Futuuri

Futuuri on verbin aikamuoto, jolla ilmaistaan tulevaa aikaa. Futuuria käytetään yleisesti monissa maailman kielissä, muun muassa englannissa ja ruotsissa. Muita aikamuotoja ovat preesensin ja futuurin lisäksi imperfekti, perfekti ja pluskvamperfekti. Yhteen ilmaukseen voi sisältyä kerralla vain yksi aikamuoto.

Muun muassa englannissa ja ruotsissa futuuri on liittomuoto, jonka muodostavat apuverbi (englannissa shall tai will, ruotsissa skall tai kommer att) sekä pääverbin infinitiivi. Monissa kielissä, esimerkiksi ranskan kielessä, futuuri muodostetaan verbiin liitettävien taivutuspäätteiden avulla. Ranskassa sen päätteet ovat eri persoonamuodoissa yksikössä -ai, -as ja -a, monikossa -ons, -ez ja -ont.

Englannin kielessä ei varsinaisesti ole futuuri-aikamuotoa, mutta tätä nimitystä käytetään usein englannin suomenkielisessä opetuksessa, kuten alla. Varsinaisesti englanninkielessä on ainoastaan futuuri aspekti (future aspect), joka ei määritelmältään vastaa futuuri-aikamuotoa.

Suomen nykyisessä yleis- ja puhekielessä ei käytännössä esiinny futuuria, vaan sen sijasta käytetään yleensä preesensiä, nykyajan muotoa. Jos futuurista merkitystä on tarpeen erityisesti korostaa, saatetaan käyttää myös tulee tekemään -rakennetta, jonka jotkut ovat tulkinneet ruotsalaisperäiseksi (kommer att göra). Vanhassa kirjasuomessa futuuri kuului tempusjärjestelmään, mistä jäänteenä juhlallisessa kirjakielessä käytetään edelleenkin joskus arkaaista futuurimuotoa, imperfektiivistä nominaalia eli liittopreesensiä on tekevä (joka esiintyi jo kantauralissa^[1]), johon joidenkin mielestä liittyy tietty deterministisyyden sekä imperatiivisuuden mielikuva. Ominaisuus ei ole futuurille kovin tyypillinen, sillä siihen liitetään usein ajatus aikomisesta tai arvaamisesta. Toisaalta ranskan kielessä futuuria käytetään usein myös imperatiivia lähenevässä merkityksessä, varsinkin toisessa, mutta esimerkiksi lakiteksteissä kolmannessakin persoonassa. Vanhassa suomen kielessä futuuria ilmaistiin myös nykyään hävinneellä rakenteella pitää/piti tapahtuman, mistä jäänteenä nykykielessä ovat enää sanonnat tuleman pitää, saamansa pitää ja tuleman piti. Mitkään näistä muodoista, imperfektiivistä nominaalia lukuun ottamatta, eivät ole alkuperäistä uralilaista kielikantaa, vaan ne syntyivät kiertoilmauksina vanhan kirjasuomen kaudella, joten niitä ei voida pitää kieliopillisuneina rakenteina.

• Futuurin perfekti

• Ikola, Osmo: Nykysuomen käsikirja. Espoo: Weilin+Göös, 1991.
• Savolainen, Erkki: Finn Lectura -verkkokielioppi, 2001. http://www.finnlectura.fi/verkkosuomi/aloitus.htm (Arkistoitu – Internet Archive)
• Hammari, Jukka-Pekka: Suomen verbien finiittisten taivutusmuotojen rakenteellinen luonne predikaatteina modaalis-loogisten ja propositionaalisten seikkojen ilmaisun kannalta (toim. Helena Sulkala ja Leena Nissilä). 63-75. Oulu University Press, 2001. ISSN 0355-3205
• Wiik, Kalevi 1976: Suomen tempusten syvä- ja etärakenteista. – Virittäjä 80. 135–162.
• Siro, Paavo 1996 (1967): Suomen kielen verbien syntaktinen komponentti. – Lauseopin periaatteita (toim. Pentti Leino). 111–128. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos.
• Forsman Svensson, Pirkko: Virtuaalinen vanha kirjasuomi. (Luku 32) Web Archive 12.8.2008. 1989/2001. Helsingin yliopisto. Arkistoitu 5.12.2008. Viitattu 7.8.2016.