Konepistooli

Konepistooli on pistoolin patruunoita ampuva kerta- ja sarjatuliase.^[1] Konepistoolit ovat kooltaan yleensä pistooleja suurempia mutta kivääreitä pienempiä.

Konepistoolin etuna kivääriin verrattuna on aseen ja ampumatarvikkeen keveys ja suuri tulivoima. Ongelmana on kuitenkin lyhyt tehollinen kantama. Jo sadan metrin matkalla konepistoolin luoti menettää suurimman osan tehostaan, mikä vaatii konepistoolimiesten suojaamista kiväärimiehillä. Lyhyellä etäisyydellä, esimerkiksi metsässä tai sisätiloissa, konepistooli on kuitenkin tehokas. Sen tulinopeus on yleensä suurempi kuin rynnäkkökiväärin, minkä lisäksi konepistoolit ovat usein myös pienikokoisempia. Alkuaikoina konepistooleja kutsuttiin ”juoksuhautaluudiksi”: sarjatulella on mahdollista ”lakaista” juoksuhautaa tyhjäksi vihollissotilaista.

Ensimmäinen konepistoolin periaatetta käyttävä ase oli italialainen Revelli ”Villar Perosa” 1915.^[2] Ase oli kaksipiippuinen, tarkoitettu lentokoneen tähystäjän aseeksi ja oli sijoitettu jalustalle. Ase ei näin ollut konepistooli, vaan muistutti kaksoispikakivääriä.

Ensimmäisen varsinaisen konepistoolin, massasulkuperiaatteella toimivan Bergmann MP18/I:n suunnitteli saksalainen insinööri Hugo Schmeisser vuonna 1916. Sen lippaana käytettiin alun perin Parabellum-pistooliin suunniteltua 32 patruunan rumpulipasta. Saksan armeija ehti käyttää asetta ensimmäisen maailmansodan viimeisenä vuonna 1918.

Konepistoolit otettiin käyttöön ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa lähinnä juoksuhautojen vyöryttämisessä. Toisen maailmansodan aikana jalkaväen tulivoiman tarve lisääntyi nopeasti ja joukkoja aseistettiin lisääntyvässä määrin konepistooleilla. Sittemmin rynnäkkökivääri on korvannut lähes kokonaan konepistoolit ja ne ovat jääneet lähinnä erikoisjoukkojen aseiksi.

Suomen puolustusvoimat pyrki toisen maailmansodan aikana sijoittamaan jokaiseen jalkaväkiryhmään yhden konepistoolimiehen. Sodan loppuvaiheessa konepistooleita yritettiin saada joka ryhmään kaksi, minkä lisäksi jalkaväkijoukkueessa olisi tullut olla ainakin yksi pikakivääri. Tämäntapaista kokoonpanoa koulutettiin joissakin joukko-osastoissa vielä 1980-luvulla. Vasta 1990-luvun suuret asehankinnat poistivat konepistoolit tavanomaisten joukkojen välineistöstä.

Tunnetuimpia toisen maailmansodan aikaisia konepistooleja ovat yhdysvaltalainen Thompson M1, saksalainen MP-40, brittiläinen Sten, suomalainen Suomi-konepistooli ja neuvostoliittolainen PPŠ-41. Talvisodassa puna-armeija käytti mallia PPD-34.

Nykyaikaisempia malleja ovat israelilainen Uzi ja tšekkiläinen Vz. 61 Škorpion 1950-luvulta, Heckler & Kochin valmistama MP5 1960-luvulta, yhdysvaltalainen MAC-10 vuodelta 1970, Fabrique Nationalen valmistama FN P90 1990-luvulta sekä Heckler & Kochin MP7 2000-luvulta. Suomalaista suunnittelua ja tuotantoa 1980-luvulta edustaa Jatimatic.

Konepistooli on pääsääntöisesti massasulkuinen ase, jossa lukko on avoin.^[2] Lukko liikkuu ohjaimessa, jona toimii joko aseen runko tai erilliset rungon sisään asennetut ohjaimet. Edellistä edustaa esimerkiksi Suomi-konepistooli, jälkimmäistä PPS-43. Lukon massa ja palautusjousi ovat mitoitetut siten, että ne riittävät lataamaan aseen lippaasta, sulkevat lukon tiiviiksi, laukaisevat patruunan ja poistavat hylsyn ejektorin kautta ulos. Ne myös pitävät lukon kiinni niin kauan, että ruutikaasun paine piipussa ja patruunapesässä laskee, jotta hylsy poistuu ehjänä. Erillistä iskuria ei tavallisesti ole, vaan lukossa on kiinteä iskupiikki. Lukossa on myös hylsyn ulosvedin.^[3] Lukkoa liikuttaa palautusjousta vasten rekyylin patruunapesästä ulos työntämä hylsy. Palautusjousi tai -jouset ovat lukon takana sen ja rungon välissä. Ohjaimet tai jousen sisään asennettu tanko pitävät jousen linjassa. Rungon takaosassa on vaimennin, joka voi olla jousi, vaimennusmateriaalia, hydraulinen tai lukon puristamaan ilmaan perustuva.^[2] Mekanismi on yksinkertainen, ja konepistooli voidaan suunnitella nopeaksi valmistaa massatuotantona suhteellisen vaatimattomissa konepajoissa ja yksinkertaisilla työmenetelmillä. Lukko, piippu sekä lipas ja sen kiinnitys ovat tärkeimmät aseen häiriöttömän toiminnan ja riittävän osumistarkkuuden takaamiseksi. Brittiläinen Sten on esimerkki tällaisesta konepistoolista.^[4]

Toimintaperiaatteen merkittäviä haittoja ovat vahinkolaukauksen vaara sekä aseen kontrollointi sarjatulella. Raskas lukko voi liikkua palautusjousta vasten lippaan yli aseen pudotessa, latausvivun tarttuessa tai iskusta ladaten aseen. Tällöin lukon kiinteä iskupiikki laukaisee patruunan heti. Tämä voidaan estää mekanismilla, joka lukitsee lukon asetta varmistettaessa,^[5] tai erillisellä iskupiikillä, joka toimii vain liipasinta painettaessa. Huono syöttö lippaasta voi aiheuttaa patruunan puristumisen lukon ja patruunapesän väliin, jolloin se voi juuttua tai syttyä patruunapesän ulkopuolella.

Sarjatulella rekyyli pyrkii nostamaan asetta erityisesti, jos tulinopeus on suuri. Tätä on pyritty vähentämään suujarrulla joka ohjaa ruutikaasut jarruttamaan rekyyliä, tulinopeuden rajoittimella sekä suunnittelemalla ase tulinopeudeltaan hitaaksi, jolloin tulen tarkkuus ja talous samalla paranevat.

Hitaasta tulinopeudesta on myös se etu, että pienellä harjoittelulla voi oppia ampumaan yksittäislaukauksia tai hyvin lyhyitä sarjoja, jolloin kertatulen valintaa ei tarvita, mikä edelleen yksinkertaistaa asetta. PPS-43 on esimerkki tällaisesta konepistoolista.

Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

• McNab Chris: Suuri asekirja. Suomentanut Kai Kankaanpää Vuosi = 2008. Helsinki: Gummerus. ISBN 978-951-20-6890-6
• Hyytinen, Timo: Arma Fennica 2 Sotilasaseet. Jyväskylä: Arma Fennica, 1987. ISBN 951-99887-0-X

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Konepistooli Wikimedia Commonsissa

• The British Sten submachine gun explained (englanniksi)