Elokuun kansannousu

Elokuun kansannousu (georg. აგვისტოს აჯანყება, Agvist'os adžanq'eba) oli epäonnistunut kansannousu neuvostohallintoa vastaan Georgian SNT:ssä elokuun lopusta syyskuun alkuun vuonna 1924.

Kansannousun tarkoituksena oli palauttaa Georgian itsenäisyys Neuvostoliitosta. Sitä johti Georgian itsenäisyyden komitea, ryhmä neuvostovastaisia poliittisia järjestöjä Georgian menševikkipuolueen ajamana. Se oli kolmivuotisen bolševikkihallinnon vastaisen kamppailun huipentuma. Bolševikit olivat ottaneet vallan käsiinsä sen jälkeen, kun Neuvosto-Venäjän puna-armeija oli hyökännyt Georgian demokraattiseen tasavaltaan vuoden 1921 alussa. Puna-armeija ja Tšeka kukistivat kansannousun, mitä seurasi aalto sortotoimia, joissa useita tuhansia georgialaisia tapettiin. Elokuun kansannoususta tuli yksi viimeisistä varhaista neuvostohallitusta vastaan suunnatuista kapinoista, ja sen epäonnistuminen merkitsi kommunistisen hallinnon lopullista perustamista Georgiaan.

Georgia julistettiin neuvostotasavallaksi 25. helmikuuta 1921, kun puna-armeija otti haltuunsa Georgian pääkaupungin Tbilisin ja pakotti maan menševikkihallituksen maanpakoon.

Georgialaisten uskollisuutta uudelle hallinnolle oli kuitenkin vaikea saada. Ensimmäisen kolmen hallintovuotensa aikana bolševikit onnistuivat värväämään puolueeseensa alle 10 000 jäsentä, kun taas menševikit olivat huomattavasti suositumpia. Heidän järjestöissään oli yli 60 000 jäsentä. Vuosien 1918–1921 itsenäisyydellä oli ratkaiseva rooli Georgian kansallisessa heräämisessä, vaikka se jäikin lyhytaikaiseksi, ja menševikit saivat sen kuluessa taakseen kansan laajamittaisen tuen. Pakkoliitos Neuvostoliittoon ja katkeruus sitä seuranneista rajojen uudelleenjärjestelyistä, joissa Georgia menetti tuntuvia osia aiemmista alueistaan Turkille, Azerbaidžanin SNT:lle, Armenian SNT:lle ja Venäjälle, lisäsivät uusien vallanpitäjien epäsuosiota. Uudella Georgian Revkomin (vallankumouskomitean) johtamalla bolševikkihallinnolla olikin niin vähän tukea georgialaisten keskuudessa, että se joutui kansannousun ja sisällissodan uhkaamaksi.^[1] Bolševikeilla oli vain rajoitetut siteet Georgian talonpoikaisvestöön, joka vastusti ankarasti kollektivisointia, ja oli tyytymätön maapulaan ja muihin talousvaikeuksiin. Tilannetta pahensivat edelleen nälänhätä monilla Georgian alueilla ja kesän 1921 koleraepidemia, joka vaati tuhansia uhreja. Puute ruoasta ja lääkäripalvelujen toimimattomuus johtivat korkeaan kuolleisuuteen. Uhrien joukossa oli muun muassa Georgian patriarkka Leonide.^[2] Georgian politisoitunut työväenluokka, joka kärsi vaikeista talousongelmista, vastusti myös uutta hallintoa, kuten kansallinen älymystö ja aatelisto, jotka olivat vannoneet uskollisuuttaan menševikkihallinnolle. Viivästynyt siirtyminen Revkomin hallinnosta neuvostojärjestelmään, työläisten järjestöjen ja ammattiyhdistysten alistaminen bolševikkien puoluekomiteoille ja Moskovan keskushallintoa suosiva politiikka loivat tyytymättömyyttä jopa kommunisteihin kaikkein myötämielisimmin suhtautuvan Tbilisin monietnisen työläisväestön keskuuteen.^[2]

