Ken Hensley

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. Tarkennus: Pitkä, mutta johdantokappaleen viitettä lukuun ottamatta lähteetön.

Ken Hensley
Ken Hensley Tavastia-klubilla vuonna 2019
Henkilötiedot
Syntynyt	24. elokuuta 1945 Lontoo, Yhdistynyt kuningaskunta
Kuollut	4. marraskuuta 2020 (75 vuotta)
Ammatti	muusikko
Muusikko
Aktiivisena	1960–2020
Tyylilajit	rock progressiivinen rock hard rock taiderock
Soittimet	kosketinsoittimet, kitara
Yhtyeet	The Gods, Uriah Heep, Head Machine, Toe Fat, Weed, Blackfoot
Levy-yhtiöt	Bronze Records
Aiheesta muualla
www.ken-hensley.com
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
Infobox OK

Kenneth ”Ken” Hensley (24. elokuuta 1945 Lontoo, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta – 4. marraskuuta 2020) oli brittiläinen muusikko, joka tunnettiin erityisesti varhaisen heavy metal -yhtyeen Uriah Heepin kosketinsoittajana, kakkoskitaristina, falsettistemmaajana ja yhtyeen tunnetuimpien hittikappaleiden tekijänä.^[1] Erottuaan yhtyeestä Hensley esiintyi ja levytti sooloartistina.

Hensley aloitti 11-vuotiaana kitaransoiton ja siirtyi 19-vuotiaana ammattilaisuralle. Hän levytti ensi kertaa studiossa brittiläisen The Gods -yhtyeen jäsenenä albumit Genesis (1968) ja To Samuel A Son (1969). Yhtye ei tehnyt merkittävää kansallista läpimurtoa, mutta saavutti kulttistatusta ja heidän coverversiotaan The Beatlesin kappaleesta ”Hey Bulldog” soitettiin radiossa jonkin verran.

The Gods -yhtyeen eri kokoonpanoissa soittivat Hensleyn ohella muun muassa sellaiset myöhemmin Hensleyn tavoin tunnetuiksi tulleet muusikot kuin Greg Lake (Emerson, Lake & Palmer), Mick Taylor (The Rolling Stones), John Glascock (Jethro Tull), Lee Kerslake ja Paul Newton (Uriah Heep). Hensley oli The Gods -yhtyeen laulaja ja kosketinsoittaja ja kirjoitti suurimman osan materiaalista yhdessä kitaristi Joe Konasin kanssa. The Godsin albumit ja niistä työstetyt kokoelmat julkaistiin sittemmin useaan otteeseen uudelleen, kun Hensley teki kansainvälisen läpimurtonsa Uriah Heepissä. Tyypillinen piirre Hensleyn uran alkuaikoina oli, että hän hyödynsi lahjojaan säveltämällä kappaleita toisten nimissä korvausta vastaan. Se loppui 1970-luvun alussa Uriah Heepin noustua suurmenestykseen.

Hensleylle tuttu basisti Paul Newton toimi linkkinä, jonka myötä Hensley liittyi debyyttialbumiaan tehneeseen Spice-yhtyeeseen vuoden 1969 lopulla. Hän soitti levylle hammondia ja kitaraa, mutta ei ehtinyt osallistua sävellystyöhön. Spice muutti levyä tehdessään nimensä Uriah Heepiksi vuosikymmenten vaihteessa ja yhtyeen ensilevy Very 'eavy... very 'umble julkaistiin vuonna 1970.

Hensley oli 1970-luvun vaihteessa mukana muun muassa vähemmän tunnetuissa yhtyeissä Toe Fat ja Head Machine. Vahvaa rockia soittaneessa Toe Fatissa Hensley keskittyi kappaleiden kirjoittamisen ohella kitaransoittoon. Cliff Bennett lauloi suurimman osan yhtyeen kappaleista. Yhtye julkaisi kaksi albumia (Toe Fat ja Toe Fat II), joista jälkimmäisen ilmestyessä Hensley oli jo lähtenyt yhtyeestä. Head Machine -yhtyeen ainoa albumi Orgasm taas oli omalaatuinen sekoitus progressiivista rockia ja seksiaiheisia sanoituksia – projekti, jonka Hensley myöhemmin kertoi tehneensä puhtaasti rahaa ansaitakseen.

Lisäksi Hensley teki salanimellä Ken Lesley progealbumin saksalaisen Weed-yhtyeen kanssa vuonna 1971. Sivuprojektit toisissa yhtyeissä jäivät Uriah Heepin tehdessä kansainvälisen läpimurron vuoden 1971 Look at Yourself ja vuoden 1972 Demons and Wizards -albumeilla.

