Kirkkokäsikirja

Kirkkokäsikirja (lat. manuale) on jonkin kirkon, esim. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon käyttämä kirja, jossa määritellään ja annetaan ohjeet siitä, miten jumalanpalveluselämää, jumalanpalveluksia ja kirkollisia toimituksia vietetään.

Keskiajalla manuale oli eräiden kirkollisten toimitusten kirjan nimi ja tarkoitti papin käsikirjaa. Tavallisesti se sisälsi liturgiset kaavat kastetoimitusta, avioliittoon vihkimistä, sairaan ehtoollista, viimeistä voitelua ja hautausta sekä eräitä siunaustoimituksia ja sakramentaalioita varten. Ennen reformaatiota Suomea eli Turun keskiaikaista hiippakuntaa varten painettiin vain kaksi kirjaa. Ne olvati Lyypekissä 1488 painettu dominikaaninen Missale Aboense. ja Manuale seu exequiale secundum ritum ac consuetudinem alme ecclesie Aboensis joka painettiin Saksassa 1522.^[1]

Suomen uskonpuhdistaja Mikael Agricola julkaisi ensimmäisen jumalanpalveluskaavan Messu eli Herran Echtolinen vuonna 1549. Jo sitä ennen oli latinalaista messukaavaa käännetty suomeksi Agricolan Rukouskirjassa. Agricolan messua edeltäneistä käsinkirjoitetuista liturgisista teksteistä merkittävin oli ns. Westhin Codex vuodelta 1546. Paavali Juusten toimitti 1575 seuraavan käsikirjan nimellä Se Pyhä Messu. Tämäkin seurasi varsin pitkälle Agricolan kirjan tavoin Olavus Petrin ruotsalaista messua. Kirjassa oli ensi kerran samassa niteessä sekä itse messu että kirkolliseen kalenteriin liittyvien vaihtuvien tekstien kokoelma, joka sisälsi kollehtarukoukset, epistolat ja evankeliumit (evankeliumikirja).^[1]

Seuraava suomenkielinen käsikirja oli Ruotsin käsikirjan Handbok 1614 käännös, Käsikirja 1614. Sen käänsi piispa Eerik Sorolainen. Saman vuosisadan lopulla ilmestyi suomeksi vuonna 1693 julkaistu ruotsalainen käsikirja ja vuoden 1694 käsikirja Suomessa virallisena aina vuoteen 1886 saakka. Vuoden 1886 kirkolliskokous hyväksyi seuraavan kirkkokäsikirjan, evankeliumikirjan ja rukouskirjan. Sitä seuraava käsikirja ja evankeliumikirja hyväksyttiin käyttöön 1913. Ne korvasi vuonna 1958 hyväksytyt kirjat väliaikaiseen käyttöön vuoden 1959 alusta. Seuraava käsikirjan uudistus tapahtui vuoden 1986 kirkolliskokouksessa ja sen jälkeen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkokäsikirja sisältää neljä osaa, evankeliumikirjan, jumalanpalvelusten kirjan, kirkollisten toimitusten kirjan ja rukouskirjan. Evankeliumikirja oli hyväksytty 1958, jumalanpalvelusten kirja 1968, kirkollisten toimitusten kirja 1963 ja rukouskirja vuonna 1968. Messusävelmistö hyväksyttiin myös vuonna 1968. Vuonna 1985 otettiin käyttöön uusi kirkollisten toimitusten kirja.^[1]

Nykyinen kirkkokäsikirja jakautuu kolmeen osaan: Jumalanpalvelusten kirja, joka on hyväksytty vuonna, 2000, Evankeliumikirja vuodelta 1999) ja Kirkollisten toimitusten kirja 1-3 (vuodelta 2003. Jumalanpalvelusten kirja sisältää seurakunnassa tarvittavat keskeiset jumalanpalveluskaavat, niihin kuuluvat rukoukset ja messusävelmät.^[2]

Kirjassa on järjestykset ja ohjeet seuraavia eri jumalanpalveluksia varten:

• Messu ja sanajumalanpalvelus
• Päivän rukoushetket
• Kirkkovuoden juhla-aikojen jumalanpalvelukset:
• Jumalanpalvelusten tekstejä ja lauluja
• Messusävelmistö^[3]

Evankeliumikirja sisältää muun muassa kirkkovuoden pyhäpäivien raamatuntekstit, rukoukset ja virsisuositukset.^[4]

Kirjassa ovat ohjeet ja aineistot kasuaalitoimituksia, vihkimisiä, virkaan asettamisia ja tehtävään siunaamisia varten. Se sisältää myös rukoushetkiä eri tilanteisiin sekä toimituksissa käytettäviä lauluja.

Kirkkokäsikirjan hyväksyy kirkolliskokous. Nykyisen kirkkokäsikirjan Jumalanpalvelusten kirjan on hyväksytty vuonna 2000, evankeliumikirja vuonna 1999 ja kirkollisten toimitusten kirja 2003.^[5]

Ruotsin kirkon jumalanpalveluskirjat muistuttavat monilta osin Suomen ev. lut. kirkon vastaavia kirjoja. Kirkkokäsikirja on hyväksytty vuonna 2018 ja Evankeliumikirja 2002 sekä Kirkkokäsikirja II on vuodelta 1987. Ne ovat ilmestyneet myös suomeksi sekä osia niistä muilla virallisilla vähemmistökielillä..Jumalanpalveluskirjoihin kuuluu myös rukouskirja ”En liten bönbok” jonka kirkolliskokous on hyväksynyt vuonna 2006.^[6]

Kirkkokäsikirjan nimi on ruotsiksi ”Kyrkohandboken för Svenska kyrkan” Tämä nimion tullut käyttöön vasta vuoden 2018 käsikirjansa. Sitä ennen kirjan nimi oli ”Den svenska kyrkohandboken” (Ruotsin kirkkokäsikirja). Nimenmuutos perusteltiin sillä, että kirjaa käyttää vain Ruotsin kirkko ja muilla kristillisillä kirkkokunnilla on omat vastaavat kirjat.^[7] Evankeliumikirjan nimi on ”Den svenska evangelieboken” (Ruotsin evankeliumikirja), koska sitä käyttävät Ruotsin kirkon lisäksi useat vapaat kirkkokunnat.^[8][9]

Kirkkokäsikirjan nimi vaihtelee eri kirkoissa. Tanskan kirkossa jumalanpalveluskirjoja on Alterbog, Ritualbog, Alterbogstillæg og Musikbog jossa jumalanpalvelusten järjestykset, raamatunlukukappaleet ja kirkollisten toimitusten järjestykset.^[10] Norjan kirkolla on Alterbok, Den norske kirkes gudstjenestebok 2011 jossa ovat jumalanpalvelusten ja kirkollisten toimitusten järjestykset ^[11]

Saksan evankelisissa kirkoissa kirkkokäsikirjasta käytetään nimeä Agende, Evangelische Gottesdienstbuch.<refAgende archiv.ekd.de. Viitattu 31.1.2021. (saksaksi)</ref> Anglikaanisessa kirkossa laajimmin käytössä oleva käsikirja tunnetaan nimellä Book of Common Prayer.

Katoliseen kirkkoon kuuluvien, latinalaista riitusta käyttävien paikalliskirkkojen liturginen kirja, messukirja on nimeltään Missale Romanum. (Roomalainen messukirja). Se sisältää kaikki ohjeet ja tekstit vuoden kaikkien messujen viettämiseen.

Ortodoksisen kirkon jumalanpalveluslämää säätelee kirja "Typikon“ Se sisältää ohjeet ortodoksisen kirkon kirkkovuoden kierrossa toimitettavien eri jumalanpalvelusten rituaalien toimitusjärjestyksestä eli kuinka jumalanpalveluksissa tulee toimia. ^[12]

• Breviario
• Graduaali
• Messukirja

• Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkokäsikirja.
• Vuosina 1694–1886 käytössä ollut Käsi-Kiria.