Casimir Pulaski

Casimir Pulaski
Casimir Pulaski. Jan Stykan (1858–1925) maalaama muotokuva.
Henkilötiedot
Syntynyt	6. maaliskuuta 1745 Varsova, Puola-Liettua
Kuollut	11. lokakuuta 1779 (34 vuotta) Savannah, Georgia, Yhdysvallat
Sotilashenkilö
Palvelusvuodet	1762–1779
Taistelut ja sodat	Barin konferaation sota, Yhdysvaltain vapaussota
Sotilasarvo	prikaatinkenraali
Nimikirjoitus
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Casimir Pulaski, puol. Kazimierz Michał Władysław Wiktor Pułaski (6. maaliskuuta 1745 – 11. lokakuuta 1779) oli yhdistyneen Puolan kuningaskunnan ja Liettuan suuriruhtinaskunnan aatelistoon kuulunut kreivi ja maineikas sotapäällikkö. Hän saavutti menestystä taisteluissa kotimaassaan ja tuli myöhemmin tunnetuksi myös Pohjois-Amerikassa, kun hän osallistui Yhdysvaltain vapaussotaan. Pulaski kuoli vuonna 1779 nykyisen Georgian osavaltion alueella käydyssä taistelussa saamiinsa vammoihin 34-vuotiaana. Hänet tunnetaan ”Amerikan ratsuväen isänä”.

Casimir Pulaski syntyi maaliskuussa 1745 Pulaskin perheen kartanossa Varsovassa.^[1] Hän oli Marianna Zielinskan ja Józef Pulaskin vanhin poika. Casimirilla oli kaksi nuorempaa veljeä^[2] ja seitsemän siskoa.^[3] Perheen isä Józef, joka toimi lakimiehenä Varsovan kruunun tuomioistuimessa, oli ollut nuorena merkittävä patriootti taisteluissa Venäjän keisarikuntaa, Preussin kuningaskuntaa ja Itävaltaa vastaan. Niin Casimir kuin hänen veljensäkin seurasivat isää sotilaina.^[2]

Pulaski oli vuonna 1767 torjumassa isänsä tavoin Venäjän keisarikunnan sotajoukkojen tunkeutumista Puolan maaperälle. Vuotta myöhemmin solmittiin Puolan ja Venäjän välinen sopimus, jolla taattiin Puolan koskemattomuus, uskonnonvapaus, vaalikuninkuus ja valtiopäiväjärjestys. Podolian ja Volynian aatelisto vastusti sopimusta ja nousi kapinaan Venäjää vastaan. Kapinalliset perustivat Barin konfederaation, johon myös nuori Pulaski kuului. Ranska tuki kapinallisia, ja kun Venäjä kävi sotaa Osmanien valtakuntaa vastaan, Barin konfederaatio valtasi itselleen laajoja alueita.^[4]

Vuosina 1770–1771 käydyn Częstochowan puolustustaistelun jälkeen Pulaskin maine levisi ympäri Eurooppaa. Kun Preussi ja Itävalta liittoutuivat Venäjän kanssa Puolaa vastaan, Pulaski pakeni Puolasta. Hän oleskeli jonkin aikaa Turkissa ja matkusti sitten Pariisiin, missä tapasi Benjamin Franklinin syksyllä 1775. Franklin tunsi Pulaskin maineen ja suostutteli hänet liittymään Yhdysvaltain vapaussotaan Britanniaa vastaan.^[5]

Pulaski lähti laivamatkalle Nantesista Ranskasta kesäkuussa 1777 ja saapui Massachusettsin Marbleheadiin heinäkuun lopulla. Pulaski ei osannut englantia ja joutui turvautumaan murteelliseen ranskaansa, jonka oli oppinut nuorena ranskalaisilta aatelismiehiltä. Bostonissa Pulaski tutki lähemmin kasarmeja ja sotaväkeä. Hän oli tyytyväinen tykistön moitteettomaan järjestykseen, mutta ihmetteli sotilaitten harjoittelemattomuutta ja upseerien kokemattomuutta. Hän oli huolissaan erityisesti amerikkalaisten kehittymättömästä sotataktiikasta, joka tuli esille kenraali Arthur St. Clairin jättäessä Ticonderogan linnoituksen tykkeineen brittisotilaille ilman vähäisintäkään vastarintaa.^[6]

Elokuussa 1777 Pulaski lähetti siirtokuntien armeijan ylikomentajalle George Washingtonille suosituskirjeen, jonka Benjamin Franklin oli kirjoittanut toukokuussa. Kirjeessä kerrottiin Pulaskin maineesta ja hänen taisteluistaan Puolassa. Washington vakuuttui Pulaskin kyvyistä ja kiinnostui hänen esittämästään ideasta käyttää taisteluissa ratsuväkeä.^[7]