Progressiivisvaikutteisesta heavyrockista, raskaasta urku-kitara-soundista, omintakeisista vibrato- ja falsettilauluharmonioista sekä melodisista balladeista tunnetuksi tullut Uriah Heep muodostui Hensleyn ylivoimaisesti tunnetuimmaksi yhtyeeksi. Hän oli Uriah Heepin jäsen kymmenen vuotta. Tuona aikana yhtye saavutti uransa huipun. Hensley otti yhtyeeseen liityttyään päävastuun kappaleiden sävellystyöstä. Hän kirjoitti yhtyeen tunnetuimmat klassikot, esimerkiksi ”Easy Livin’” -kappaleen. Hän lauloi itse hittikappaleissa ”Lady in Black” (1971) ja ”Look at Yourself” (1971). Pitkälti hänen kynästään olivat lähtöisin myös klassikot ”July Morning” (1971, yhdessä David Byronin kanssa) ja ”The Wizard” (1972, yhdessä Mark Clarken kanssa).

Vuodet 1972–1975 olivat albumilevymyynnin perusteella Uriah Heepin ja Hensleyn kultakautta. Yhtye nautti hyvää listamenestystä myös Yhdysvalloissa 1971–1974 useilla top40 -albumeilla ja voitti muun muassa Britannian listaykkösyhtyeen Sladen selvästi. Kotimaassaan Britanniassa yhtye ei koskaan ollut saanut levymyynnillisesti yhtä suurta menestystä kuin muualla Euroopassa, mutta läpimurto top10:een tapahtui vuoden 1975 Return to Fantasy -levyllä. Se nousi maan albumilistan sijalle 7. Hensley kärsi jo tuolloin pahasta huumeriippuvuudesta, josta hän pääsi eroon vasta 1980-luvun alussa.

Kaikkein suurinta suosiota Uriah Heep nautti Keski- ja Pohjois-Euroopassa. Suomessa yhtye löi läpi varhain ja oli myydyimpien artistien listailla samanaikaisesti usealla eri albumilla jo 1970-luvun alussa. Yhtyeen ja Suomen välille muodostui erityisen tiivis, edelleen voimissaan oleva side.^lähde?

Yhtyeen ”kultakauden” (1972–1975) suosio oli erityisen suurta myös Australiassa, Japanissa ja Uudessa-Seelannissa, josta yhtyeen basisti Gary Thain oli kotoisin. Kun suosio Pohjolassa hiipui hieman 1970-luvun loppupuolella, suosio oli suurimmillaan Keski-Euroopassa. Saksassa yhtyeellä oli vuonna 1977 yhtä aikaa peräti kolme Hensleyn kirjoittamaa singleä top20:ssä (”Free Me”, ”Wise Man” ja uudelleenjulkaistu ”Lady In Black”, josta Heep sai Grammy- ja Golden Lion -palkinnot). Saksassa ”Lady In Black” -kappaletta on käytetty jopa koululaisten englanninopetukseen. Suomessa Hensleyn kappaleita ovat versioineet useat eri rockyhtyeet ja iskelmäartistit.

Vuoden 1976 lähes Hensleyn soololevyltä kuulostanut High and Mighty menestyi maailmalla yleisesti huonommin kuin useat edeltäjänsä. Levyä seuranneella kiertueella muutamaa vuotta aiemmin alkaneet ongelmat laulaja David Byronin kanssa kärjistyivät lopullisesti. Hensley jätti yhtyeen pääasiassa Byroniin tuskastuneena, mutta tuottaja Gerry Bron sai hänet palaamaan. Lopulta Byron sai potkut liiallisen alkoholinkäyttönsä ja sen tuomien ongelmien myötä kesäkuussa 1976. Byronin hyvä ystävä, basistina Uriah Heepissä vuodesta 1975 toiminut John Wetton jätti yhtyeen Byronin erottamisen jälkeen. Hänet korvasi Trevor Bolder. Yhtyeen uudeksi laulajaksi valittiin John Lawton.

Keski-Eurooppaa ja Australiaa lukuun ottamatta Uriah Heepin suosio hiipui 1970-luvun puolivälin jälkeen. ”Free Me” -kappaleen jättimenestyksen jälkeen vuonna 1977 Hensley pyrki kirjoittamaan entistä kaupallisempaa ja modernimpaa materiaalia. Se lähestyi pop- ja ajankohdalle ominaisilla diskovaikutteilla jopa esi-AOR:maisia piirteitä. Uriah Heep menetti sen myötä raskaammasta rockista pitänyttä fanipohjaansa. Hensley oli osatuottaja vuoden 1977 Innocent Victim ja 1978 Fallen Angel -levyillä. Rumpali Lee Kerslake lähti yhtyeestä vuonna 1979, koska vastusti Hensleyn kasvanutta musiikillista valtaa. Hänet korvasi Chris Slade.

Hensleytä lukuun ottamatta Uriah Heepin jäsenet eivät olleet tyytyväisiä yhtyeen musiikkiin, koska pitivät sitä liian kevyenä. Muut halusivat uudeksi laulajaksi Lone Star -yhtyeessä laulaneen John Slomanin. Hänen kanssaan vuonna 1980 tehty Conquest-albumi oli modernimpi, melodinen rocklevy, joka osoitti Hensleyn kyvykkyyden uudistua säveltäjänä. Keski-Eurooppaa lukuun ottamatta albumi menestyi maailmalla paremmin kuin Lawtonin aikaiset levyt.

Hensley jätti yhtyeen samana vuonna tyytymättömänä yhtyeen uuteen musiikkiin. John Lawtonin lähdön jälkeen Hensley oli halunnut laulajaksi Trapezen Peter Goalbyn, josta ironisesti tuli Uriah Heepin uusi vokalisti Hensleyn eron jälkeen.

Tuotteliaana muusikkona Hensley julkaisi 1970–1980-luvuilla Uriah Heep -jäsenyyden ohessa kolme soololevyä: vuonna 1973 Proud Words on a Dusty Shelf -LP:n, 1975 Eager to Please -albumin ja pian Uriah Heepistä erottuaan vuonna 1980 Free Spiritin. Levyistä varsinkin kaksi ensimmäistä olivat onnistuneita, mutta ne eivät olleet suuria myyntimenestyksiä. Tästä voidaan osittain syyttää levy-yhtiö Bronzea, joka ei halunnut markkinoida soolomateriaalia samalla teholla kuin samaan aikaan tehtyjä Uriah Heepin albumeita.

Free Spirit -albumin ja sitä seuranneen lyhytaikaisen Shotgun-yhtyeen jälkeen Hensley muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1981. Hän liittyi southern rock -yhtye Blackfootiin. Yhtyeen soundimaailma muuttui Hensleyn myötä ajanmukaisemmaksi. Hensley soitti Siogo (1983) ja Vertical Smiles (1984) -albumeilla. Ensin mainittu levy tunnetaan Hensleyn hitistä ”Send Me An Angel”.

Kuultuaan alkuvuodesta 1985 entisen yhtyetoverinsa laulaja David Byronin kuolemasta Hensley jätti Blackfootin ja vetäytyi levyttävän muusikon uralta. Hän keskittyi musiikki-instrumenttien markkinointiin St. Louisissa ja vieraili välillä muiden artistien levyillä (esim. W.A.S.P.-yhtyeen versiolla alkuvuodesta ”Easy Livin’” -kappaleesta).

1990-luvun alkupuolella kiinnostus Hensleyn musiikkiin kasvoi ja hänen soolotuotannostaan julkaistiin kokoelmalevyjä. Vuonna 1994 Hensley julkaisi From Time To Time -kokoelman, joka sisälsi ennenjulkaisematonta studiomateriaalia aikaisemmilta soololevyiltä. Hensley palasi vuonna 1999 levyttämään uusia kappaleita, mistä syntyi A Glimpse Of Glory -albumi. Osan siitä hän levytti kristillisen Visible Faith -yhtyeen kanssa. Hensley painotti kristillisiä arvoja 1990-luvulta alkaen.

2000-luvulle tultaessa Hensley aloitti keikkailun uudestaan. Hän julkaisi kolme täysin uutta musiikkia sisältänyttä studioalbumia: Running Blind (2002), The Last Dance (2004) ja Blood on the Highway (2007). Uudelleenlevytettyjä Heep-kappaleita sisältäneen The Wizard’s Diaryn Hensley teki osittain Venäjällä vuonna 2004. Uudelleenlevytettyjä vanhempia soolokappaleita kuullaan albumilla Cold Autumn Sunday (2005). Norjassa kuvattiin live-DVD Live Fire vuonna 2006.

Hensley teki 2000-luvulla tehnyt musiikillista yhteistyötä kolmen entisen Uriah Heep -jäsenen, basisti-laulaja John Wettonin, laulaja John Lawtonin ja basisti Paul Newtonin kanssa. Tuloksena on julkaistu neljä livealbumia. Vuonna 2002 Hensley osallistui historialliselle yhteiskeikalle Uriah Heepin kanssa, josta julkaistiin livealbumi ja DVD The Magician's Birthday Party, mutta mitään pysyvää re-unionia ei yhtyeelle ole luvassa. Vuonna 2006 Hensley julkaisi elämästään ja musiikillisesta urastaan kertovan kirjan When Too Many Dreams Come True. Siinä hän totesi, että nykyinen Uriah Heep on aivan eri yhtye kuin hänen aikanaan. Silloisista jäsenistä osa on jo edesmennyt eikä sitä siksi ollut Hensleyn mielestä syytä yrittää lämmitellä uudestaan. Lokakuussa 2015 Hensley esiintyi Uriah Heepin nykyisen kokoonpanon kanssa Moskovassa.

