Kantotuoli

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Kantotuoli on monissa maissa rikkaiden tai ylhäisten ihmisten kuljettamiseen käytetty kantoväline, jonka historia ulottuu muinaisista ajoista nykyaikaan. Eri maissa käytettyjen kantotuolien nimitykset, mallit ja rakenteet eroavat toisistaan huomattavasti – yksinkertaisesta avoimesta koristeltuun seinien sulkemaan. Seinin tai kangasverhoin varustettu tyyppi soveltui erityisen hyvin kulttuureihin, joissa naiset haluttiin kätkeä katseilta. Seinät suojasivat matkustajaa myös auringon paahteelta, pölyltä ja hyönteisiltä. Kantotuoleja on voitu käyttää myös liikuntaesteisten ihmisten kuljettamiseen.

Tyypillinen kantotuoli oli puurakenteinen katettu kantolaite, jonka pehmustettuun istuimeen mahtui yksi matkustaja. Sitä kuljetti mukanaan kaksi kantajaa, toinen edessä ja toinen takana. He kantoivat sitä kahdesta puisesta tangosta, jotka kulkivat tuolin sivuilla olevien metallikorvakkeiden läpi. Suurien ja painavien kantotuolien kuljettamiseen käytettiin myös eläimiä apuna.

Kantotuolin esimuoto on puinen kantotanko, johon saaliseläin sidottiin jaloistaan roikkumaan. Kahden tai useamman kantajan välissä kuorma kulkee näin hyvinkin vaikeassa maastossa. Kantotangon kehittyneempi versio on kahdella aisalla varustetut paarit, joita nykyisinkin käytetään sairaiden siirtämiseen. Paareja käytetään edelleen myös taistelukentillä kuolleiden ja haavoittuneiden kuljetuksiin, jos maasto estää pyörällisten ajoneuvojen käytön.

Faaraoiden Egyptissä ja monessa Aasian valtakunnassa palvonnan kohteena olevaa hallitsijaa tai jumalolentoa kuljetettiin kantotuolissa kansan nähtävänä erityisesti valtiollisten tai uskonnollisten juhlamenojen kulkueissa. Tällainen perinne on jatkunut meidän päiviimme asti paavin kantamisessa valtaistuimellaan tai päivänsankarin kantamisessa ristikkäisten käsien muodostamassa ”tuolissa”.

Muinaisessa Roomassa keisarillisen perheen jäseniä, muita arvohenkilöitä ja rikkaita yläluokan jäseniä kuljetettiin kantamalla lecticalla, jossa he olivat makaavassa asennossa. Tällainen liikkumismuoto soveltui eläinvoimaissia kulkuvälineitä paremmin ahtaisiin kaupunkeihin.

Raamatun Laulujen laulun kolmannessa luvussa kerrotaan, miten Salomon Libanonin puista tehtyä kantotuolia saattoi Israelin sotajoukon parhaimmisto, kuusikymmentä soturia. Kantotuolin pylväät olivat hopeaa, selkänoja kultaa ja istuinpatja purppuraa. Sinipunainen purppura oli kallisarvoinen kankaiden väriaine, jota valmistettiin kotiloiden erittämästä nesteestä. Yhdestä kotilosta saatiin yksi tai kaksi pisaraa tätä nestettä. Toisessa Raamatun kohdassa, Jesajan kirjan (66:20) vanhassa käännöksessä uskonveljet tuodaan Jerusalemiin kantotuoleilla, mutta uudessa käännöksessä se tapahtuu katetuilla vankkureilla.

Myös toinen Intian kirjallisuuden klassisista eepoksista, Ramayana, tuntee kantotuolin. Tämä kuningas Raman elämästä kertova teos on muotoutunut 300 eaa.–100 jaa.

Palankiinissa oli yleensä edessä ja takana vain yksi kantotanko. Se oli Intiassa ja Kiinassa sekä muissa Aasian maissa yläluokan kulkuväline. Palankiinien rakenteet vaihtelivat yksinkertaisista kangaskattoisista maalattuihin ja koristeltuihin puisiin malleihin.

Tyypillinen palankiini oli pitkänomainen, avoin laatikko, jossa oli neljä jalkaa. Nurkissa oli bambuputket kannattelemassa kangaskattoa sekä sisällä patja ja tyynyt. Palankiini oli edestä ja takaa umpinainen ja sen sivuilla olivat ovet tai kulkuaukot oviverhoineen. Molemmissa päissä oli parimetrinen tanko, josta 2,5 metriä pitkää, 1,2 metriä leveää ja 1,2 metriä korkeaa laitetta kannettiin. Oviverhon saattoi sulkea, jos kulkija matkan aikana halusi nukkua. Palankiinikyydin aikana oli myös mukava lukea, kirjoittaa, syödä tai kuunnella kantajien laulua tai hyräilyä aikansa kuluksi.

