Albaanit

Albaanit
Merkittävät asuinalueet  Albania  Kosovo  Pohjois-Makedonia  Kreikka  Montenegro  Italia  Turkki  Serbia
Kielet	albania
Uskonnot	Islam (sunnalaisuus, bektashi) katolilaisuus, ortodoksisuus
Infobox OK

Albaanit ovat albanian kieltä puhuva kansa pääasiassa Balkanilla ja useissa muissa maissa Balkanin ulkopuolellakin. Balkanilla on kaksi itsenäistä albaanienemmistöistä valtiota, Albania ja Kosovo.

Albaanit muodostavat noin 85 % Albanian noin 2,8 miljoonasta asukkaasta ja noin 93 % Kosovon noin 1,8 miljoonasta asukkaasta. Suuria historiallisia albaanikeskittymiä on myös esimerkiksi Pohjois-Makedoniassa (noin 500 000). Albaanien diaspora käsittää myös albaanit esimerkiksi Kreikassa, Italiassa, Saksassa, Sveitsissä, Turkissa ja Yhdysvalloissa, sekä muista maista.^[1][2] Albanian kommunistihallinnon romahdettua noin 15,6 % kaikista albanialaisista muutti ulkomaille pääasiassa taloudellisten syiden takia. Muuttoliike on peräisin pääasiassa köyhältä maaseudulta ja se kohdistuu myös Albanian kaupunkeihin.^[3]

Erityisen suuria maahanmuuttajayhteisöjä on Kreikassa (noin 500 000) ja Italiassa (noin 200 000).^[3] Molemmissa maissa on myös historialliset albaanivähemmistöt. Italiassa vanha albaanivähemmistö muodostui maan eteläosiin ja Sisiliaan 1400–1600-luvuilla ja heidät tunnetaan nimellä arbëresh.^[4] Kreikassa maan eteläosissa asuvat arvaniitit puhuvat arvanitikan murretta ja heitä on arviolta 30 000–140 000.^[5] Cham-albaanit asuttivat osia Kreikan luoteisosissa, mutta heidät ajettiin kodeistaan toisen maailmansodan seurauksena.^[6]

Toisen maailmansodan lopusta lähtien arkeologista aineistoa on käytetty tukemaan teoriaa albanialaisten illyrialaisesta alkuperästä. Teoria on kuitenkin kiistanalainen. Klaudios Ptolemaios viittaa joka tapauksessa ensimmäisenä termiin albaani 100-luvulla, kun hän kertoo teksteissään illyrialaisesta albanoi-heimosta ja heidän Albanopolis-nimisestä kaupungistaan nykyisen Albanian alueella. Albanoi on johdettu latinan kielen valkoista tarkoittavasta sanasta albus, joka puolestaan on joidenkin teorioiden mukaan viitannut valkoisiin pukeutuviin tai läheisten vuorten lumipeitteeseen.^[1]

Nykyisen Albanian alue on ollut historiansa aikana useiden eri tahojen hallinnassa. Kreikkalaiset tulivat alueelle 600-luvulla eaa., roomalaiset 100-luvulla eaa. ja Bysantin valtakunta 300-luvulla jaa. Sittemmin aluetta hallitsivat tai sinne hyökkäsivät hunnit, itägootit, slaavit, normannit ja venetsialaiset. Vuosina 1334–1347 se kuului Stefan Dušanin Serbian valtakuntaan ja maan pohjoisosat 1300-luvun lopulta lähtien Venetsiaan. Osmanien valtakunta otti alueen haltuunsa venetsialaisten kanssa vuonna 1478 solmitun sopimuksen mukaan, joka päätti pitkän sodan ja myös albaanien sittemmän kansallissankari Skanderbegin johtaman albaanien vastarinnan.^[1]

Osmanit toivat mukanaan islamin uskon, johon osa albaaneista kääntyi. Jo tätä ennen albaanit olivat jakautuneet katolilaisiin pohjoisessa ja ortodokseihin etelässä. Islamin valtavirtaa edustaneen sunnalaisuuden lisäksi albaaneja kääntyi islamin bektashikoulukuntaan 1500-luvulta lähtien. Osmanien valtakunta alkoi heiketä ja 1800-luvulla ja albaanit alkoivat pelätä menettävänsä alueensa naapurikansojensa haltuun. 1800-luvulla alkoivatkin ensimmäiset suuremmat albaanien kapinat osmaneja vastaan. Yksi näistä oli niin sanottu Pizrenin liitto, joka kuitenkin kukistettiin muiden kapinoiden tavoin. 1800-lukua ja 1900-luvun alkua pidetään historiankirjoituksessa tärkeänä aikana albaanien kansallistunteen muodostumisen kannalta.^[1]

Albania itsenäistyi vuonna 1914 ja se tunnustettiin kansainvälisesti vuonna 1920. Pohjoisen heimopäällikkö Ahmed Zogusta tuli kuningas Zogu I vuonna 1928. Toisessa maailmansodassa maan miehitti Italia. Osa albaaneista teki yhteistyötä miehittäjien kanssa ja osa kävi sissisotaa näitä vastaan. Sodan jälkeen valtaan tulivat kommunistit Enver Hoxhan johdolla. Kommunistivaltaa kesti 1980-luvulle saakka, jolloin alettiin tehdä taloudellisia uudistuksia. 1990-luvun puolelle Albaniaan tuli suuri joukko albaaneja pakolaisina Kosovosta ja Makedoniasta.^[3]

Albaanien toimeentulo perustui historiallisesti pitkälti omavaraiseen maanviljelyyn sekä lampaiden, vuohien ja karjan paimentamiseen. Monet toimivat myös matkustavina käsityöläisinä jo osmanien aikana. Siirtolaistyöläisyys on edelleen tavallista. Tyypillisesti töihin ulkomaille lähtee perheen mies, joka lähettää osan tuloistaan kotiin. Naiset tekivät pitkään kotityöt miesten työskennellessä kodin ulkopuolella. Kommunistihallinnon ja teollistumisen myötä naisiakin on tullut miesten tavoin työelämään.^[3]

Suurin osa albaaneista on sunnalaisia muslimeja. Osa kuuluu myös historiallisesti merkittävään ja aikanaan 15–20 % käsittäneeseen suufilaiseen bektashikoulukuntaan. Katolilaiset muodostavat noin 8–10 % albaaneista ja he asuttavat pääasiassa Albanian pohjoisosia. Albanian eteläosien ortodoksit muodostavat puolestaan noin 15–25 % albaaneista. 1800-luvun kansallisen heräämisen tuloksena syntyi ajatus albanialaisuudesta uskontoa tärkeämpänä tekijänä. Albanian kommunistihallinto ajoi ateismia ja uskonnon harjoittaminen vapautui jälleen vasta sen romahdettua. Erilaiset taikauskot, kuten paha silmä, ylittävät eri uskontokuntien rajat.^[3]

• Kosovon albaanit
• Montenegron albaanit
• Pohjois-Makedonian albaanit

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Albaanit Wikimedia Commonsissa