Bysantin tekstilaitos

Bysantin tekstilaitoksella tarkoitetaan erityisesti Maurice A. Robinsonin ja William G. Pierpontin laatimaa Uuden testamentin kreikankielistä tekstilaitosta, jonka ensimmäinen versio julkaistiin vuonna 1991 ja jonka uusin versio on julkaistu vuonna 2005 nimekkeellä The New Testament in the Original Greek: Byzantine textform 2005 (Chilton Book Publishing 2005). Edellä mainittu Robinsonin ja Pierpontin tekstilaitoksen uusin versio on kaikin puolin vapaasti levitettävä ja kopioitava, sillä tekijät ja kustantaja ovat vapaaehtoisesti luopuneet oikeuksistaan siihen. Robinsonin ja Pierpontin laatiman tekstilaitoksen lisäksi on olemassa toinen tekstiltään hyvin samankaltainen tekstilaitos, Zane C. Hodgesin ja Arthur L. Farstadin laatima The Greek New Testament According to the Majority Text (Thomas Nelson Publishers, 2. painos 1985), jonka pohjana oleva tekstiteoria poikkeaa kuitenkin selvästi Robinsonin ja Pierpontin teoriasta.

Bysantin tekstilaitoksen pohjana ovat Uuden testamentin bysanttilaista tekstimuotoa edustavat käsikirjoitukset, ja se perustuu vaihtoehtoiseen tekstikriittiseen teoriaan, jonka mukaan bysanttilainen tekstimuoto edustaa kaikista Uuden testamentin tekstimuodoista lähimmin alkuperäistä. Tekstiltään Bysantin tekstilaitos muistuttaa huomattavan paljon Textus Receptusta, joka myös pääosin perustuu bysanttilaiseen tekstimuotoon vaikka ei johdonmukaisesti edusta sitä. Textus Receptus poikkeaa Bysantin tekstilaitoksesta vajaassa 2 000 kohdassa. Suhteellisesti suurin osa eroavaisuuksista (noin kolmannes) on Ilmestyskirjassa. Niissä kohdissa, joissa Bysantin tekstilaitos poikkeaa Textus Receptuksesta, Bysantin tekstilaitos usein seuraa samaa lukutapaa kuin nykyään eniten käytetyt ns. ekleettiseen tekstikriittiseen metodiin perustuvat tekstilaitokset Novum Testamentum Graece ja The Greek New Testament. Kuitenkin Bysantin tekstilaitos poikkeaa tekstiltään kahdesta edellä mainitusta tekstilaitoksesta noin 6 500 eri kohdassa.

Tekstikriittinen teoria ja tekstihistoria

Robinsonin ja Pierpontin tekstiteoria hylkää perusteettomana Westcottin ja Hortin 1800-luvun loppupuolella esittämän ja edelleen nykyaikana suurimmaksi osaksi hyväksytyn näkemyksen bysanttilaisen tekstimuodon myöhäsyntyisyydestä. Westcottin ja Hortin postuloiman teorian mukaan bysanttilainen tekstimuoto oli koottu 300-luvulla yhdistelemällä lukutapoja muista tekstityypeistä ja kirkollisella asetuksella määrätty otettavaksi käyttöön kirkollisena standarditekstinä. Nykyisin useimmiten katsotaan bysanttilaisen tekstimuodon muotoutuneen vähitellen kopioijien muutellessa ja täydentäessä tekstiä. Kummallekaan näkemykselle ei kuitenkaan ole olemassa historiallista todistusaineistoa, vaan ne perustuvat ennen kaikkea todistamattomiin ennakko-oletuksiin. Tyydyttävää selitystä ei ole myöskään sille, miten yksittäisten kopioijien tekemien muutosten yhteisvaikutuksena voisi syntyä niin yhdenmukainen teksti kuin bysanttilainen tekstimuoto on. Vaikka bysanttilainen tekstimuoto toisaalta on hyvin yhtenäinen, ovat sitä edustavat käsikirjoitukset kuitenkin yksityiskohtien suhteen siinä määrin toisistaan poikkeavia, että niiden ei voida osoittaa olevan vain kopioita yhdestä ja samasta suhteellisen myöhäisestä tekstistä, vaan käsikirjoitusten yksilöllisyys viittaa niiden pikemminkin edustavan toisistaan riippumattomia, varhaisella ajalla toisistaan eronneita linjoja, joiden kautta alkuperäinen teksti on periytynyt. Robinson ja Pierpont hylkäävät myös näkemyksen siitä, että useimmilla kopioijilla olisi ollut taipumuksia tehdä kopioimaansa tekstiin tahallisia muutoksia, vaan että kopioijat useimmiten pyrkivät tekemään huolellisen ja tarkan jäljennöksen kopioitavasta tekstistä. Robinsonin tutkimustulokset mm. Pericope Adulteraen (Joh. 7:53-8:11) käsikirjoitusaineistosta viittaavat siihen, että tekstin historiassa tekstin eri linjojen keskinäinen sekoittuminen on ollut huomattavasti oletettua vähäisempää, ja että yksittäiset kopioijien tekemät muutokset eivät ole suuresti vaikuttaneet toisiin käsikirjoituslinjoihin.

Muun muassa edellä mainituista syistä Robinson ja Pierpont katsovat, että bysanttilainen tekstitraditio on luotettava, ja että sille on annettava vahva painoarvo määritettäessä Uuden testamentin alkuperäistä tekstiä. Bysantin tekstilaitos seuraa käsikirjoitusaineistoa niin, että siinä ei esiinny lukutapoja, joilla ei ole vahvaa käsikirjoitustukea. Bysantin tekstilaitos ei myöskään perustu ekleettiseen metodiin, jossa tekstikriitikko usein varsin subjektiivisin perustein määrittelee parhaimmat lukutavat.