1] Kuvaa verrataan joskus sanaan ja kieleen. Kuva on sekä taiteen että viestinnän kieli.

Visuaalinen tarkoittaa jotain näköaistiin liittyvää tai kuvallista. Visuaalinen kulttuuri on kuviin liittyvää kulttuuria. Visuaalinen viestintä on kuvallista viestintää.

Visuaalista pohditaan usein vertaamalla visuaalista ja verbaalista eli kuvaa ja sanaa, niiden eroja ja yhtäläisyyksiä. Perinteisesti kristillisen kulttuurin arvostama media on ennen kaikkea sana. Esimerkiksi Johanneksen evankeliumin alussa sanotaan "Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala."^[2] Toisaalta esimerkiksi taidemaalari Leonardo da Vinci kärjisti johtopäätöksenään, että kuva edustaa totuutta, kun taas sana liittyy valheeseen ja kuvitelmiin.^[3]

Janne Seppänen toteaa kirjassaan Visuaalinen kulttuuri, että "Visuaalinen kokemus ei koskaan täysin palaudu kielelliseen raportointiin: ihmiset ajattelevat ja tuntevat syvemmin kuin kykenevät kielellisesti ilmaisemaan. Tämä ei ole pelkästään visuaalisen kulttuurin vaan koko yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen metodinen tosiasia."^[4]

Kaksiulotteisen kuvan ulottuvuudet ovat korkeus ja leveys ja sellaisen kuvan syvyys on aina illuusio. Syvyyden esittämiseksi on historian aikana kehitetty erilaisia keinoja, joista eräs on perspektiivi.

Myös kolmiulotteisia esineitä voidaan kutsua kuviksi. Esimerkiksi kuvanveisto on patsaiden ja veistosten valmistusta tai teollinen muotoilu teollisesti valmistettavien esineiden visuaalisen eli kuvallisen hahmon suunnittelua.

Laserin avulla voidaan valmistaa selvästi kolmiulotteisilta näyttäviä kuvia, joita sanotaan hologrammeiksi.

Kuvan neljäs ulottuvuus on aika. Tällöin liikkumattomasta kuvasta tulee liikkuva eli elokuva tai animaatio. Molemmat otettiin käyttöön 1800-luvun lopulla. Tietokone helpottaa sellaisten kuvien esittämistä, joissa on tilaulottuvuuksia enemmän kuin kolme.

Havaitseminen on katsojan valintaa ja tulkintaa. Näkemistä suodattavat havaitsevan ihmisen aikaisempien kokemusten, kuvien ja tietojen lisäksi kuvan esityskonteksti ja muut aistit. Ihmisen tulkitsemia havaintoja, ajatuksia ja kokemuksia sanotaan myös mielikuviksi.

Näköaisti ja aivot rekisteröivät usein ikonien ja graafisten symbolien merkityksen nopeammin kuin niiden sanalliset vastineet. Toisaalta graafisten symbolien, kuten sanojenkin, merkitykset on ensin opeteltava. Visuaalisissa esityksissä graafinen informaatio ja kuvaukset helpottavat tiedon tulkintaa.^[5]

Optiikassa kuva on kohta, jossa jostakin kohteesta, esineestä lähtevät valonsäteet tai niiden suorat jatkeet leikkaavat toisensa siten, että näyttää siltä kuin esine olisi kyseisessä kohdassa. Kuva muodostuu, kun kohteesta lähteneet valonsäteet taittuvat linssistä tai heijastuvat peilistä. Jos valonsäteet leikkaavat toisensa samassa kohdassa, on kyseessä todellinen kuva, jollaisia ovat esimerkiksi projektorilla valkokankaalle tai kameralla filmille muodostetut kuvat. Jos vain valonsäteiden jatkeet leikkaavat toisensa, on kyseessä valekuva. Sellainen muodostuu esimerkiksi suurennuslasilla tai tavallisella tasopeilillä.

Analoginen ja digitaalinen ovat tietotekniikan käsitteitä, joilla kuvataan informaation eli signaalien välittymistä siirtoteitä eli kuljetusväyliä pitkin tiedonsiirtojärjestelmissä. Kuva voidaan tallentaa analogisin tai digitaalisin menetelmin ja se voidaan synnyttää, siirtää ja sitä voi muokata näillä järjestelmillä.

