Winnebagot

Winnebagot (Ho-chunk)
Väkiluku	Yhdysvalloissa: 7 409.[1]
Merkittävät asuinalueet Iowa Nebraska Wisconsin
Kielet	englanti ja winnebagon kieli
Uskonnot	kristinusko, intiaanikirkko, lääkemajan uskonto
Sukulaiskansat	Iowat
Infobox OK

Winnebagot olivat siouxien kieliryhmän chiwere-haaraan lukeutuva intiaanikansa Pohjois-Amerikan mantereella. Heidän perinteiset maansa sijaitsivat Wisconsinin osavaltion alueella Green Bayn eteläpuolella. Lännessä oli rajana Mississippijoki ja etelässä nykyisen Milwaukeen kaupungin alue. Winnebagot kansoittivat myöhemmin myös osia Iowassa, Etelä-Dakotassa ja Nebraskassa. Heidän omakielinen nimensä oli Ho-chungra tarkoitti "Suuren äänen kansaa".^[2] Heidän algonkinkielinen nimensä winnebago merkitsi "mutaista vettä"^[3] Winnebagot tunnettiin myös nimellä puans, ja nykyinen Michiganjärvi tunnettiin alun perin heidän mukaansa nimellä Lake of The Puans.^[4]

Vaikka winnebagojen perimätiedossa ei ole viitteitä muinaiseen kummunrakentajien kulttuuriin, he saattavat tutkijoiden tekemien löydösten perusteella olla Mississipin alueella vaikuttaneiden Hopewell- ja Adela-kulttuurien jälkeläisiä. 1600-luvulla winnebagot joutuivat algonkin-kieliryhmään kuuluvien kansojen puristuksiin näiden paetessa idässä levinneitä kulkutauteja ja irokeesien hyökkäyksiä. Saman vuosisadan aikana winnebagojen määrä putosi arvioidusta 12 000–20 000:sta mahdollisesti alle tuhannen isorokon ja monien heimosotien seurauksena.^[5]

1800-luvulla tapahtuneiden reservaattisiirtojen yhteydessä Yhdysvallat salli osan winnebagoista jäädä asumaan perinteisille mailleen Wisconsinissa.^[6]

Arkeologisten tutkimusten mukaan winnebagot eivät ole asuneet Wisconsinissa paljonkaan ennen 1400-lukua.^[7] Samojen tutkimusten mukaan iowat, otot ja missourit ovat olleet winnebagojen kanssa samaa kansaa, josta todisteena ovat sekä kielelliset että kulttuurilliset ominaisuudet. Myös osaget, omahat, poncat ja quapawit ovat muinaisuudessa kuuluneet tähän kansakuntaan. Heidän tiedetään kutsuneen winnebagoja isoisikseen.^[5]

Kun ranskalaiset ensi kerran tapasivat winnebagoja, he arvelivat näitä olleen noin 20 000 henkilöä. Määrään ovat saattaneet lukeutua yhä iowat, missourit ja otot, joiden tiedetään erkaantuneen pääjoukosta suunnistaen kulkunsa kohti länttä. Jo aiemmin olivat winnebagot yrittäneet laajentaa reviirejään kohti etelää, mutta siellä pitivät kotiaan illinoisit, joka oli voimakas monen heimon liittokunta. Illinoisit eivät halunneet jakajia mailleen vaan työnsivät tunkeilijat takaisin. Tämän seikan arvellaan hajottaneen winnebagojen kansakunnan useaan eri osaan. Wisconsiniin jääneet winnebagot joutuivat algonkinia puhuvien kansojen ympäröimiksi ja olivat hajoamisensa vuoksi alttiimpia vihollisten hyökkäyksille. Yhä useammin winnebagot puolustautuivat pohjoisia ojibwayta vastaan ja illinoisien sotaretket heidän kyliinsä alkoivat yleistyä.

Eurooppalaisten suurvaltojen siirtokunnat olivat rakentaneet itärannikolla ja Suurten järvien itäpuolella hyvät kauppasuhteet alkuperäisväestöön. Uusi-Ranska, joka oli halukas avaamaan kauppayhteydet sisämaahan, ei kyennyt toteuttamaan aikeitaan winnebagojen uhan vuoksi. Huronit ja ottawat halusivat laajentaa metsästysmaitaan länteen, mutta winnebagot surmasivat ottawien rauhankuriirit ja kielsivät turkiskaupan maillaan.