Pulaskin ensimmäinen sotilaallinen näyttö Yhdysvaltain vapaussodassa tapahtui syksyllä 1777 Brandywinen taistelussa, jossa brittiläisen kenraali William Howen joukot hyökkäsivät Washingtonin johtaman armeijan kimppuun Baltimoren ja Philadelphian välillä. Kun siirtokuntien armeija aloitti perääntymisen, Pulaski pyysi Washingtonilta luvan käydä vastahyökkäykseen 30 ratsumiehen henkivartijakaartin kanssa. Vastahyökkäyksessä Pulaskin rohkeus ja tarkka arviointikyky pääsivät esille. Hän esti brittejä sulkemasta pakoreittiä, pidätteli vihollisen etenemistä ja helpotti näin ratkaisevasti Washingtonin joukkojen vetäytymistä.^[8] Taistelun jälkeen Washington ylisti Pulaskin tietämystä ja taitoa ratsain tapahtuvassa sodankäynnissä.^[6]

Neljä päivää taistelun jälkeen toinen mannermaakongressi ylensi Pulaskin prikaatinkenraaliksi, ja hänestä tehtiin ensimmäinen ”hevoskomentaja”. Kongressi ja siirtokuntien armeija totesivat ratsuväen tarpeelliseksi ja perustivat neljä ratsuväkirykmenttiä. Pulaski opetti, miten aseistetut ratsumiehet olivat sodankäynnin kannalta paljon tehokkaampia kuin jalkaisin liikkuvat sotilaat. Brandywinen taistelu toi hänelle runsaasti mainetta.^[9]

Keväällä 1778 Pulaski sai kongressilta luvan oman itsenäisen ratsuväen kokoamiseen. Joukko tunnettiin Pulaskin legioonana, joka muodostui pääasiassa brittien joukoista loikanneista saksalaisista. Legioonaan kuului alun perin 266 miestä. Pulaski ei onnistunut nostamaan legioonaansa armeijan eliittijoukoksi, vaikka teki sen eteen paljon töitä. Lokakuussa 1778 brittien joukot iskivät Pulaskin legioonan kimppuun New Jerseyn rannikolla ja surmasivat 50 sotilasta Little Egg Harborin verilöylyssä.^[2]

Epäonnistuneen taistelun jälkeen legioona sijoitettiin rauhalliselle sotavyöhykkeelle Delawarejoen yläjuoksulle. Varuskuntapalvelu romahdutti Pulaskin haaveet kunniakkaista sotavoitoista. Hän kinasteli jatkuvasti tilanteestaan esimiestensä kanssa ja oli valmis palaamaan kotimaahansa, kun hänelle ei annettu mahdollisuutta taistella. Sodan painopisteen siirtyessä kohti etelää Pulaski sai kuitenkin tilaisuuden osoittaa legioonansa kyvyt. Hänet määrättiin matkustamaan Etelä-Carolinaan helmikuussa 1779.^[2]

Pulaskin vahvistettu legioona, jossa oli yli 300 ratsu- ja jalkaväen sotilasta, pysähtyi matkan aikana neljäksi päiväksi Salemiin Pohjois-Carolinassa. Pysähdys osoittautui kohtalokkaaksi, sillä legioonalaisten mukana kulki isorokkovirus. Kun Pulaski saapui Charlestoniin toukokuussa 1779, kaupunki oli pahassa pulassa ja britit yrittivät vallata sen. Pulaskin legioona saapui sopivalla hetkellä ja auttoi brittijoukkojen torjumisessa.^[10]

Puolustusvoitto antoi amerikkalaisille riittävästi lisäaikaa vahvistaa kaupungin puolustusta. Taistelussa menestyksestä huolimatta Pulaskin legioona näyttäytyi siirtokunnan armeijalle seuraavan kerran vasta heinäkuussa 1779, jolloin lähes puolet legioonalaisista katsottiin olevan ”palvelukseen kelpaamattomia”. Monet olivat haavoittuneet tai sairastuneet isorokkoon ja muihin tauteihin, ja osa oli joutunut brittien sotavangiksi.^[10]

Loppukesästä Charlestoniin saapui amerikkalainen kenraalimajuri Benjamin Lincoln mukanaan ranskalaisia sotilaita, jotka olivat valmiit osallistumaan englantilaisten miehittämän Savannahin kaupungin piiritykseen. Pulaski sai komentoonsa kaikki amerikkalaiset ja ranskalaiset ratsuväen yksiköt ja johti niitä Savannahissa syksyllä 1779. Muonavarojen ehtyessä Lincoln otti suuren riskin ja määräsi joukot hyökkäämään brittien linjoja vastaan.^[11] Lincolnin armeijan etujoukkoja piirityksessä komentanut Pulaski sai 9. lokakuuta raehaulipanoksen oikeaan reiteensä. Joidenkin lähteiden mukaan hän kuoli kaksi päivää myöhemmin brigantiini Waspilla ja hänet haudattiin mereen. Tämä tieto on kuitenkin osoittautunut vääräksi, sillä haavoittunut Pulaski kuljetettiin Savannahin lähettyvillä sijaitsevalle Greenwichin plantaasille, jossa hän menehtyi. Plantaasin mustat orjat kaivoivat Pulaskille haudan puutarhaan lähelle nykyistä Wilmingtonjokea.^[12][3]