Julkinen tyytymättömyys Georgian yhteiskunnassa heijastui epäsuorasti myös bolševikkien katkeraan, sisäiseen valtataisteluun, jossa kiisteltiin tavasta saada aikaan sosiaalinen ja poliittinen muutos Georgiassa. Kovan linjan edustajat, joita johtivat Venäjän kommunistisen puolueen Transkaukasian alueellisen komitean (Zaikkraikom) pää Sergo Ordžonikidze ja Venäjän SFNT:n kansallisuuksien kansankomissari Josif Stalin, aloittivat sarjan Georgian itsehallinnon viimeisten rippeiden tuhoamiseen tähtääviä toimia. Heitä vastusti ryhmä georgialaisia bolševikkeja, joita johtivat Pilip Makharadze ja Budu Mdivani ja joita heidän vasustajansa kutsuivat "kansallisiksi deviationisteiksi". He halusivat edistää suvaitsevaisuutta menševikkioppositiota kohtaan, maltillista suhtautumista maareformiin, ja ennen kaikkea he vaativat suurempaa autonomiaa Moskovalta ja vastustivat jääräpäisesti Stalinin hanketta, joka olisi yhdistänyt kolme Transkaukasian tasavaltaa taloudellisesti ja poliittisesti. Kriisi tunnettiin "Georgian tapauksena", se kesti vuoden 1922 ajan ja päättyi kovan linjan edustajien voittoon. Sen tuloksena Georgia pakotettiin yhdistymään Armenan ja Azerbaidžanin neuvostotasavaltojen kanssa Transkaukasian SFNT:ksi, mikä merkitsi vakavaa iskua georgialaisten kansallisylpeydelle. "Kansallisten deviationistien" hävittyä bolševikkien politiikka muuttui aggressiivisemmaksi: kaikkea oppositiota vastaan kohdistettiin rankkoja sortotoimia, ja edelleen laillisten puolueiden täytyi ilmoittaa hajottamisestaan ja julistaa virallista uskollisuuttaan neuvostoviranomaisille huhtikuun 1922 ja lokakuun 1923 välillä. Puolueet, jotka jatkoivat toimintaansa, vetäytyivät maanalaisiksi järjestöiksi.^[3] Georgian ortodoksista kirkkoa sorrettiin myös: yli 1 500 luostaria ja kirkkoa suljettiin tai tuhottiin^[4] ja useita kirkon työtekijöitä vangittiin, heidän joukossaan katolikos-patriarkka Ambrosi, joka pidätettiin ja tuotiin oikeuden eteen. Hän oli lähettänyt vuoden 1922 Genovan konferenssille protestikirjeen, jossa hän kuvaili Georgian oloja puna-armeijan invaasion jälkeen, ja pyysi "apua sivistyneeltä maailmalta".^[5]

Puna-armeijan hyökkäyksen aikana osa voitetuista georgialaisista joukoista vetäytyi vuorille ja järjestäytyi pieniksi partisaaniryhmiksi. Vuosina 1921–1922 useissa Georgian osissa puhkesi sissisota. Toukokuussa 1921 Luoteis-Georgian Svanetian alueen vuoristoilaiset nousivat kapinaan Mosestro Dadeškelianin, Nestor Gardapkhadzen ja Bidzina Pirvelin johtamina. Kuuden kuukauden vastarinnan jälkeen kapina kukistettiin, ja sen johtajat tapettiin. Vuoden 1922 alussa kapina neuvostohallintoa vastaan puhkesi Khevsuretissa, toisella vuoristo-alueella Koillis-Georgiassa. Neuvostojoukot onnistuivat estämään kapinan leviämisen käyttäen ilmavoimia, mutta eivät saaneet sitä täysin kukistettua. Eversti Kakutsa Tšoloqašvili, joka oli johtanut kapinaa, onnistui pakenemaan viereiseen Tšetšeniaan, josta hän hyökkäsi Georgiaan useita kertoja estäen bolševikkeja saamasta jalansijaa Itä-Georgian vuorilla. Paikallinen miliisipäällikkö Levan Razikašvili pidätettiin ja myöhemmin ammuttiin, sillä hän oli suhtautunut kapinaan myönteisesti.

Kapinat olivat kuitenkin paikallisia ja spontaaneita, eivätkä ne houkutelleet suuria joukkoja. Vuosina 1922–1923 yhteensä 57 aktiivisesta sissijoukosta 33 hajosi tai antautui neuvostoviranomaisille. Neuvostovastaisen opposition vaikea tilanne pakotti kaikki suuret maanalaiset puolueet tekemään lähempää yhteistyötä toistensa kanssa. Neuvottelut etenivät kuitenkin hitaasti, eivätkä menševikit päässeet sopuun bolševikkien vastasesta rintamasta pääasiallisten kilpailijoidensa – kansallisdemokraattien ja joidenkin muiden poliittisten ryhmien – kanssa ennen kuin vasta vuoden 1922 puolivälissä. Pian oppositiopuolueet yhdistyivät maanalaiseksi liikkeeksi, joka tunnettiin nimellä Itsenäisen Georgian komitea eli "Damkom" (lyhenne sanoista Damoukideblobis komiteti, Itsenäisyyskomitea). Georgian maanpakolaishallituksen rahoittama Damkom aloitti yleisen kansannousun valmistelut. Järjestö perusti "sotilaallisen keskuksen" ja nimitti kaikkien kapinallisjoukkojen komentajaksi kenraali Spiridon Tšavtšavadzen. Useat aiemman menševikkihallituksen jäsenet palasivat laittomasti Georgiaan maanpaosta, esimerkiksi entinen maatalousministeri Noe Khomeriki ja entinen kansalliskaartin komentaja Valiko Džugheli. Euroopan georgialaisten emigranttien rohkaisemina kapinan järjestäjillä oli yhä enemmän odotuksia ulkomaisesta avusta kuin länsivalloilla aikomuksia. He toivoivat myös, että Georgian kapina innostaisi muitakin kaukasialaisia kansoja tarttumaan aseisiin, mutta salaiset neuvottelut armenialais- ja azerinationalistien kanssa päättyivät tuloksettomina, ja niitä lupaavammatkin neuvottelut islamilaisen tšetšeenijohtaja Ali Mitajevin kanssa täytyi keskeyttää Pohjois-Kaukasuksen massapidätysten ja sortotoimien vuoksi.

Neuvostoliiton salaisen poliisin Tšekan georgialainen haara,^[6] jossa äskettäin nimitetty apulaispäällikkö Lavrenti Berija oli johtavassa asemassa, onnistui soluttautumaan järjestöön ja aloitti massapidätykset. Huomattava menševikkiaktivisti Davit Sagirašvili pidätettiin ja karkotettiin Saksaan lokakuussa 1922 yhteensä 62 muun menševikin kanssa.^[7] Helmikuussa 1923 Georgian oppositio kärsi toisen suuren menetyksen, kun 15 sotilaallisen keskuksen jäsentä pidätettiin. Heidän joukossaan olivat vastarintaliikkeen tärkeimmät johtajat, kenraalit Kote Apkhazi, Aleksander Andronikašvili ja Vardan Tsulukidze; heidät teloitettiin 19. toukokuuta 1923.^[5] Maaliskuussa 1923 Tšeka löysi maanalaisen menševikkien painon ja pidätti useita opposition edustajia.^[7] Menševikkijohtajat Noe Khomeriki, Benia Tškhikvišvili ja Valiko Džugheli joutuivat myös Tšekan käsiin vuorotellen 9. marraskuuta 1923, 25. heinäkuuta 1924 ja 6. elokuuta 1924.

Näissä olosuhteissa jotkut georgialaiset epäilivät, voisiko kansannousu laikaan onnistua. Vangittu kapinallisjohtaja Džugheli yllytti Tšekan virkailijoita sallimaan hänen ilmoittaa tovereilleen, että heidän suunnitelmansa olivat paljastuneet ja neuvoa heitä hylkäämään kapinansa, mutta Tšeka kieltäytyi.^[8] Džughelin viesti kuitenkin tavoitti kapinalliset, mutta he epäilivät sitä Tšekan provokaatioksi ja jatkoivat kapinasuunnitelmiaan.

On useita viitteitä siitä, että neuvostotiedustelu olisi jollakin tasolla ollut mukana provosoimassa kapinaa. Tšeka, jolla oli salaisia agentteja paikallisissa sosialistipiireissä, oli hyvin tietoinen salaliitosta ja yleisestä tyytymättömyyestä bolševikkihallintoon. Stalinin ja Ordžonikidzen ohjaamina Berija ja hänen esimiehensä Kvantaliani itse asiassa rohkaisivat kapinaa, jotta he saisivat verukkeen eliminoida koko oppositio ja kostaa henkilökohtaiset kaunansa entisille kilpailijoilleen Georgiassa.^[9]

18. elokuuta 1924 Damkom päätti yleisestä kansannoususta 29. elokuuta aamulla kello 2.00. Suunnitelma samanaikaisesta kapinasta kuitenkin epäonnistui, ja jonkinlaisen väärinymmärryksen vuoksi Tšiaturan kaivoskaupunki Länsi-Georgiassa aloitti kapinan päivää aikaisemmin 28. elokuuta. Tämä salli neuvostohallituksen laittaa kaikki alueen saatavissa olevat joukot valmiustilaan ajoissa. Kapinalliset kuitenkin menestyivät aluksi huomattavan hyvin, ja muodostivat prinssi Giorgi Tseretelin johtaman väliaikaishallituksen. Kansannousu levisi nopeasti lähialueille, ja suuret osat Länsi-Georgiaa sekä useat Itä-Georgian maakunnat irtautuivat neuvostohallinnosta.

Kansannousun menestys jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Vaikka se eteni pidemmälle kuin Tšeka oli odottanut, neuvostoviranomaisten vastareaktio oli nopea. Stalin häivytti kaikki epäilykset Georgian levottomuuksien merkityksistä Moskovassa yhdellä sanalla: "Kronstadt", jolla hän viittasi Kronstadtin kapinaan, laajaan mutta epäonnistuneeseen neuvostomerimiesten kapinaan vuonna 1921. Puna-armeijan lisäjoukkoja Semjon Pugatševin komennuksessa lähetettiin paikalle nopeasti, ja Georgian rannikko saarrettiin, jotta georgialaiset emigranttiryhmät eivät pääsisi maahan. Puna-armeijan ja Tšekan joukot hyökkäsivät ensimmäisiin kapinallisiin kaupunkeihin Länsi-Georgiassa – Tšiaturaan, Senakiin ja Abašaan – jo 29. elokuuta, ja onnistuivat karkottamaan kapinalliset metsiin ja vuorille 30. elokuuta mennessä. Puna-armeijan joukot käyttivät tykistöä ja ilmavoimia taistellessaan sissejä vastaan, mutta sissit onnistuivat edelleen vastustamaan puna-armeijaa erityisesti Gurian alueella. Guria oli useiden georgialaisten menševikkijohtajien kotipaikka ja sen vuoksi äärimmäisen epälojaali bolševikkeja kohtaan. Tbilisi, Batumi ja jotkut suuremmat kaupungit, joissa bolševikeilla oli enemmän valtaa, pysyivät hiljaisina, kuten myös Abhasia ja suurin osa etnisien vähemmistöjen asuttamista alueista.^[10]

Kapinallisten lännessä kokeman takaiskun jälkeen kansannousun keskus siirtyi Itä-Georgiaan, jossa 29. elokuuta suuri kapinallisjoukko eversti Tšoloqašvilin komennuksessa hyökkäsi puna-armeijan parakkeja vastaan Manglisissa Tbilisin luoteispuolella. Neuvostojoukot olivat linnoittaneet raskaasti kaikki pääkaupunkia ympäröivät strategiset asemat, ja ajoivat kapinalliset takaisin. Vahvistusjoukkoja ei saapunut, ja Tšoloqašvilin joukot jäivät eristyksiin. Niiden oli pakko vetäytyä itään Kakhetin alueelle. 3. syyskuuta Tšoloqašvili yritti epätoivoisesti viimeisen kerran kääntää kansannousun suunnan vallaten Dušetin kaupungin yllätyshyökkäyksessä. Hän ei kuitenkaan onnistunut torjumaan puna-armeijan vastaiskua, ja vetäytyi vuorille. Kapinan kukistamista seurasi laajamittainen punaterrori, "ennennäkemätön edes vallankumouksen traagisimmissa kohdissa", ranskalaisen kirjailijan Boris Souvarinen sanoin.^[11] Hajanainen sissivastarinta jatkui usean viikon ajan, mutta syyskuun puoliväliin mennessä suurin osa tärkeimmistä kapinallisryhmistä oli tuhottu.