Digitaaliset kuvat erilaisine tallennusformaatteineen alkoivat yleistyä erilaisten kuvankäsittely- ja kuvanteko-ohjelmien kehityttyä. Digitaalisen kuva-aineiston määrä kasvoi 1980-luvulta alkaen, kun kuvanlukijat eli skannerit sekä digitaaliset valokuvauskamerat sekä myöhemmin digitaaliset videokamerat ilmestyivät kulutustavaramarkkinoille.

Digitaalinen piirtäminen ja maalaaminen on kuvan prosessointia, jossa käsitellään pikseleitä käden kontrolloimana. Syöttölaite voi olla hiiri, joka sopii huonosti piirtämiseen tai stylus eli piirrin, joka yhdistetään piirustuslaudan (piirustuslevy, digitointipöytä) kautta tietokoneeseen.

Industrialismin aikana kehitettiin kuvan reproduktio- eli monistamiskeinoja, jotka mahdollistivat niiden esittämisen yhä tarkemmin ja tehokkaammin. Erilaisten painotekniikoiden ja vuonna 1826 keksityn valokuvauksen käyttöönotto alkoi yleistyä 1800-luvun lopulta alkaen.

Digitalisoituminen aiheuttaa muutoksia juuri kuvan reproduktion suhteen. Vaikka digitaalisen kuvan tarkkuus ei tavallisesti ole lähelläkään filmin tarkkuutta, kuvien tekeminen, vertaaminen, siirtäminen, muokkaus, kopiointi ja julkaiseminen on tavallisesti nopeampaa ja helpompaa kuin aikaisemmin. Tietokoneistuminen muuttaa kuvan tekemisen välineitä ja prosesseja lähes kaikilla kuvallisen viestinnän ammattialoilla, kun tietokoneesta on tullut yksi kuvan tekemisen apuväline muiden rinnalle.

Teknisen reproduktion eräs historiallinen seuraus yhteiskunnassa on kuvien määrän huomattava kasvu, jota sanotaan kuvatulvaksi. Vielä 1900-luvun alussa kuva oli huomattavasti harvinaisempi osa länsimaisen teollisen yhteiskunnan kansalaisen arkea kuin nykyisin. Tänään ihmiset viettävät kuvien parissa merkittävän osan päivittäisestä elämästään.

Mitä seurauksia kuvien määrän lisääntymisellä on? Kuvatulvan on arveltu aiheuttavan ainakin niiden merkityksen vähentymisen (ilmiötä sanotaan merkitysinflaatioksi). Yleistyessään kuvat myös väistämättä tulevat yhä ideologisemmiksi, kun kuvallinen viestintä globalisoituu ja koskettaa erilaisia kulttuureita. Esimerkkejä tilanteista, joissa kuvia on käytetty aatteellisten taisteluiden välikappaleina ovat vuosina 2005-2006 koettu Muhammad-pilapiirrosjupakka tai Tallinnassa keväällä 2007 kärjistynyt kiista Pronssisoturi-patsaan sijoituspaikasta.

Kouluissa kuvia ja näkemistä opitaan kuvataide -nimisessä oppiaineessa (ennen vuotta 1999 oppiaineen nimi oli kuvaamataito ja ennen vuotta 1952 piirustus). Ruotsissa vastaava koulujen oppiaine on lyhyesti bild eli kuva.

Kuvien tekijöitä eli kuvataiteilijoita, graafikoita, valokuvaajia, elokuvaajia, elokuvaohjaajia, animaattoreita ja monien muiden visuaalisten alojen ammattilaisia koulutetaan useissa eri oppilaitoksissa, ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa.

Useat tieteenalat tutkivat näköhavaintoa ja kuvia, mutta Suomessa ei ole yhtään pelkästään kuviin liittyvää tutkimuslaitosta. Kuvien tallentamiseen tarkoitettuja kuva-arkistoja on museoissa ja sanomalehdissä.

Ikonografia on vertailevaa tutkimusta, jossa pyritään selvittämään taideteoksen aihe, idea, alkuperä ja kehitys. Ikonologia on kuvan yleismerkityksen tulkintaa sen yhteydessä historiaan ja kulttuuriin.

Erilaisten kuva-analyysien avulla voidaan selvittää kuvien taustoja, tekniikkaa ja merkityksiä. Myös semiotiikka eli merkkioppi tutkii merkkien semantiikkaa eli merkitystä.