Ken Hensley esiintyi uransa aikana lukuisia kertoja Suomessa. Uriah Heepin jäsenenä hän oli kahdesti Ruisrockin pääesiintyjänä (1972 ja 1978). Uransa huipulla ollut Uriah Heep aloitti mittavan Wonderworld-kiertueensa Helsingistä vuonna 1974. Sooloartistina Hensley esiintyi Suomessa lukuisia kertoja 2000- ja 2010-luvuilla. Hän aloitti Running Blind -soolokiertueensa peräti seitsemällä klubikonsertilla eri puolilla Suomea. Kesällä 2007 Hensley esiintyi Joensuun Ilovaarirockissa tuoretta Blood on the Highway -albumiaan promotoiden yhdessä muun muassa Islantia saman vuoden Eurovision laulukilpailussa edustaneen Eiríkur Haukssonin kanssa.

Hensley asui pitkään vaimonsa Monican kanssa Espanjassa, jossa hän teki musiikkia.

Hensley kuoli yllättäen marraskuussa 2020. ^[2]

• Proud Words on a Dusty Shelf (1973)
• Eager to Please (1975)
• Free Spirit (1980)
• The Best of Ken Hensley (1990)
• From Time to Time (1994)
• A Glimpse of Glory (1999)
• The Anthology (2000)
• Running Blind (2002)
• The Last Dance (2004)
• The Wizard’s Diary – Volume 1 (2005)
• Cold Autumn Sunday (2005)
• Elements – Anthology 1968 to 2005 (2006)
• Inside the Mystery (2006)
• Live Fire (DVD) (2007)
• Blood on the Highway (2007)

• Genesis (1968)
• To Samuel a Son (1970)
• The Gods Featuring Ken Hensley (1976)
• The Very Best Of The Gods Featuring Ken Hensley (1989)

• Orgasm (1970)

• Toe Fat (1970)

• Weed...! (1971)

• Very ’eavy... very ’umble (1970)
• Salisbury (1970)
• Look at Yourself (1971)
• Demons and Wizards (1972)
• The Magician’s Birthday (1972)
• Sweet Freedom (1973)
• Wonderworld (1974)
• Return to Fantasy (1975)
• High and Mighty (1976)
• Firefly (1977)
• Innocent Victim (1977)
• Fallen Angel (1978)
• Conquest (1980)
• Live at Shepperton ’74 (1986)
• Live in Europe 1979 (1986)
• Still ’Eavy, Still Proud (1990)
• Rarities From the Bronze Age (1991)
• The Lansdowne Tapes (1994)
• A Time of Revelation (1996)
• Live in San Diego 1974 (1997)
• Chapter & Verse – The Uriah Heep Story (2005)

• Siogo (1983)
• Vertical Smiles (1984)
• KBFH presents Blackfoot Live 1983 (1998)

• The Return (2001)
• Salisbury Live (2001)

• More Than Conquerors (2002)
• One Way Or Another (2002)

• Ken Hensley: When Too Many Dreams Come True – The Ken Hensley Story (2006)
• Jørgen Angel: The Photobook – Uriah Heep Golden Years – 1974–76 photographed by Jørgen Angel (Krispin & Eickhoff, 1999) ISBN 3-00-004329-2
• Ronn Mann & Mac Steagall: Tales of Heeplore (CHA Publications, 2002) ISBN 978-1-4116-0194-9
• Dave Ling: Wizards and Demons (Classic Rock Productions, 2003) ISBN 0-9543743-0-4
• Järvinen, Mika: Easy Livin’: Ken Hensleyn vuodet 1970–1980. Johnny Kniga, 2013. ISBN 978-951-0-39014-6.

• Ken Hensleyn viralliset kotisivut
• Uriah Heep Suomi Finland ry:n kotisivut
• Uriah Heep ennen vuotta 1986, viralliset sivut
• Uriah Heepin viralliset kotisivut
• Virallinen amerikkalaisten Uriah Heep - fanclubsivu
• "England's Own Uriah Heep" -fanisivu (Arkistoitu – Internet Archive)
• Hollannin Uriah Heep -fanien sivu
• Ken Hensleyn muistokirjoitus Helsingin Sanomissa