Aleksandra Pavlovna Romanova

Aleksandra Pavlovna Romanova, (ven. Александра Павловна); (9. elokuuta 1783 [J: 29. heinäkuuta] Tsarskoje Selo, Venäjän keisarikunta – 16. maaliskuuta 1801, Budan linna, Itävallan arkkiherttuakunta) ^[1] oli venäläinen suuriruhtinatar ja Itävallan arkkiherttuatar sekä Unkarin paladiinikreivitär. Hän oli ainoa Habsburg-sukuun naitu Romanov.

Hänen vanhempansa olivat Paavali I ja Maria Fjodorovna. Aleksandralla oli yhdeksän sisarusta, hän oli sisarusparven vanhin tytär. Hänen veljiään olivat tulevat keisarit Aleksanteri I ja Nikolai I sekä suuriruhtinas Mihail Pavlovitš Romanov. Hänet nimettiin vanhimman veljensä mukaan. Paavali I:n kaikki aikuisikään eläneet tyttäret, Aleksandra, Jelena, Maria, Jekaterina ja Anna, avioituivat kukin eurooppalaisen prinssin tai aatelisen kanssa. Monet heidän jälkeläisistään avioituivat kuitenkin uudelleen Romanov-suvun jäsenen kanssa.

Vaikka hänen sukupuolensa oli isoäiti Katariina II:lle pettymys,^[2] tämä lahjoitti Aleksandran syntymän kunniaksi Hatsinan palatsin pojalleen Paavalille. Hän oli erityisen läheinen nuoremman sisarensa Jelenan kanssa.

Hänen opintojaan ohjasi Katariina II:n määräyksellä kreivitär Charlotte von Lieven ja hän sai opetusta venäjässä, saksassa, ranskassa, piirtämisessä, musiikissa, laulamisessa ja tanssissa. Jo nelivuotiaana pieni Aleksandra oli tunnollinen oppilas ja edistyi hyvin saksan kielessä, harpunsoitossa sekä piirtämisessä, johon hänellä oli erityisiä lahjoja.^[2]

Hän oli kielopinnoissaan niin etevä, että hän julkaisi 13-vuotiaana kaksi käännöstä ranskankielestä pienessä Muse-lehdessä: ”Yhden talonpojan elinvoima ja hyvät teot” (heinäkuu 1796, s. 24-25) ja ”Ihmiskunnan velka” (syyskuu 1796, s. 187-188), ensimmäinen oli ilman allekirjoitusta ja toinen allekirjoituksella A.^[2]

Aleksandraa kaavailtiin jo yhdeksänvuotiaana ensin Ruotsin Kustaa IV Aadolfin puolisoksi vuonna 1793 ja hän ehti 11-vuotiaana jo aloittaa ruotsinkielen opinnot. Kustaa IV Aadolf matkusti setänsä Södermanlannin herttua Kaarlen kanssa Venäjälle Katariina II:n kutsumana salanimien turvin, he saapuivat Pietariin 13. elokuuta 1796.^[2] Hän tapasi 13-vuotiaan morsianehdokkaansa ja vaikuttui tämän kauneudesta ja kasvatuksesta. Nuoret pitivät toisistaan paljon, he tanssivat juhlissa vain keskenään ja keskustelivat pitkään yhdessä.^[2] Kuningas pyysi 25. elokuuta keisarinnalta lupaa avioitua Aleksandran kanssa. Avioliitto kuitenkin kaatui kahteen ylitsepääsemättömään kysymykseen: tulevan kuningattaren ortodoksiseen uskontoon^[1] sekä Gustav Mauritz Armfeltiin, ja oli siirtynyt Ruotsin kruunun palveluksesta Venäjän keisarikunnan puolelle. Ruotsin laissa oli kohta, jossa sanottiin että hallitsijan ja hänen puolisonsa tulee tunnustaa samaa uskontoa.

