Arkkiveisu

Arkkiveisu, arkkiviisu tai arkkivirsi oli laulu, joka kertoi merkittävistä tai oudoista tapahtumista (kuten Titanicin tuho, luonnonmullistukset, rikokset) tai henkilökohtaisista kokemuksista. Arkkiveisut toimivat tiedonvälittäjinä ja maailmankuvan muokkaajina. Niitä levitettiin irtonaisille arkeille painettuina. Runomitta ja sävelmä auttoivat laulajaa muistamaan tapahtumat. Näin arkkiveisut saattoivat levitä laajallekin suusta suuhun myös lukutaidottoman kansan parissa.

Arkkiveisut syntyivät Saksassa 1400-luvun lopulla ja niillä oli laajat markkinat myös Britteinsaarilla, Ranskassa ja Alankomaissa. Ruotsin varhaisin arkkiveisu on vuodelta 1583, Suomen vuodelta 1622. Perinne jatkui aina 1930-luvulle saakka; esimerkiksi P. J. Tynkkynen sepitti arkkiveisun Louhen tuho höyrylaiva Louhen haaksirikosta vuonna 1934. Arkkiveisujen painosmääristä ei ole tarkkaa tietoa, koska ne levisivät etupäässä suusta suuhun. Myös veisujen kokonaislukumäärä on epävarma, mutta niitä arvellaan julkaistun koko Ruotsin vallan ajalla noin 250 kappaletta.

Arkkiveisujen tuottamista määrittelivät kaupalliset tavoitteet. Arkkiveisut pitivät kirjapainot hengissä silloin, kun suuria painotöitä ei ollut. Painajat julkaisivatkin niitä mielellään. Veisuilla tuli menekkiä saadakseen olla uutuuden viehätystä, sillä ne toimittivat rahvaan uutislehdyköiden asiaa. Uutuuden tavoittelu meni välillä niinkin pitkälle, että vanhojen arkkiveisujen painovuosi saatettiin salata ja merkitä ne painetuiksi ”tänä vuonna”. Kun Ruotsin kuningatar Ulrika Eleonora nuorempi kuoli vuonna 1742, Suomen kansan surun tulkitsijaksi painettiin uutena sama arkkivirsi, joka oli vuonna 1695 sepitetty kuningattaren äidin, Ulrika Eleonora vanhemman, kuoleman johdosta. Uusia arkkiveisuja ilmestyi vain harvakseltaan.

Arkkiveisut olivat koko-, puoli- tai neljännespainoarkin suuruisia lehtisiä, jotka sisälsivät yhden tai useamman veisun. Myyjät kaupustelivat niitä markkinoilla, väenkokouksissa ja kirkonmäillä laulaen veisun kertaalleen läpi mainosmielessä. Ne oli yleensä sovitettu johonkin tunnettuun sävelmään, kuten virteen, jotta ne oli helppo oppia. Myös inhoista rikoksista saatettiin laulaa hengellisen virren sävelin.

Arkkiveisut eivät pyrkineet muuttamaan yhteiskuntajärjestystä, vaan pysyttivät rahvaan asemassaan. Näin veisujen julkaisemista ei säännelty tai pyritty estämään. Arkkiveisuja alettiin määrätietoisesti vastustaa vasta 1800-luvulla joutavina ja arvottomina. Tuolloin maallisten arkkiveisujen määrä lisääntyi runsaasti. Kansanvalistajat olivat huolestuneita rikos- ja rakkausaiheiden yleisyydestä, sillä arkkiveisuissa tulivat julki niin elämän raadolliset kuin lihallisetkin puolet. Niissä laulettiin rakkaussuhteista, himoista ja nautintoaineista. Sensaatiohakuisuus oli suorastaan suotavaa, sillä se lisäsi myyntiä.

Arkkiveisut sitoutuivat yleisönsä, rahvaan, elämänpiiriin. Veisujen pääsisältöä olivat onnettomuudet, katovuodet, luonnonmullistukset ja sodat, jotka muodostivat perustan rahvaan historialliselle muistille. Tunnettu arkkiveisujen sepittäjä Anders Aschelinus esimerkiksi sepitti nälkävuosista runon "Ylitsen sen ei ikään täydellisesti surkuteltavan ja valitettavan näljän" (1697 ). Hän kutsui Suomea runossa Sodomaksi ja kuvasi asukaspoloja: "Nälkä heit jo vajottaa,/Niin että nahka luisa rippuu,/Väki jäsenist pois tippuu."

Arkkiveisut korostivat säätyeroja ja niiden pysyvyyttä. Veisu "Prameasta piiasta" tähdensi rahvaalle vaatimattomuutta ja varoitti sitä esiintymistä parempana kuin olikaan. Laulu kertoi palvelustytöstä, joka ei suostunut antamaan palkastaan mitään köyhille vanhemmilleen, vaan käytti kaikki rahansa koreiden vaatteiden ostoon. Isän kuoltua hän ei osallistunut äyrilläkään hautauskuluihin. Koreilunhalu johti tuhoon. Emäntä lähetti hyväsydämisyydessään piian viemään leipiä surutaloon, mutta kun tyttö ei matkalla halunnut kenkiensä likaantuvan, hän käytti leipiä astinlautana. Tytön jalat juuttuivat tässä puuhassa kiinni maahan. Kirkosta palaava väki yritti kaikin voimin irrottaa häntä, mutta mikään ei auttanut. Maa avautui ja nieli kiljuvan tytön uumeniinsa.

