Kadonneiden lasten kaupunki
| Kadonneiden lasten kaupunki | |
|---|---|
| La cité des enfants perdus | |
 Elokuvan suomalaisen DVD-julkaisun kansi. |
|
| Ohjaaja | Marc Caro ja Jean-Pierre Jeunet |
| Käsikirjoittaja |
Jean-Pierre Jeunet Marc Caro Gilles Adrien Guillaume Laurant |
| Tuottaja | Claudie Ossard |
| Säveltäjä | Angelo Badalamenti |
| Kuvaaja | Darius Khondji |
| Leikkaaja | Hervé Schneid |
| Tuotantosuunnittelija |
Marc Caro Jean Rabasse |
| Pääosat |
Ron Perlman Daniel Emilfork Judith Vittet Dominique Pinon |
| Valmistustiedot | |
| Valmistusmaa | Ranska, Saksa ja Espanja |
| Levittäjä |
UGC Netflix |
| Ensi-ilta |
1995 25. lokakuuta 1996 (Suomi) |
| Kesto | 108 minuuttia |
| Alkuperäiskieli | ranska |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
| AllMovie | |
Kadonneiden lasten kaupunki (ransk. La cité des enfants perdus) on Marc Caron ja Jean-Pierre Jeunet’n ohjaama ranskalainen tieteisfantasiaelokuva vuodelta 1995. Pääosia näyttelevät Ron Perlman, Daniel Emilfork, Judith Vittet ja Dominique Pinon. Kadonneiden lasten kaupunki oli ilmestyessään Ranskan kaikkien aikojen kallein elokuvatuotanto.[1]
Nimettömässä rannikkokaupungissa entinen valaanpyytäjä One (Perlman) etsii kadonnutta pikkuveljeään Denreetä ja saa avukseen paikallisten orpolasten muodostaman varasjoukon johtajan, yhdeksänvuotiaan Mietten (Vittet). Denreen kidnappaajilla on yhteyksiä läheisellä öljynporauslautalla asuvaan hulluun tiedemieheen Krankiin (Emilfork), joka ei kykene näkemään unia ja vanhenee siksi ennenaikaisesti. Ehkäistäkseen vanhenemistaan hän koettaa varastaa kaupungin lasten unia.
Esimerkiksi The New York Timesin ja Helsingin Sanomien Nyt-liitteen kriitikoiden mielestä elokuvan tarina on sekava ja ylitsepursuavan monisäikeinen, ja elokuvan voima onkin ennen kaikkea sen visuaalisuudessa ja tunnelmassa.[1][2]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Sinisalo, Kati: Ranskalaisessa elokuvasadussa ihminen kuolee ilman unia Nyt. 25.10.1996. Viitattu 27.6.2014.
- ↑ Holden, Stephen: The City of Lost Children (1995) The New York Times. 15.12.1995. Viitattu 27.6.2014. (englanniksi)