Kustaa IV Adolf suostui 2. syyskuuta siihen, että Aleksandra saisi pitää ortodoksisen uskonsa. Neljä päivää myöhemmin 6. syyskuuta Ruotsin suurlähetystö pyysi muodollisesti suuriruhtinattaren kättä. Sulhanen ja morsiamen isä vierailivat sotilasharjoituksissa, ja runoilija Gavrila Deržavin kirjoitti runon ”Kuoro-osuus konserttiin Ruotsin kuninkaan kihlauksesta suuriruhtinatar Aleksandra Pavlovnan kanssa”.

Virallisen kihlauksen oli määrä tapahtua 11. syyskuuta Talvipalatsin valtaistuinsalissa. Kun kreivi Platon Zubovin ja Arkadi Morkovin oli määrä allekirjoittaa avioliittosopimus samana aamuna, he huomasivat, että siinä ei ollut kohtaa suuriruhtinattaren uskonnonvapaudesta, joka oli poistettu sulhasen eli kuninkaan käskystä. Venäjän lähettiläiden vetoomuksista huolimatta kuningas Kustaa IV Aadolf pysyi lujana: hän ei koskaan antaisi kansalleen ortodoksista kuningatarta, ja lukitsi itsensä huoneisiinsa. Keisarinna Katariina II, hovi ja morsiameksi puettu Aleksandra odottivat häntä yli neljä tuntia. Kuninkaan lopullisen hylkäämisilmoituksen jälkeen Katariina II:lla oli lievä aivoverenkiertohäiriö kohtaus, ja surun murtama, itkevä Aleksandra lukitsi itsensä huoneeseensa. Ruotsin suurlähetystö ilmoitti kihlauksen peruuntuneen kuningas Kustaa IV Aadolfin sairauden vuoksi. Avioliittoneuvottelut jatkuivat vielä jonkin aikaa ja kuningas jopa osallistui suuriruhtinas Konstantin Pavlovitšin vaimon syntymäpäiville. Kustaa IV Aadolf lähti Venäjältä 22. syyskuuta. Katariina II kuoli muutama kuukausi myöhemmin 17. marraskuuta 1796 aivoverenkiertohäiriöön.

Kustaa IV Aadolf oli kihlannut Mecklenburg-Schwerinin herttuatar Louise Charlotten (1779–1801) jo marraskuussa 1795, perunut äkisti kihlauksensa ja sai kutsun Katariina II:lta vierailla Venäjällä huhtikuussa 1796. Avioliitto Venäjän keisariperheeseen kuuluvan puolison kanssa olisi tuonut Ruotsiin valtavat myötäjäiset sekä poliittista vakautta.^[3] Lokakuussa 1797 Kustaa IV Aadolf avioitui Badenin prinsessa Fredrika Dorotean (1781–1826) kanssa, joka oli Aleksanteri I:n vaimon Elisabet Aleksejevnan sisar. Louise Charlotten isä suurherttua Fredrik Frans I vaati puretusta kihlauksesta kompensaatiota ja vuonna 1803 sellainen saatiin sovituksi.

Aleksandralle tarjoutui kaksi vuotta myöhemmin uusi sulhanen, kun Itävallan arkkiherttua Josef Anton, Frans II:n nuorempi veli ja Leopold II:n poika, tuli Venäjälle alkuvuodesta 1799 tutustumaan tulevaan morsiameensa.^[1] Taustalla oli halu poliittisen liiton muodostamisesta Venäjän ja Itävallan välillä Napoleonin Ranskaa vastaan. Hanketta olivat edistäneet Maria Fjodorovnan veljet, Aleksandran sedät Württembergin herttuat Ferdinand Augustus ja Alexander Friedrich, jotka olivat tulleet vuonna 1798 palvelemaan Venäjän armeijassa.^[2]

Kihlaus julkaistiin helmikussa 1799. Aleksandra Pavlovna Romanova avioitui 16-vuotiaana 23-vuotiaan Itävallan arkkiherttua Josef Antonin (1776–1847) kanssa Hatsinan palatsissa lokakuussa 1799, viikko sisarensa Jelenan häiden jälkeen. Vihkiminen suoritettiin ensin ortodoksisin menoin ja sen jälkeen katolisen kaavan mukaan.^[4] Morsiamen hääpuku oli unkarilaistyylinen.^[4] Nuoripari matkusti Itävaltaan marraskuussa ja asettui aluksi Wieniin. Keisari Frans I hämmästyi kälynsä samannäköisyyttä edesmenneen vaimonsa Württembergin prinsessa Elisabetin, Aleksandran tädin kanssa, eikä kyennyt piilottamaan kiinnostustaan ​​keisarinna Maria Teresan mustasukkaiselta katseelta, joka alkoi tämän vuoksi vihata nuorta suuriruhtinatarta.^[2]

Hovissa Aleksandran kauneus ja upeat jalokivet^[4] aiheuttivat keisarinna Maria Teresassa sellaista kateutta, että hän määräsi ne poistettaviksi tanssiaisissa. Aleksandra korvasi korut laittamalla kukkia hiuksiinsa, mikä korosti hänen kauneuttaan entisestään, aiheutti suuret suosionosoitukset ja keisarinna oli raivoissaan. Kardinaali Batiani ja jesuiitat painostivat Aleksandraa kääntymään katoliseen uskontoon. Heikkoluonteinen aviomies Josef ei mitenkään asettunut nuoren vaimonsa tueksi.^[1][2] Lisäksi Aleksandra sai kärsiä sukulaisiinsa kohdistuvasta pilkasta, koska keisarinna tunsi kaunaa omia vanhempiaan Sisilian kuningas Ferdinand I:ä ja Maria Karoliinaa kohdanneesta nöyryytyksestä. Nämä olivat tarjonneet tyttäriään (heillä oli 18 lasta) suuriruhtinas Konstantinin vaimoksi ja Katariina II oli torjunut nämä suunnitelmat.^[3]

Koska pariskunta oli Unkarin paladiinikreivi ja kreivitär, he matkustivat ensin Budapestiin^[4] ja muuttivat asumaan Alcsútin linnaan Alcsútdoboziin Fejérin maakuntaan. Aleksandrasta tuli unkarilaisten parissa suosittu ja häntä alettiin kutsua Unkarin kuningattareksi, vaikka titteli kuuluikin keisarinna Maria Teresalle. Hän esiintyi usein unkarilaisessa asussa, joissa oli käytetty kansanomaista koristelua.^[4] Aleksandra tuli pian raskaaksi ja kärsi jatkuvista pahoinvointikohtauksista, joita keisarinnan määräämä epäpätevä lääkäri ei pystynyt helpottamaan. Lisäksi kokit valmistivat ruokaa, jota Aleksandra ei voinut syödä.^[2] Hän oli laihtunut ja heikkovoimainen eikä jaksanut synnytyksessä ponnistaa lasta ulos vaan lääkärit joutuivat käyttämään synnytyspihtejä.

Lapsi syntyi 8. maaliskuuta 180, eli vain muutamia tunteja ja kastettiin Alexandrineksi.^[1] Lapsi todettiin ruumiinavauksessa täysin terveeksi, joten todennäköinen kuolinsyy lienee ollut hapenpuute pitkittyneen synnytyksen vuoksi. Aleksandra sanoi itse: ”Kiitän jumalaa siitä, että tyttäreni on enkeleiden luona, eikä hän koe sitä kurjuutta minkä me tunnemme.” Aleksandra itse kuoli 17-vuotiaana lapsivuodekuumeeseen eli synnytyksen jälkeiseen infektioon noustuaan jalkeille, kahdeksan päivää synnytyksen jälkeen.^[1]

Aleksandra oli pitkään hautaamatta, koska Itävallan hovi ei suostunut ottamaan ortodoksisen vainajan maallisia jäännöksiä haudattavaksi katolisen kirkon hautausmaahan. Arkkua säilytettiin aluksi linnan puutarhassa olevan väliaikaisen kirkon kellarissa, sitten Vízivárosin kapusiiniluostarin kirkon kellarissa ja haudattiin luostarin hautausmaahan. Lopulta arkkiherttua Josef rakennutti vaimolleen Aleksanteri I:n kustantamana^[1] kappelin Ürömin kylään Pestin maakuntaan Budapestin lähettyville, johon tämä haudattiin vuonna 1803.^[2] Kylässä oli ortodoksiuskoista serbiasutusta^[2] ja se oli ollut Aleksandran mielipaikka, jonka Josef oli ostanut vaimolleen.^[4] Arkku siirrettiin väliaikaisesti turvaan Budan linnaan rakennettuun ortodoksiseen kappeliin vuonna 1809 Napoleonin sotajoukkojen tieltä.

