Elämäkerta

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Elämäkerta eli biografia on esitys henkilön elämänvaiheista ja toiminnasta. Suppeassa muodossaan elämäkerta luettelee henkilön ulkonaiset vaiheet esimerkiksi matrikkelimuodossa. Perusteellinen elämäkerta tuo esiin myös henkilön toiminnan motiiveja ja luonnehtii hänen persoonallisuuttaan ja elinpiiriään.[1]

Elämäkertoja on kirjoitettu paljon ja monin eri muodoin. Kirjoittajasta itsestään kertoo omaelämäkerta ja muistelmateos. Elämäkertoihin kuuluu myös tieteellisiä historiantutkimuksia, matrikkeleita, poliittisia ja uskonnollisia teoksia sekä sensaatiojournalismia. Elämäkerrat luokitellaan tietokirjallisuuteen, mutta rajanveto kaunokirjallisuuden puolelle on epämääräinen.[2]

Tunnettuja elämäkertoja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisinä elämäkertakirjoina pidetään 300-luvulla eaa. eläneen kreikkalaisen Ksenofonin muistopuhetta Spartan kuninkaan Agesilaoksen vaiheista sekä roomalaisen Tacituksen kuvausta Gnaeus Julius Agricolan elämästä ja toiminnasta. Antiikin Kreikassa ja Roomassa elämäkertakokoelmia hyödynnettiin kasvatuksellisina esimerkkikokoelmina. Kreikkalainen Plutarkhos esittelee teoksessaan Kuuluisien miesten elämäkertoja pareittain 23 kreikkalaista ja 23 roomalaista henkilöä.[1]

Keskiajalla kirjoitettiin pyhimyselämäkertoja eli hagiografioita. Einhardin ihannoiva elämäkerta Kaarle Suuresta kuuluu historioivaan kronikkakirjallisuuteen. Myös islantilaisissa saagoissa on elämäkertoja.[1]

Renessanssiajan kuuluisia elämäkertoja ovat esimerkiksi italialaisen Giorgio Vasarin Taiteilijaelämäkertoja Giottosta Michelangeloon (1550–1568). Moderni elämäkertakirjallisuus syntyi 1800-luvulla, kun teksteissä alkoi näkyä psykologian ja sosiologian kehitys sekä historiallisen lähdekritiikin syventyminen. Elämäkerrat, omaelämäkerrat ja muistelmat ovat säilyttäneet suosionsa nykyaikanakin.[1]

Kautta aikojen on julkaistu käytännön elämässä tarvittavia henkilötietokirjoja. Aateliset pyrkivät kohottamaan sukunsa arvoa aateliskalentereilla, joista tunnetuin on vuodesta 1763 julkaistu Gothan hovikalenteri (Gothaischer Hofkalender / Almanach de Gotha). Suomessa aateliskalenteria julkaistiin vuodesta 1858 lähtien, alun perin nimellä Finlands ridderskaps och adels kalender. Sukututkimukset ovat laajentuneet muihinkin väestöryhmiin. Suomen tunnetuin sukututkimus on laajaa pappissukua käsittelevä Elias Robert Alceniuksen julkaisema Sursillin suku (1850). Erilaiset matrikkelit ja kansalaishakemistot ovat merkittäviä henkilötietojen lähteitä, mutta nykyiset tietosuojasäännökset rajoittavat niiden tekemistä. [2]

Elämäkerrat Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen henkilöesittelyt alkoivat puhdasoppisuuden ajan ruumissaarnoista, joihin kirjattiin vainajan elämävaiheita. Elämäkertakirjallisuuden alkuna pidetään 1800-lukua, jolloin ilmestyivät oululaisen opettajattaren Sara Wacklinin teos Hundrade minnen från Österbotten (1844–1845) ja Helsingin rakennushankkeita johtaneen Johan Albrecht Ehrenströmin Historiska anteckningar (1882–1883). Merkittäviä muistelijoita olivat myös liikemies Anders Gustaf Ramsay, joka kirjoitti kahdeksanosaisen muistelman Från barnaår till silfverhår : skildringar sekä valtiopäivämies August Schauman, jonka vuosina 1892–1893 ilmestyneet laajat kulttuurihistorialliset muistelmat Från sex årtionden i Finland : upptecknade lefnadsminnen perustuivat hänen päiväkirjoihinsa. [2]

Suomenkielisen muistelmakirjallisuuden uranuurtaja on valtiopäivämies Agathon Meurman. Hänen vuonna 1909 ilmestynyt elämäkertansa on nimeltään Muistelmat I. Tähän aikaan alkoi ilmestyä runsaasti suomenkielisiä matkakuvauksia, erityisesti tutkimusmatkoilta. Näitä olivat Matthias Alexander Castrénin ja Georg August Wallinin matkoilta toimitetut teokset sekä G. J. Ramstedtin ja Carl Gustaf Emil Mannerheimin suomennetut Aasian-kuvaukset.[2]

Tieteellisen elämäkertakirjallisuuden aloittajana pidetään Thiodolf Reiniä. Hän julkaisi vuosina 1895–1901 kummallakin kotimaisella kielellä teoksen J. V. Snellmanin elämä. Elämäkertatutkimuksen huippusaavutus on Gunnar Suolahden teos Nuori Yrjö-Koskinen (1933). Siinä kirjoittaja tarkastelee yksilön elämänvaiheiden kautta tämän aikakautta ja sen kulttuurihistoriaa. Suolahden seuraajatkin ovat yleensä kohdistaneet tutkimuksensa 1800- ja 1900-lukujen ihmisiin. Perusteellisia tutkimuksia ovat esimerkiksi Stig Jägerskiöldin kahdeksanosainen Mannerheim-tutkimus (1964–1982) ja Erik Tawastsjernan viisiosainen Sibelius-elämäkerta. Maailman valtakielille on murtautunut selvimmin vain Mannerheimin teos Muistelmat I–II (1951–1952). [2]

  1. a b c d Hosiaisluoma, Yrjö: Kirjallisuusoppi: aapisesta äänirunoon, s. 190–193. Avain, 2016. ISBN 978-952-304-107-3
  2. a b c d e ”Muistelma- ja elämäkertakirjallisuus”, Otavan Suuri Ensyklopedia, osa 6 : malaijit-oppiminen, s. 4434–4437. Helsinki: Otava, 1979. ISBN 951-1-05122-9

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]