Pulaski oli pienikokoinen, noin 160 senttiä pitkä ja hoikkarakenteinen.^[3] Hän oli erinomainen ratsastaja ja miekankäyttäjä.^[13] Monet tarinat kertovat Pulaskin riitaisasta ja ylimielisestä luonteesta. Hän totteli ainoastaan Washingtonia ja piti kaikkia muita itseään alempiarvoisina. Hän ei koskaan ymmärtänyt amerikkalaisten tavoittelemaa demokratiaa, vaan katsoi aatelisen syntyperänsä antavan etuoikeuksia myös Puolan ulkopuolella.^[14] Siitä huolimatta Pulaski taisteli urheasti vapaussodassa ja menetti henkensä vieraan maan puolesta.^[11]

Vaikka Pulaski todennäköisesti pitikin itseään miehenä, on hänen biologinen sukupuolensa ollut mahdollisesti nainen tai intersukupuolinen. Hänen luurankoaan analysoineiden amerikkalaistutkijoiden mukaan se vastaa kaikilta osin naiselle tyypillisiä piirteitä ja kyettiin myös vahvistamaan Pulaskille kuuluneeksi DNA-näytteiden perusteella.^[15][16][17]

Vaikka Pulaski ei ehtinyt toteuttaa loppuun ideaansa ratsuväen kouluttamisesta ja käyttämisestä armeijan yksikkönä, amerikkalaiset omaksuivat lopulta hänen ajatuksensa ja häntä alettiin nimittää kuolemansa jälkeen ”Amerikan ratsuväen isäksi”.^[14] Yhdysvaltain ratsuväki otti Puolan punavalkoiset värit kolmikulmaiseen lippuunsa.^[11]

Lokakuussa 1779 Pulaskin surmannut raehaulipanos poistettiin hänen ruumiistaan ja lahjoitettiin myöhemmin Georgian historialliselle yhdistykselle. Panos kiinnitettiin hopeiseen kynttilänjalkaan ja asetettiin näytteille Georgian historiallisen yhdistyksen museoon, jossa se on edelleen näytteillä.^[18]

Vuonna 1852 iäkäs nainen, joka oli huolehtinut Pulaskin haudasta pikkutytöstä lähtien, paljasti haudan sijainnin Greenwichin plantaasilla Georgiassa. Puolalaisen jäännökset kaivettiin esille tutkimusta ja uudelleen internointia varten. Luut kuljetettiin Savannahin lääketieteelliseen yliopistoon ja säilöttiin sinne kahdeksaksi kuukaudeksi, kunnes lahjoitusten kerääjät olivat saaneet riittävästi rahaa Pulaskin muistomerkkiä varten. Teko oli Savannahin kunnianosoitus Yhdysvaltain vapaussodan puolalaiselle sankarille. Lääketieteelliset tutkimukset lujittivat olettamuksen, että luut olivat Pulaskin. Puolalaisen jäännökset asetettiin metalliarkkuun, joka laskettiin Savannah Squarelle pystytetyn monumentin alapuolelle rakennettuun tiiliholviin lokakuussa 1853.^[3]

Vuonna 1910 Freedom Plazan aukiolla Washingtonissa paljastettiin Pulaskia esittävä pronssinen ratsastajapatsas, jonka suunnittelivat kuvanveistäjä Kazimierz Chodzinski ja arkkitehti Albert R. Ross.^[19] Yhdysvalloissa vietetään vuosittaista Casimir Pulaskin muistopäivää marraskuussa muualla paitsi Illinoisin osavaltiossa, missä Pulaskin päivää vietetään maaliskuussa hänen syntymänsä kunniaksi.^[20]

Vuonna 2009 Pulaski julistettiin Yhdysvaltain kunniakansalaiseksi.^[21]

• Fenn, Elizabeth Anne: Pox Americana: The Great Smallpox Epidemic of 1775–82.. New York: Hill and Wang, 2001. ISBN 0-8090-7820-1 (englanniksi)
• Francis Kajencki, Ann Mari: Count Casimir Pulaski: From Poland to America, a Hero's Fight for Liberty. PowerPlus Books, 2005. ISBN 978-1404226463 (englanniksi)
• Kirkinen, Heikki (toim.): Venäjän historia, s. 189–192. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-15799-X
• Lanning, Michael Lee: The American Revolution 100: The People, Battles, and Events of the American War for Independence, Ranked by Their Significanc. Sourcebooks, Inc, 2009. ISBN 978-1402221156 (englanniksi)
• Storozynski, Alex: The Peasant Prince: and the Age of Revolution. St. Martin's Griffin, 2010. ISBN 978-0312625948 (englanniksi)
• Tucker, Spencer C.: Almanac of American Military History [4 Volumes. ABC-CLIO, 2012. ISBN 978-1598845303 (englanniksi)

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Casimir Pulaski Wikimedia Commonsissa

Auktoriteettitunnisteet Kansainväliset FAST ISNI VIAF WorldCat Kansalliset Ranska BnF data Saksa Israel Yhdysvallat Tšekki Australia Alankomaat Puola Henkilöt Deutsche Biographie DDB Trove Muut NARA SNAC IdRef