Kuva on sekä taiteen että viestinnän kieli. Kuva herättää ihmisen uteliaisuutta, jonka takia se voi myös selkiyttää, havainnollistaa ja tehdä asioita kiinnostavaksi. Esimerkiksi yrityskuva ei tarkoita ainoastaan yrityksen graafista asua, vaan se on nykyisin johdonmukainen osa viestintästrategiaa, johon kuuluvat niin yrityksen toimitilat, tuotteiden jakelu kuin sisäinen viestintäkin.

Kuva ja sana voivat toimia tehokkaasti yhdessä. Graafinen suunnittelu on sovellettu taide, joka auttaa katsojaa tulkitsemaan viestejä. Kuvitus tarkoittaa kuvalajia, jolle on ominaista se, että aiheena oleva kertomus on ensisijainen verrattuna kuvan muotoon tai tyyliin. Kuvitus on harvoin täysin itsenäinen teos, vaan se liittyy läheisesti tekstiin. Kuvitus ja visualisointi havainnollistavat tai elävöittävät yleensä sellaisia asioita, joita on vaikea kuvittaa muilla graafisilla esityksillä tai valokuvilla.

Kartat, graafiset esitykset ja kirjaimet ovat myös osa kuvallista viestintää, kuten taitto, ladonta ja oikeinkirjoitus. Voidaan väittää, että ihminen lukee katsomalla sanakuvia ja käsitys niiden selkeydestä on jokaisen kirjoittajan vahvuus. Tässä mielessä kuvallisen viestinnän osaamisella on varsin suuri kysyntä, sillä tänään kaikki kirjoittajat ovat myös jossain määrin typografeja, latojia ja taittajia.

Kuvallinen viestintä on joukkoviestintää, mutta sen historia eri tyyli- ja aatesuuntineen on usein varsin lähellä muuta kuva- ja taidehistoriaa. Monet graafisen suunnittelun ammattilaiset pitävätkin kuvataidetta ja taidehistoriaa ammatillisen innovaation lähteenä.

Kuvataiteessa kuva on keskeinen välityskeino samalla tavalla kuin kirjallisuus välittyy sanan tai kirjallisen kielen avulla. Kautta aikojen erilaiset kulttuurit ovat synnyttäneet kuvia ja niiden merkitys on usein ollut keskeinen niin aikansa ihmisille, kuin myöhemminkin heistä jälkipolville kertovina todisteina.

Kuvataiteen teoksia on säilynyt sellaisenaan tai lähes muuttumattomina, toisin kuin esimerkiksi tanssin tai musiikin teokset, jotka oletettavasti ovat muuttuneet paljonkin välittyessään uusille sukupolville satojen vuosien aikana. Taidehistoria on tieteenala, joka tutkii tätä perintöä. Kuvataide on myös sitä, mitä taiteilijat ovat eri aikoina tehneet. Heidän suhteensa kuvaan saattaa poiketa tutkijoiden käsityksistä, koska taiteilijat ratkaisevat usein vaativiakin käytännön ongelmia kuvien tekijöinä.

Modernismin aikana taide alkoi viitata nykyaikaan tai tulevaisuuteen, kun ennen sitä se oli aina menneisyyden tulkki. Keskeinen modernismin idea oli hylätä kaikki vanha ja pitää sitä lopullisesti ohitettuna. Kuvista tuli kertakäyttöisiä periaatteella: "katso kerran ja heitä pois". Sellaisia kuvia, joiden pariin ihmiset palaavat yhä uudestaan, sanotaan usein klassikoiksi.

Nykytaiteessa kuva ja sen erilaiset esittämiskontekstit liittyvät muihin medioihin. Kuva liittyy usein esimerkiksi sanaan ja tekstiin, liikkuvaan kuvaan, kuten videoon, ääneen ja musiikkiin, teatteriin tai muuhun esittävään taiteeseen, kuten performanssiin. Kuvasta on tullut merkittävä osa multimedian yhteisvaikutusta.