4. syyskuuta Tšeka löysi kapinallisten päätukikohdan Šiomghvimen luostarista Mtskhetan kaupungin läheltä, ja pidätti prinssi Andronikašvilin, Damkomin puhemiehen, ja hänen toverinsa Džavakhišvilin, Iškhnelin, Džinorian ja Botšorišvilin. Samana päivänä Berija tapasi pidätetyt opposition edustajat Tbilisissä, ja ehdotti julistuksen antamista, jossa partisaaneja olisi kehotetty laskemaan aseensa. Komitean jäsenet, sidottuina ja odottaen omaa kuolemaansa, hyväksyivät ehdotuksen sillä ehdolla, että massateloitukset keskeytettäisiin välittömästi. Berija suostui, ja kapinalliset allekirjoittivat julistuksen saadakseen verenvuodatuksen loppumaan.^[12]

Vainot eivät kuitenkaan päättyneet. Berijan pidätetyille oppositiojohtajille tekemää lupausta rikkoen massapidätykset ja teloitukset jatkuivat. Kapinan vastaisten toimien poliittiseen ohjaukseen vaikutti GPU:n päällikkö Georgiassa, Solomon Mogilevski,^[13] ja vainoja suureksi osaksi kannatti Transkaukasian keskuskomitea.^[14] Stalinin itsensä on kerrottu luvanneen, että "koko Georgia täytyy hävittää maan alle".^[15]

Sarjassa ratsioita puna-armeija ja Tšeka surmasivat tuhansia siviilejä, tappaen kokonaisia perheitä mukaan lukien naisia ja lapsia.^[16] Vankiloissa tehtiin massateloituksia,^[17] joissa ihmisiä tapettiin ilman oikeudenkäyntiä, mukaan lukien niitä, jotka olivat olleet vankilassa jo kapinan aikana.^[18] Satoja pidätettyjä ammuttiin suoraan tavaravaunuihin, niin että kuolleiden ruumiit saataisiin poistettua nopeammin uudessa ja tehokkaassa Tšekan upseeri Talakhadzen keksinnössä.^[19]

Puhdistusten ja kansannousun uhrien tarkkaa määrää ei tiedetä. Arviolta noin 3 000 henkeä kuoli taisteluissa.^[20] Kansannousun aikana tai välittömästi sen jälkeen teloitettujen määrä nousi 7 000–10 000 henkeen^[21] tai suuremmaksi. Viimeisimpien Kommunismin mustan kirjan lukujen mukaan 12 578 henkeä tapettiin 29. elokuuta – 5. syyskuuta 1942. Noin 20 000 henkeä karkotettiin Siperiaan ja Keski-Aasian aavikoille.^[21]

Raportit sortotoimien laajuudesta johtivat vastalauseisiin ulkomaisten sosialistien keskuudessa. Toisen internationaalin johtajat lähettivät Kansainliitolle päätöslauselman, jossa tuomittiin neuvostohallitus, mutta se ei johtanut merkittäviin tuloksiin. Clara Zetkin, merkittävä saksalainen sosiaalidemokraatti, yritti taistella negatiivista julkisuutta vastaan, vieraili Tbilisissä ja kirjoitti lehtisen, jossa hän väitti vain 320 ihmisen tulleen ammutuksi.^[7] Tästä huolimatta julkinen tuohtumus johti epämiellyttäviin seurauksiin Moskovan keskushallitukselle, mikä sai politbyroon asettamaan Ordžonikidzen johtaman erikoiskomission tutkimaan kansannousun syitä ja Tšekan toimia sen kukistamisessa. Lokakuussa 1924 komission raportin julkaisun jälkeen joitakin Georgian Tšekan jäseniä puhdistettiin "epäluotettavina elementteinä", oletettavasti julmuuksien syntipukkeina.^[22] Ordžonikidze myönsi itse ennen keskuskomitean tapaamista Moskovassa lokakuussa 1924, että "ehkä menimme hieman liian pitkälle, mutta emme voineet sille mitään".