Palankiineja rakennettiin 1–3 matkustajaa varten ja niitä kantoi olkapäidensä varassa tavallisesti neljä, joskus kuusi kantajaa. Kahden kantajan käyttö oli melko harvinaista, samoin kahdeksan miehen käyttäminen. Pitkillä matkoilla saatettiin käyttää kahdeksaa kantajaa siten, että vuorollaan oli aina neljä kantamassa. Palatsialueilla kantajina työskenteli myös naisia. Varhemmin kantajina toimivat orjat ja orjuuden lakkauttamisen jälkeen palkatut kantajat.

Ylimpien luokkien naiset käyttivät aina palankiinikyytiä, samoin eurooppalaiset Intiassa ennen rautateiden rakentamista. Eurooppalaiset kauppiaat käyttivät palankiineja vaihtoehtona norsukyydille yleisesti 1600- ja 1700-luvuilla Bengalissa ihmisten ja tavaroiden kuljettamiseen. Se oli niin mukava kulkuväline, että sellaisen hankkivat monet vähävaraisetkin eurooppalaiset. Niille, jotka eivät hankkineet palankiinia kantajineen omakseen, oli tarjolla vuokrattavia palankiineja.

Intialainen versio posti- ja kyytilaitoksesta oli 1700-luvulta 1900-luvulle käytetty dāk. Hindin ja marathinkielinen dāk-sana saattaa juontua sanskritin sanasta drāk, nopeasti. Dāk-kyyti oli joko palankiini- tai hevoskyyti, joka kuljetti postin, matkustajat tai molemmat seuraavalle kantajan- tai hevosenvaihtoasemalle. Sitä käytettiin pitkillä matkoilla vaikeakulkuisilla seuduilla, joissa oli kantajanvaihtoasemia. Matkalippuja postipalankiineihin myytiin postikonttoreissa.

Siirtomaissa palankiineja käyttivät paitsi paikallinen ylimystö, myös eurooppalaiset osin kunnollisen tiestön puutteen vuoksi, mikä vaikeutti eläinvoimaisten matkojen tekoa, osin arvoasemaansa osoittaakseen. Eurooppalaisten palankiinien käyttö väheni 1800-luvun puolivälin jälkeen, mutta eurooppalaistuneet intialaiset ja muu yläluokka käyttivät niitä yleisesti vuosisadan lopulle asti. Palankiinien käyttö kulkuvälineenä väheni rautatie- ja höyrylaivaliikenteen kehittyessä. Samoin vaikutti tiestön kehittyminen, mikä mahdollisti eläinten vetämien vaunujen ja myöhemmin autojen käytön. Poljettavien rikšojen yleistyminen 1930-luvulla syrjäytti palankiinit lopullisesti. Tokioon ensimmäinen palankiinia paljon nopeampi rikša ilmestyi paikallista kantotuolimallia, kagoa, korvaamaan vuonna 1870.

Palankiini-sanan kansankielinen vastine Itä-Intiassa on pālankī, malaijissa ja jaavassa palangki, hindissä pālakī ja pālkī, bengalissa palki, jotka kaikki merkitsevät kantotuolia. Sanskritn paryanka tai palyanka tarkoittaa vuodetta ja sohvaa samoin kuin paalin pallanko, hindin ja marathin palang sekä tamilin pallakku.

Eurooppalaisiin kieliin palankiini on tullut portugalin välityksellä, mistä on peräisin lopun n-kirjain. Sana on esiintynyt kirjoitettuna portugaliksi vuonna 1515 (palanquim), englanniksi 1588 (palanchine) ja 1598 (pallankin), ranskaksi 1610 (pallanquin) ja ruotsiksi 1751 (palankin).

