Guerlainingriffoni

Guerlainingriffoni
Avaintiedot
Alkuperämaa	Ranska
Määrä	kuollut sukupuuttoon
Alkuperäinen käyttö	seisova metsästyskoira
Muita nimityksiä	griffon guerlain
FCI-luokitus	ei
Ulkonäkö
Paino	25,5 kg
Säkäkorkeus	58,5 cm
Väritys	valko-oranssi ja valko-keltainen
Infobox OK

Guerlainingriffoni (ransk. griffon guerlain) on sukupuuttoon kuollut ranskalainen koirarotu.

Guerlainingriffoni oli keskikokoinen, tiivisrakenteinen ja lyhytrunkoinen karkeakarvainen seisoja. Sen pää oli kookas ja kirsu ruskea. Vaaleanruskeat silmät olivat melko kookkaat. Rintakehä oli leveä ja selkä vahva. Raajat olivat lihaksikkaat ja suorat, häntä suorana kannettu ja yleensä typistetty kahteen kolmasosaan alkuperäisestä pituudestaan. Karva oli karkeaa, jäykkää ja melko lyhyttä. Väritys oli valkoinen keltaisin tai oranssein merkein. Keskimääräinen säkäkorkeus oli 58,5 cm ja paino 25,5 kg.^[1]

Rotu on kotoisin Pohjois-Ranskasta, missä sen tarkempia kehittämisalueita olivat Centre, Île-de-France ja Picardie. Sen tärkeimpiin esi-isiin kuului Chervillen markiisin, Gaspard Pescowin vuonna 1846 karkeakarvainen Tom-niminen metsästyskoira. Sen erään Normandiasta hankitun niin ikään karkeakarvaisen nartun kanssa teetetyt ensimmäisen polven jälkeläiset eivät kuitenkaan edustaneet ulkonäöltään haluttua, vanhemmilleen ominaista griffonimaista tyyppiä: ne olivat hieman pienikokoisia, vanhempiaan heikompia ja niiden karva oli silkkistä ja pitkää. Vuonna 1857 yksi kyseisen pentueen nartuista nimeltä Crimée astutettiin voimakkaalla ja ryhdikkäällä Narbal-nimisellä pointterilla. Markiisi piti yhdistelmästä syntyneistä pennuista itsellään Cartouche-nartun ja Garçon-uroksen.^[2]

Vuotta myöhemmin Cartouche kuitenkin lahjoitettiin kirjailija Alexandre Dumas'lle, joka puolestaan myöhemmin antoi sen lahjaksi Italiaan Giuseppe Garibaldille. Koska markiisi oli erittäin tyytyväinen itselleen jääneen Garçonin metsästysominaisuuksiin ja vahvuuteen, hän teki uusintayhdistelmän Narbalin ja Criméen välillä, josta hän piti tällä kertaa itsellään yhden Mikeksi nimeämänsä nartun. Siinä missä Garçon oli väritykseltään fawn (hiekanvärinen l. beige), Mike oli pääosin valkoinen vain hyvin vähäisin fawn-värisin merkein. Markiisin omien sanojen mukaan molemmat olivat kuitenkin kaksi parasta metsästyskoiraa jotka hän oli eläissään nähnyt.^[2]

Vaikka Garçon ja Mike olivatkin eri pentueesta ja eri aikoihin syntyneitä, ne olivat käytännössä keskenään yhtä läheistä sukua kuin pentuesisaruksetkin olisivat olleet, sillä niillä oli sekä sama isä että emä. Korkea sisäsiitosprosentti ei silti estänyt markiisia teettämästä pentuetta näiden kahden välillä ja perustamasta siihen pohjautuvaa omaa jalostuslinjaa. Kolmannen sukupolven jälkeen jalostus päättyi kuitenkin umpikujaan, sillä koirat alkoivat olla elinvoimaltaan heikkoja, pienikokoisia ja sairaita. Niinpä markiisi päätti unohtaa uuden linjansa ja vaihtoi koiransa englantilaisiin metsästyskoiriin.^[2]

Vuonna 1868 linjaa kuitenkin jatkoi Aimé Guerlain, Guerlain-parfyymitehtaan perustajan Pierre-François Pascal Guerlainin poika, astuttamalla picardiengriffoninartun yhdellä markiisin kasvattamista koirista. Koska jälkeläiset osoittautuivat erinomaisiksi käyttökoiriksi, markiisin tapaan hänkin päätti teettää uusia pentueita edellisenkaltaisista yhdistelmistä – mutta toisin kuin tämä, hän vältti liiallisen sisäsiitoksen aiheuttamia ongelmia käyttämällä jalostukseen sopivin väliajoin myös pointteria. Myöhemmin Guerlain lahjoitti useamman jalostamaansa uuteen rotuun kuuluvan griffonin Venäjän tsaari Nikolai II:lle. Vuonna 1888 guerlainingriffoni nimeltä Sacquine voitti jopa ensimmäiset Ranskassa järjestetyt kenttäkokeet, mutta loistavista metsästysominaisuuksista huolimatta rotu ei saavuttanut suosiota Guerlainin tuttavapiirin ulkopuolella ja se kuoli sukupuuttoon heti 1900-luvun alussa.^[2]