Vuonna 1814 Aleksandra Pavlovnalle pystytettiin kuvanveistäjä Ivan Martosin suunnittelema muistomerkki valkoisesta marmorista Pavlovskin palatsin puistoon.^[2]

Aviomies Josef avioitui uudelleen vuonna 1815 Anhalt-Bernburg-Schaumburg-Hoymin prinsessa Herminen (1797–1817) kanssa, joka kuoli synnytettyään kaksoset, poika Stefan Franz Victor (1817–1867) oli viimeinen Unkarin paladiinikreivi. Kolmas vaimo vuonna 1819 oli Württembergin prinsessa Maria Dorotea (1797–1855), jonka kanssa Josefilla oli viisi lasta.

Arkkiherttua Josephin kuoleman jälkeen vuonna 1847 hänen lapsensa perivät Ürömin tilan, joka selvisi jopa molemmista maailmansodista. Kappeli ryöstettiin, arvoesineet vietiin pois ja ruumisarkut aukaistiin, mutta jäännöksiä ei häväisty, joten vaatteet ja korut säilyivät ehjinä. Vuonna 1945 Unkarissa tapahtuneen kollektivisoinnin seurauksena kiinteistön lähellä oli joitakin maanviljelijöitä vuoteen 1953 asti, jolloin Venäjän ortodoksinen kirkko otti alueen haltuunsa. Marraskuussa 1977 Kansallisen oikeuslääketieteen instituutin, Oikeuskemian kansallisen instituutin ja Budapestin historiallisen museon arkeologit ja antropologit suorittivat ​​tutkimuksia Ürömin mausoleumissa.

Varkaat tunkeutuivat vuonna 1981 Ürömin mausoleumiin ja häpäisivät Aleksandran maalliset jäännökset sekä ryöstivät arkun ottamalla siitä vaatteet ja korut. Ruumiin käsivarret irrotettiin ja myös pää yritettiin irrottaa, kuten kiinnisaadut kaksi ruumiinryöstöihin erikoistunutta tekijää tunnustivat. Kaikki tekijät, viisi nuorta miestä saatiin kiinni ja ryöstösaalis palautettiin.^[4] Aleksandran jäännökset siirrettiin Budan linnan kryptaan, jota ei ollut vielä kunnostettu 1970-luvun varkaiden tekemien ryöstöjen ja tuhojen jälkeen. Vuoteen 2004 asti arkkiherttuatar lepäsi kryptassa leskensä vaimojen ja näiden lasten arkkujen kanssa.

Runsaan venäläisen taloudellisen tuen ja isä Nikolain tekemän järjestelytyön sekä Ürömin kansalaisten ansiosta, Aleksandran maalliset jäännökset palautettiin syyskuussa 2004 Ürömin mausoleumiin juhlallisessa seremoniassa, jota johti Unkarin ortodoksisen kirkon pää Hilarion. Seremoniassa oli läsnä Habsburg- ja Romanov-sukujen jäseniä, kardinaali Péter Erdő ja Unkarin ortodoksisten kirkkojen johtajat. Venäjän suurlähettiläs Valeri Muszatov antoi kopion Aleksandran muotokuvasta Ürömin mausoleumiin.

Stuttgartin valtionarkistossa (Hauptstaatsarchiv Stuttgart) säilytetään Aleksandra Pavlovnan kirjeitä isoisälleen Friedrich II Eugenelle, Württembergin herttualle, sekä hänen sisarustensa kirjeitä, jotka on kirjoitettu vuosina 1795–1797.^[5] Aleksandran kirjeitä kälylleen, keisarinna Maria Teresalle säilytetään Haus-, Hof- und Staatsarchivissa Wienissä, Itävallassa.^[6]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Aleksandra Pavlovna Romanova Wikimedia Commonsissa