Tiettyä samankaltaisuutta on myös kantotankoa merkitsevien latinan phalanga ja espanjan palanca sanojen sekä palankiini-sanojen välillä. Voi vain arvailla onko kyseessä sattuma vai ovatko portugalilaiset yhdistäneet kaksi sanaa.^[1]

Han-dynastian aikaisessa Kiinassa (206 eaa.–200 jaa.) eliitti matkusti kevyessä bambutuolissa, jota kantaja piti rinkan tavoin selässään. Pohjoisen Wei- (386–534) ja Song-dynastioiden (960–1279) aikana puisten aisallisten kulkuvälineiden kuvia maalattiin maisemarullamaalauksiin. Näitä puisia tai bambuisia kulkuvälineitä käyttivät naiset ja vanhukset, ja niitä kutsuttiin nimellä minjiao. Kiinalaiset virkamiehet, mandariinit, käyttivät virallista guanjiao-mallia, joka oli ympäröity silkkiverhoin.

Kiinalaisen perinteen mukaan morsian kannettiin häihinsä samankaltaisella olalla kannettavalla kantotuolilla tai sitten onneatuottavan punasävyiseksi lakatulla jianyulla. Koreassa sekä morsian että sulhanen kannettiin vihkiseremoniaan taidokkaasti koristellussa kantotuolissa.

Hongkongissa on järjestetty vuosittainen kantotuolikilpailu vuodesta 1975 alkaen Matilda-sairaalan hyväksi. Kilpailu jatkaa vuonna 1907 alkanutta, mutta välillä lakannutta perinnettä.

Doli on pienikokoinen katettu Aasiassa käytetty kantotuoli. Tyypillinen doli on noin metrin korkuinen ja 1,4 metriä leveä koristeltu laatikko, jonka edessä ja takana on joko yksi tai kaksi kantotankoa. se voi myös olla edestä ja takaa umpinainen sekä sivuilta verhoilla suljettava. Dolia käytetään edelleen osissa Pakistania, kun neljä veljeä tai miespuolista sukulaista kantavat morsiamen hääpäivänään avioliittolupauksen jälkeen vanhempiensa kodista uuteen kotiinsa. Punjabissa dolia käytettiin sekä sikhi- että hinduhäissä. Nykyisin doli on sikhihäissä korvattu autolla, mutta kyytiä kutsutaan edelleen doliksi.

Kago oli japanilainen kantotuolimalli, jossa yhdestä suorasta kantotangosta riippui edestä ja takaa umpinainen katollinen istuinosa. Sivuilta se voi olla avoin tai kaihtimin suljettava. Kagoa kantoi kaksi miestä ja se oli tarkoitettu yhden henkilön kuljettamiseen kerrallaan. Vähävaraisille tarkoitetussa kago-mallissa kantotangosta riippui yksinkertainen selkänojallinen punottu istuin. Sateelta matkustajaa suojasi vain tangon päällä oleva kapea katos.

Japanilainen norimono poikkeaa intialaisesta palankiinista lähinnä kantotangon kiinnityksen suhteen. Norimonossa yhdestä suorasta tukevasta tangosta riippui pientä taloa muistuttava yleensä hyvin koristeellinen laatikko. Sitä voi kuvata loistokulkuvälineeksi, kun taas kago oli pelkkä kulkuväline. Mikäli matkaajalla oli mukanaan paljon matkatavaroita hänen oli palkattava erikseen laukunkantaja, sillä kantotuoliin sopi vain matkustaja. Edo-kaudella (1603–1868) norimono oli yksityiskulkuneuvo, kagon ollessa yleiskulkuneuvo. Norimono ja kago malleja oli parikymmentä erilaista; norimonon kantajista käytettiin nimitystä rokushaku ja kagon kantajista nimitystä kagokaki.

Yksinkertaisempaa kantolaitetta käytti eliitti osassa 1700- ja 1800-lukujen Latinalaista Amerikkaa. Sitä kutsuttiin yksinkertaisesti espanjan tuolia tarkoittavalla nimellä silla ja se koostui tavallisesta puutuolista, jossa oli otsan yli kulkeva kantohihna. Matkustaja istuutui tuoliin, joka sitten nostettiin yhden kantajan selkään kantohihnan kulkiessa kantajan otsan yli. Matkustaja istui selin kulkusuuntaan nähden matkan ajan. Tällainen järjestely sopi hyvin alueen vaikeakulkuisille teille, joille eurooppalaiset kantotuolit olisivat olleet kelpaamattomia. Sillalla matkaajat tavallisesti käyttivät useita vuorottelevia kantajia.

Englannin Kaarle ensimmäisen hovimies Sir Sanders Duncombe sai vuonna 1634 yksinoikeuden kantotuolien vuokraamiseen Lontoossa. Tuolit oli numeroitu ja kantajilla oli toimilupa. Vuokratuoleilla pyrittiin osaltaan lievittämään Lontoon katujen pahoja hevosvaunuruuhkia. John Evelyn kertoo päiväkirjassaan Duncomben tuoneen liiketoimintamallin Napolista, jossa oli tangoista riippuvia vuokrattavia tuoleja, joita kaksi kantajaa kuljetti olkainsa varassa. Kantotuolia tarkoittava seggietta-sana esiintyy jo 1598 ilmestyneessä John Florio'n italia-englanti-sanakirjassa.

Bathissa kylpylävieraita kuljetettiin kangaskatteisissa tuoleissa, erityisesti silloin kun he ottivat kuumia kylpyjä ja olivat menossa vuoteeseen hikoilemaan. Nämä eivät olleet sellaisia kantotuoleja, joita käyttivät ylhäisön jäsenet vierailuillaan tai sairaat ja raihnaiset kulkuvälineinään. Hyvin varustetun kaupunkiasunnon aulassa oli 1600- ja 1700-luvuilla kantotuoli, johon rouva voi astua ja tulla kannetuksi määränpäähänsä tarvitsematta astua mutaiselle kadulle. Lisäksi kantotuolilla kulki mukavasti kapeillakin kujilla, joihin hevosvaunut eivät mahtuneet.

Lontoossa käytetyn kaltaista vuokratuolijärjestelmää käytettiin myöhemmin Skotlannissa ja vuonna 1738 skottituoleille luotiin kyytimaksuluokat. Skotlannin kuninkaallisessa sairaalassa kantotuoleja käytettiin jopa ambulansseina. Bathin kaupungin kantajien ohjesääntö muistuttaa paljolti nykyajan taksiohjesääntöä. Kantotuoleilla oli lisäksi ensikulkuoikeus, jotta kantajat voivat liikkua ripeästi. Kävelijät tiesivät kuullessaan takaansa ”by your leave” (luvallanne) painautua seinää tai aitaa vasten kantajien pyyhältäessä ohi. Liikenteen vilinässä kantotuoleille sattui myös onnettomuuksia: tuoli saattoi vaikkapa törmätä hevoskärryihin ja mennä kumoon niin että ikkunaruudun palaset helisivät katuun.

Pyylevöityneen Henrik VIII:n (1491–1547) kuljettamiseen tarvittiin neljä vahvaa kantajaa. Myös amerikkalaisissa brittiläisen siirtomaa-ajan kaupungeissa varakas väki käytti kantotuoleja. Benjamin Franklin (1706–1790) käytti kantotuolia 1700-luvun lopulle asti.

Vuokrakantotuolit alkoivat poistua käytöstä 1800-luvun alkupuolella katupäällysteiden parantuessa ja mukavampien hevosvetoisten vuokravaunujen alkaessa yleistyä. Glasgow'ssa tuolitoimilupia oli 27 kappaletta vuonna 1800, vuonna 1817 niitä oli 18 ja vuonna 1828 enää 10 kappaletta. Samoihin aikoihin Glasgow'n rekisteröityjen vuokravaunujen lukumäärä kasvoi sataan viiteenkymmeneen.

Kantotuoli on käytetty monissa muissakin Euroopan maissa: Ranskassa, Italiassa, Ruotsissa ...

Eräs kantotuolin muunnos oli paavin käyttämä kannettava valtaistuin, sedia gestatoria, jonka käytöstä on nykyisin luovuttu. Sen istuinosana oli silkkipäällysteinen käsinojallinen tuoli, jossa oli norsunluisia koristeupotuksia. Tuolin alustana oli suppedaneum, jonka molemmilla sivuilla oli kaksi kullattua rengasta. Näiden renkaiden läpi työnnettiin kaksi pitkää tankoa, joista 12 punaista virkapukua käyttävää miestä kantoivat valtaistuinta olkapäillään.

Aiemmin sedia gestatoriaa käytettiin paavillisissa juhlamenoissa. Muutaman päivän kuluttua valinnastaan paavi asettui Rooman piispaksi ja hänet kannettiin juhlakulkueessa Sikstuksen kappelista Pietarinkirkkoon. Paavin istuessa valtaistuimellaan hänen yllään oli kaapu, joka riippui hänen olkapäiltään ja laskeutui istuimen sivuille. Aluksi sedia gestatoriassa istuvan vastavalitun paavin edessä poltettiin kolme kertaa pellavamytty juhlamenojen ohjaajan lausuessa: ”Sancte Pater sic transit gloria mundi” (Pyhä Isä, niin katoaa maallinen loisto). Kulkueessa paavin molemmilla puolilla kannettiin suurta, valkoisista strutsinsulista valmistettua seremoniallista viuhkaa, flabellaa, muistuttamassa viuhkan muinaisesta liturgisesta käytöstä.

Valkoisista sulista tehtyä viuhkaa käytettiin myös Bysantissa vallan vertauskuvana. Kantotuolin käytön on arveltu periytyvän Bysantin keisarillisista juhlamenoista, mutta tapa lienee paljon varhaisempaa perua.Tavalla kantaa vastavalittu paavi kirkkoonsa on hyvin pitkät perinteet. Aiemmin joissakin maissa kannettiin vastavalittu piispakin kirkkoonsa. Tapaa voidaan verrata roomalaisten käyttämään sella curulisiin, jossa vastavalittu konsuli kannettiin kaupungin halki.

Paavin kantotuolin mainitsee kirjoituksissaan jo piispa Ennodius, joka kuoli vuonna 521. Paavi käytti tuoliaan aiemmin esimerkiksi vuosittaisilla veronkantomatkoillaan Napolin kuningaskuntaan ja muihin läänityksiinsä. Kantajat, sediarit, olivat aikoinaan Rooman yläluokkaan kuuluvia miehiä, joilla oli kunnia kuljettaa paavin kantotuolia paavin tehdessä retkiä Rooman ympäristöön.

Tapa käyttää kantotuolia paavin valintaan liittyvissä juhlamenoissa lienee alkanut 1500-luvun alussa. Nämä kantajat, kuusi edessä ja kuusi takana, kulkivat hyvin vakaasti, jotta valtaistuin kulkisi keikkumatta. Kantajiksi valittiin 24:stä 12 parhaassa ruumiillisessa kunnossa olevaa ja heidät järjestettiin pituusjärjestykseen niin, että lyhimmät olivat edessä, jotta portaissa kulku olisi sujuvaa.

Nykyisin näiden 24 paavillisen istuimen kantajan (sediari pontifici) tehtävänä on järjestellä juhlamenoja ja muita muodollisuuksia. Nykyisten kantajien perinteet alkavat vuoden 1378 tienoilta muinaisesta maallikkoveljeskunnasta, joka tunnettiin nimellä palafrenieri. Veljeskuntaan kuului uskonnolliseen lähetystyöhön osallistuneita käsityöläisiä. Vuosisatojen ajan tehtävä kulki perintönä isältä pojalle. Sediari pontifici on nykyisin pikemminkin kunniatehtävä, jonka haltijan ainoa kantotehtävä on paavin arkun kantaminen hänen hautajaisissaan.

1900-luvun paaveista sedia gestatoriaa käytti vielä Johannes XXIII (paavina 1958–1963), joka valitti tulevansa merisairaaksi sen kyydissä. Myös hänen seuraajansa Paavali VI (paavina 1963–1978) ja Johannes Paavali I (paavina 1978) käyttivät kantotuolia seremonioissa. Johannes Paavali I kieltäytyi aluksi kantotuolista, mutta Vatikaanin henkilökunta sai hänen mielensä muuttumaan. Hän käytti kantotuolia vain virkaanastujaisissaan käytännöllisistä syistä: väkijoukon oli helpompi nähdä hänet, kun hän oli muita korkeammalla. Johannes Paavali II (paavina 1978–2005) ei käyttänyt kantotuolia enää vaan siirtyi auton, paavimobiilin käyttäjäksi. Samoin teki hänen seuraajansa Benedictus XVI (paavina 2005–2013). Auton käyttämiseen vaikuttivat varmaankin turvallisuusseikatkin, sillä autoon voidaan asentaa luodinkestävät lasit. Paavit ilmeisesti halusivat myös välttää entisaikain mahtailevuutta huonosti nykyaikaan sopivana.

Yksi Suomessa säilyneistä kantotuoleista on Satakunnan Museossa oleva Vaasan läänin maaherra Carl Constantin de Carnallille (1757–1832) kuulunut tuoli, jota käytettiin kartanonrouva Ulrika Charlotta de Carnallin kuljettamiseen.

Nykyaikaista kantotuolia (englanniksi evacuation chair), jossa on istuimen lisänä kaksi pyörää ja kantokahvat, käytetään potilaiden kuljettamiseen portaissa ja pienissä hisseissä, joissa paarien käyttö on hankalaa.

• Banglapedia (tarkempi linkki ei toimi enää)
• Jyotsna Kamat: Palanquins. The Luxury Transport of Palanquins

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta kantotuoli Wikimedia Commonsissa