Arkkiveisuissa oli usein käskevä tai ojentava sävy. Ne olivat sivistyneistön rahvaalle kirjoittamia opetuksia, joissa edellytettiin ahkeruutta ja kuuliaisuutta. Työ olikin onnettomuuksien ohella keskeinen arkkiveisujen aihepiiri ja esittämisympäristö. Veisut tarjosivat rahvaalle opetusta ja ajanvietettä työn lomaan, kuten Gabriel Tuderuksen talonpoikia ylistävän veisun alkusanoista voidaan lukea. "Ruumis raukka ratki raukee,/Jolles joskus työstä taukee,/Jollain jutul itsees iloit,/Väsynt väkees välist virvot;/Sill sä suuret surut soitat,/Työhön suas sorkiaks saata.^[1]

Suomessa arkkiveisuja kirjoittivat etupäässä papit tai muut oppineet miehet, jotka olivat ammattinsa puolesta rahvaan kanssa tekemisissä. He muotoilivat sanansa yleisönsä karkeana pitämäänsä elämäntyyliin soveltuviksi. Muualla Euroopassa arkkiveisuja kirjoittaneet kuuluivat rahvaan piiriin. Edustettuina olivat niin räätälit, suutarit ja muut käsityöläiset, sotilaat, rengit kuin nuoret neidotkin.

Arkkivirsiaineistoa on runsaasti hengellisissä laulukirjoissa. Arkkivirsiin ovat kuuluneet tunnettujen ja tuntemattomien tekijöiden virsipainatteet, erityisesti 1600–1800-luvuilla, kertoo virsiasiantuntija Seppo Suokunnas. Jos arkkivirren tekijä on jäänyt tuntemattomaksi, on mainittu laulukirjassa Arkkivirsi. Tämä maininta koskee virsikirjassa^[2] seitsemää virttä ja vastaavasti heränneiden Siionin virsissä^[3] lukumäärä on 17. Rukoilevaisten Halullisten Sielujen Hengellisissä Lauluissa arkkivirsiä on noin 70.^[4]

• Matti Boman
• August Aleks Bäckäng
• J. G. Dahlman
• Daniel Ekwall
• G. W. Gustafsson
• Kalle Juhonpoika Johansson (Eno Kalle)
• Frans Juho Järvinen
• J. Kalakangas
• F. A. Kaselius
• Toivo Käki
• A. Kärppä
• Kyösti Lehmus
• Johan Léman
• Aleksander Leppänen
• Basilius Marttinen
• Johan Viktor Myllykorpi
• Paavo Putkonen
• Tuomas Ragvaldinpoika
• Juho Rännäri
• E. K. Saarinen
• Herman Saxberg
• Oskar Henrik Speitz
• Johannes Sundell
• P. J. Tynkkynen
• Paavo Väyrynen
• B. W. Wessman
• A. H. Österblad

• Åbo Tidningar

• Asplund, Anneli: Balladeja ja arkkiveisuja : Suomalaisia kertomalauluja. SKS, Helsinki, 1994.
• Jersild, Margareta: Skillingtryck : Studier i svensk folklig vissång före 1800. Svenskt, visarkiv, Stockholm, 1976.
• Laine, Tuija (toim.): Kirjallisuudentutkijain Seuran Vuosikirja 32. (Artikkeli: Liisi Huhtala, Arkkiveisu kirjallisuuden tutkimuksen näkökulmasta) SKS, Helsinki, 1980.
• Kirjahistoria : Johdatus vanhan kirjan tutkimukseen, s. 237-251. (Artikkeli: Liisi Huhtala, Suomen poika pellollansa : Arkkiveisujen maaseutuinen maailmannäkemys 1870-1900) SKS, Helsinki, 1996.
• Pipping, F. W.: Luettelo Suomeksi präntätyistä kirjoista (kuin myös muutamista muista teoksista, joissa löytyy joku kirjoitus Suomen kielellä tahi joku johdatus sitä tuntemaan. (Alkuteos vuosilta 1856-57) WSOY, Porvoo, 1967.
• Sarajas, Annamari: Suomen kansanrunouden tuntemus 1500- ja 1700-lukujen kirjallisuudessa. WSOY, Porvoo, 1956.

• Digitoituja arkkiveisuja Oulun Arkki -sivuilla.
• Kalervo Killinen : Sotilaslaulut vanhoissa arkkiveisuissamme, Hakkapeliitta, 25.11.1930, nro 48, s. 10, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• "Mokoma hupanen laulu", Kansan kuvalehti, 08.04.1932, nro 15, s. 22, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Turkin sodasta maailmansotaan. Koti- ja ulkomaiden sotaisia asioita arkkirunouden kuvastimessa, Hakkapeliitta, 16.04.1935, nro 16-17, s. 20, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Murha Hungerborgin hotellissa eli eräs maankuulu rikosjuttu arkkiveisujen ja asiakirjojen valossa, Seura, 23.08.1939, nro 34, s. 19, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot