Kaivaus
Kaivaus on arkeologian tärkein lähdeaineiston hankintamenetelmä. Arkeologisessa kaivauksessa maaperä poistetaan vähä vähältä ja löydöt sekä havaitut rakenteet dokumentoidaan ja otetaan talteen mikäli mahdollista.[1]
Kaivauksessa tutkttavia ja niistä saatavia lähdeaineistoja ovat etenkin irtaimet muinaisesineet tai artefaktit kuten esineistö tai niiden valmistuksessa syntynyt jäte, ravinnontähteet sekä kiinteät muinaisjäännökset, kuten haudat, kalmistot, asuinpaikat tai linnat.[2]
Kaivausta edeltävät inventointi ja prospektointi, joissa maasto tarkastetaan arkistoista ja paikalla sekä kaivauskohteet etsitään ja paikallistetaan. Prospektointiin voi kuulua myös koekaivaus.[3]
Arkeologisia kaivauksia ovat koekaivaus, pelastuskaivaus ja tutkimuksellinen kaivaus. Pelastuskaivauksia suoritetaan sellaisissa kohteissa, jotka tuhoutuvat rakennushankkeen alle. Siinä muinaisjäännös dokumentoidaan ennen tuhoutumista ja irtaimet löydöt otetaan talteen. Tutkimuksellisella kaivauksella voi olla monenlaisia tutkimuksellisia tavoitteita. Kaivausten päätarkoitus ei ole esineiden kerääminen näyttelytarkoituksiin, vaan löytöjen kontekstin, käyttötarkoituksen ja merkityksen selvittäminen.[1]
Yleisimpiä kaivausmenetelmiä ovat tasokaivaus, profiilikaivaus ja yksikkökaivaus. Tasokaivauksessa laaja kaivausalue kaivetaan tasaisen paksuisena kerroksena, minkä jälkeen pinta dokumentoidaan. Menetelmä soveltuu sellaisiin paikkoihin, joiden maaperässä ei ole tapahtunut suuria mullistuksia. Profiilikaivauksessa tai sektorikaivauksessa kulttuurikerrosta dokumentoidaan pystysuunnassa. Siinä kaivetaan esimerkiksi syviä neliönmuotoisia kuoppia rinnakkain tai kohteen puolikas kaivetaan pois, jotta sen poikkileikkaus saadaan esiin[4]. Menetelmä soveltuu sellaisiin muinaisjäännöksiin, joissa on paksulti päällekkäisiä kulttuurikerroksia. Yksikkökaivauksessa eli stratigrafisessa kaivauksessa ihmisen toimista muodostuneet muinaisjäännökset yksilöidään ja kaivetaan erikseen nuorimmasta vanhimpaan. Menetelmää käytetään tyypillisesti klassisessa arkeologiassa, Lähi-idän asuinpaikoilla ja Suomessa historiallisen ajan kaivauksilla.[5]
Kaivauksen aluksi pintamaa poistetaan varovasti. Sen jälkeen maata raaputetaan vähä vähältä pois. Löytöjen ympäriltä maa poistetaan hellävaroen sudeilla, pensseleillä, lusikoilla tai palettiveitsillä. Löytöjen löytökohdat ja asennot merkitään muistiin ja löydöt otetaan talteen. Hauraimmat löydöt toimitetaan konservointiin. Kaivausta jatketaan, kunnes saavutetaan koskematon pohjamaa. Sen jälkeen irtomaa palautetaan kaivaukseen ja se peitetään, jotta se palautuisi mahdollisimman entiselleen.[6]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Halinen, Petri & al.: Johdatus arkeologiaan. Helsinki: Gaudeamus, 2009 (toinen painos). ISBN 978-952-495-051-0
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Rankama, Tuija (Halinen et al.) 2009, s. 206–208.
- ↑ Halinen et al. 2009, s. 125.
- ↑ Pesonen, Petro (Halinen et al.) 2009, s. 186–187, 191–193.
- ↑ Arkeologinen kaivaus Museovirasto. Viitattu 7.1.2015.
- ↑ Rankama, Tuija (Halinen et al.) 2009, s. 208–213.
- ↑ Rankama, Tuija (Halinen et al.) 2009, s. 214–215.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kaivauksia Wikimedia Commonsissa