7. lokakuuta 1924 Georgian neuvostohallinto (Sovnarkom, "Kansankomissaarien neuvosto") julisti armahduksen kaikille kapinaan osallistuneille, jotka antautuisivat vapaaehtoisesti. Vuoden 1925 maaliskuun alussa Neuvostoliiton presidentti Mihail Kalinin saapui Georgiaan ja pyysi armahdusta kansannousuun osallistuneille sekä uskonnollisten vainojen pysäyttämistä. Niinpä Tšekan ote Georgiasta höltyi suhteellisesti (esimerkiksi katolikos-patriarkka Ambrosi ja patriarkaalisen neuvoston jäsenet vapautettiin), sotilaalliset toimet rauhoittuivat ja tilanne maassa palasi normaaliksi. Georgia oli kuitenkin kärsinyt šokin, josta se ei koskaan toipunut täydellisesti. Kansannoususta tuli viimeinen aseellinen yritys kaataa bolševikkihallinto ja saada Georgian itsenäisyys takaisin.^[23] Georgian yhteiskunnan aktiivisin itsenäisyyttä kannattava osa, aatelisto, upseeristo ja älymystö käytännössä tuhottiin, mikä tukahdutti kaiken vakavan vastarinnan neuvostohallintoa vastaan useaksi vuosikymmeneksi. Vain muutama selviytynyt, kuten Tšoloqašvili, Laškarašvili ja jotkut heidän kumppaneistaan onnistuivat pakenemaan ulkomaille. Georgialainen emigrantti Irakly Tsereteli piti tapahtumia katastrofaalisina sekä sosiaalidemokratian että Georgian tulevaisuudelle.^[24]

Kansannousua käytettiin myös verukkeena häiritä Tbilisin yliopistoa, jonka bolševikit näkivät georgialaisen nationalismin suojana. Huolimatta siitä, että useat johtavat akateemikot, jotka suhtautuivat sympaattisesti tai jopa osallistuivat neuvostovastaiseen liikkeeseen, lopulta etäännyttivät itsensä aseellisen kapinan ideasta ja jopa tuomitsivat sen erityisessä lausunnossa, yliopisto puhdistettiin epäluotettavista henkilöistä ja asetettiin kommunistisen puolueen täydelliseen valvontaan. Huomattavia muutoksia tehtiin sen rakenteeseen, opetussuunnitelmiin sekä henkilökuntaan, ja esimerkiksi huomattava historioitsija ja yliopiston rehtori Ivane Džavakhišvili erotettiin.^[25][26]

Toisaalta Georgian tapahtumat osoittivat, että talonpojille täytyi antaa suurempia myönnytyksiä. Stalin julisti elokuun kansannousun syntyneen tyytymättömyydestä talonpoikien keskuudessa, ja vaati puoluetta lepyttämään heitä. Hän myönsi, että "mitä Georgiassa tapahtui voi tapahtua koko Venäjälle, ellemme muuta täydellisesti asennettamme talonpoikaisväestöä kohtaan", ja asetti vastuun alempien virkamiesten tekemille virheille. Vjatšeslav Molotov, politbyroon vaikutusvaltainen jäsen, julisti osaltaan: "Georgia antaa hämmästyttävän esimerkin välirikosta puolueen ja maan talonpoikaisväestön välillä."^[27] Tuloksena Georgian kommunistinen puolue päätti toistaiseksi käyttää rauhanomaista suostuttelua aseellisen pakottamisen sijaan laajentaakseen vaikutusvaltaansa talonpoikiin, ja rajoittaa pakkokollektivisointiyrityksiä.^[26] Radikaalin maareformin laajentaminen ja talonpojille annettu suhteellinen vapaus vähensivät heidän vihamielisyyttään uutta hallintoa kohtaan.^[28] Vaikka viimeiset Georgian poliittisen ja taloudellisen itsenäisyyden piirteet, joita sekä menševikit että "kansalliskommunistit" olivat yrittäneet säilyttää, oli eliminoitu, neuvostovallan voittoa seurasi Georgiassa maltillinen taloudellinen kasvu, joka toi maahan vuorostaan suhteellista vakautta. Toinen merkittävä tekijä, joka vähensi vastustusta bolševikkeja kohtaan erityisesti älymystössä, oli neuvostohallinnon 1920-luvulla harjoittama "nativisaatiopolitiikka"; Georgian taidetta, kieltä ja tutkimusta edistettiin, lukutaidon leviämistä rahoitettiin ja etnisten georgialaisten roolia hallinnossa ja kulttuuri-instituutioissa kasvatettiin.^[28]