Kuvakäsitykset, taidekäsitykset eli ne tavat ja periaatteet, joilla kuvia tehdään ja ymmärretään, voivat poiketa varsin paljon toisistaan eri aikoina. Muun muassa tilaa on kuvattu eri tavoin eri aikoina. Esimerkiksi nykyajan tilan kuvaamisessa käytetty geometrian perspektiivijärjestelmä otettiin yleiseen käyttöön kuvissa vasta renessanssin aikana 1400-luvulla. Myös kuvan tekijöiden rooli on ollut erilainen eri aikoina. Seuraavassa taiteilija- ja kuvakäsityksiä eri aikoina länsimaissa:

Nykytaiteen teokset saattavat poiketa huomattavasti modernismin tai vanhemman ajan teoksista. Kuvan lisäksi nykytaiteen teosten osina saattaa olla esimerkiksi ihmisen vartalo (performanssi), liikkuva kuva (videotaide) tai erilaisten valmisesineiden asetelmat (installaatiot). Kuvataiteen “tekniikoita ja materiaaleja” eli medioita saattavat tänään olla myös äänet, sanat, käsitteet tai teoriat, siinä missä niitä ovat taltta ja sivellin, maalituubi ja kamera.

• 
  Keskiaika – taiteilijalla ei merkitystä yksilönä, kuva välitti ja kertoi silmin havaittavasti Jumalan teoista. Maalattu puuveistos Madonna ja lapsi.
• 
  Renessanssi – taiteilijasta tuli yksilö, kuva havaitsemisen ja silminnähtävän maailman tutkimisen keino. Andrea Mantegna, maalaus Kuollut Maria, yksityiskohta, 1461.
• 
  Modernismi – taide pyrki puhtaaseen visuaalisuuteen, jossa kuva ilman kehyksiä kertoo kaiken oleellisen. Kazimir Malevitš, Suprematismi, 1916.
• 
  Nykytaide – taide on avoin käsite, joka ottaa suhdetta kaikkeen inhimilliseen. Klaus Rinke, Aikakenttä, 1987.

Pääartikkeli: Ikonoklasmi

Kaikki eivät suhtaudu kuviin myönteisesti. Ikonoklasmi, joka tarkoittaa kuvainraastoa tai kuvien esittämisen kieltämistä, on tapahtunut silloin tällöin historian kuluessa eri kulttuureissa. Se ei ole harvinaista myöskään nykyajan yhteiskunnassa, koska kuvissa saattaa olla vahva ideologinen merkitys. Viimeinen laajamittainen ikonoklasmi tapahtui Afganistanissa ääri-islamilaisen Taliban-ryhmän toimesta ennen heidän valtansa kukistumista vuonna 2001. Myös Pohjois-Euroopan protestantismin traditioon liittyy kuvakielteisyyttä.

• Kuvataide
• Tallennetuotanto
• Viestintä
• Visualisointi

• Fieandt, Kai von: Havaitsemisen maailma. (2. uusittu laitos) Helsinki Porvoo: WSOY, 1972. ISBN 951-0-00200-3
• Anja Hatva, Kuva, hyvä renki, huono isäntä, 1987.
• Anja Hatva, Kuvittaminen, 1993
• Anja Hatva (toim.) Verkkografiikka, 2002.
• Mikkonen, Kai: Kuva ja sana: Kuvan ja sanan vuorovaikutus kirjallisuudessa, kuvataiteessa ja ikonoteksteissä. Helsinki: Gaudeamus, 2005. ISBN 951-662-921-0
• Neisser, Ulric: Kognitio ja todellisuus. ((Cognition and reality, 1976.) Suomentanut Helena Jahnukainen) Espoo: Weilin + Göös, 1982. ISBN 951-35-2457-4
• Risto Näsänen, Visuaalisen käytettävyyden opas, Työterveyslaitos, 2006. (Arkistoitu – Internet Archive)
• Seppänen, Janne: Visuaalinen kulttuuri: Teoriaa ja metodeja mediakuvan tulkitsijalle. Tampere: Vastapaino, 2005. ISBN 951-768-135-6

• Hietala, Veijo: Kuvien todellisuus: Johdatusta kuvallisen kulttuurin ymmärtämiseen ja tulkintaan. Helsinki: Kirjastopalvelu, 1993. ISBN 951-692-305-4
• Pälikkö, Kimmo: Kuvan tekeminen: Teoria & tekniikka. Helsinki: KP-Art, 2002. ISBN 951-96599-3-5 Teoksen verkkoversio.
• Seppänen, Janne: Katseen voima: Kohti visuaalista lukutaitoa. Tampere: Vastapaino, 2001. ISBN 951-768-085-6