Neuvostoliiton aikana elokuun kansannousu pysyi tabuna eikä sitä mainittu käytännössä ollenkaan. Käyttäen valtaansa koulutuksessa ja tiedotusvälineissä Neuvostoliiton propagandakoneisto tuomitsi Georgian kapinan "veriseksi menševikkien ja muiden taantumuksellisten voimien aloittamaksi seikkailuksi, johon he onnistuivat sotkemaan pienen ja alikoulutetun osan väestöstä".^[29] Itsenäisyysliikkeen uuden aallon noustessa Georgiassa 1980-luvun lopulla vuoden 1924 neuvostovastaiset taistelijat, erityisesti johtava partisaaniupseeri Kakutsa Tšoloqašvili, nousivat georgialaisen patriotismin ja kansallisen vastarinnan symboleiksi. 1920-luvun vainojen uhrien "rehabilitaatio" lain silmissä alkoi Mihail Gorbatšovin Glasnost-politiikan ("julkisuus") aikana ja saatettiin päätökseensä 25. toukokuuta 1992 asetuksella, jonka antoi Georgian tasavallan valtioneuvosto puhemiehenään Eduard Ševardnadze.^[30] Neuvostomiehityksen museon avaamisen yhteydessä Tbilisissä toukokuussa 2006 Georgian sisäministeriö vapautti lisää arkistoja julkisiksi. Ministeriö on vasta viime aikoina alkanut julkaista vuoden 1924 puhdistusten uhrien nimiä ja muuta materiaalia neuvostokauden salaisista arkistoista.^[31]

• ვალერი ბენიძე: 1924 წლის აჯანყება საქართველოში. Tbilisi: სამშობლო, 1991.
• ლევან ზ. ურუშაძე: ქაიხოსრო (ქაქუცა) ჩოლოყაშვილის ბიოგრაფიისათვის. "ამირანი", 2006, nro XIV-XV, s. 147–166. მონრეალი-თბილისი. ISSN 15120449
• Cohen, Ariel: Russian Imperialism: Development and Crisis. Praeger/Greenwood, 1998. ISBN 0-275-96481-7
• Duguet, Raymond: Moscou et la Géorgie martyre. Préface de C. B. Stokes. Paris: Tallandier., 1927.
• Jones, Stephen F.: The Establishment of Soviet Power in Transcaucasia: The Case of Georgia 1921-1928 Soviet Studies 40, No. 4.
• Knight, Amy W.: Beria: Stalin's First Lieutenant. Princeton University Press, 1993. ISBN 0-691-01093-5
• Lang, David Marshall: A Modern History of Georgia. London: Weidenfeld and Nicolson, 1962.
• Meyer, Karl E.: Icebergs in the Caucasus World Policy Journal CODA XVIII, No. 2. Arkistoitu 7.10.2007. Viitattu 7.11.2007.
• Nodia, Ghia, Álvaro Pinto Scholtbach, jne.: The Political Landscape of Georgia. Eburon Delft, 2006. ISBN 90-5972-113-6
• Pethybridge, Roger William: One Step Backwards, Two Steps Forward: Soviet Society and Politics in the New Economic Policy. Oxford University Press, 1990. ISBN 0-19-821927-X
• Rummel, Rudolph J.: Lethal Politics: Soviet Genocide and Mass Murder Since 1917. Transaction Publishers, 1990. ISBN 1-56000-887-3
• Souvarine, Boris: Stalin: A Critical Survey of Bolshevism. Kessinger Publishing, 2005. ISBN 1-4191-1307-0
• Suny, Ronald Grigor: The Making of the Georgian Nation: 2nd edition. Indiana University Press, 1994. ISBN 0-253-20915-3
• Surguladze, Akaki & Surguladze, Paata: საქართველოს ისტორია, 1783–1990. Tbilisi: Meroni, 1991.
• Wehner, Markus: Le soulèvement géorgien de 1924 et la réaction des bolcheviks. Communisme, 1995, nro 42/43/44, s. 155–170.

• Dokumenttifilmi "1924" YouTubessa.

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:August Uprising