Kuultuaan tästä ottawat ja huronit alkoivat vuonna 1634 valmistella suurta hyökkäystä winnebagojen kyliin. Ranskalaiset eivät halunneet intiaanien välille sotaa, koska kauppasuhteet olisivat kärsineet. He lähettivät winnebagojen luokse Jean Nicollet -nimisen jesuiitan puhumaan rauhan puolesta. Tehtävä tuntui lähes varmalta itsemurhalta, mutta Nicollet ei pelännyt kuolemaa, vaan teki matkasi winnebagojen maille. Nämä eivät tappaneet häntä. He eivät koskaan olleet nähneet valkoista miestä ja tämä seikka saattoi pelastaa Nicolletin hengen. Hän onnistui solmimaan aselevon winnebagojen, ottawien ja huronien välille. Kun ranskalaiset noin 30 vuotta myöhemmin saapuivat winnebagojen maille, he löysivät vain rippeitä siitä vahvasta intiaanikansasta, jota Nicollet oli kuvaillut.

Suurten järvien itäpuolella käydyt intiaanisodat ja majavakannan metsästys sukupuuttoon työnsivät monia vieraita heimoja winnebagojen maille. Myös valkoisen väestön mukana tulleet kulkutaudit lisäsivät intiaanikansojen hajaannusta. Taistelut elin- ja metsästysalueista lisääntyivät. Wisconsiniin työntyi algonkinkielisiä kansoja kuten potawatomit, jotka winnebagot ajoivat pois. Nämä yhtyivät kuitenkin muihin ala-Michiganin alueella liikkuviin heimoihin, ja tulivat uudelleen. Huomatessaan olevansa vihollisten ympäröiminä winnebagot päättivät aloittaa sodan. He valitsivat ensin kohteekseen foxit. Winnebagojen ylittäessä kanootein Winnebago-järveä, äkillinen myrsky yllätti soutajat. 500 soturia hukkui. Sotahankkeet kaatuivat tähän luonnonvoimien asettumiseen vihollisen puolelle. Winnebagojen kolmen eri kylän asukkaat ahtautuivat Wisconsinissa suurimpaan kyläänsä ja uskoivat sieltä käsin pystyvänsä puolustamaan itseään.

Suuri kylä osoittautui kuolemanloukuksi: 12 000 ihmistä ahtautuneena suppealle alueelle antoi täydelliset olosuhteet isorokolle, jonka virus oli tullut pakolaisten mukana Wisconsiniin. Epidemia iski täydellä tehollaan winnebagokylään, jossa olijat eivät voineet puolustaa itseään näkymätöntä vihollista vastaan. Arvioiden mukaan jopa 6 000 intiaania kuoli, joista 1 500 on mainittu olleen sotureita. Taudista selvinneet winnebagot olivat kuvailleet taudin muuttaneen uhrinsa keltaisiksi. He eivät uskoneet sairautta isorokoksi, vaan pitivät sitä jonakin muuna tautina.^[5]

Eloonjääneet olivat nääntymäisillään ruoan ja juoman puutteesta,kun apua tuli täysin odottamattomalta taholta. Periviholliset illinoisit olivat lähettäneet 500 soturia tuomaan winnebagoille syötävää ja juotavaa. Nämä ottivat pelastajansa tervetulleina vastaan ja järjestivät suuret juhlat. Illinoisit jäivät juhlimaan, mutta kun tanssit ja muut juhlamenot olivat saavuttamassa huippunsa, erkani winnebagojen joukosta pieni ryhmä, joka tuhosi järjestelmällisesti vieraidensa aseet, jotka oli jätetty sivuun. Liian myöhään illinoisit käsittivät mitä oli tekeillä. Winnebagot surmasivat avunantajansa ilman armoa lepyttääkseen niiden sotureidensa henkiä, jotka olivat menehtyneet aiemmin illinoisien tekemissä hyökkäyksissä.^[8]

Winnebagojen järjestämä 500 soturin surmaaminen sai illinoisit suunnittelemaan nopeaa kostoa. He eivät ehtineet ryhtyä toimenpiteisiin, sillä winnebagot pakenivat saarelle keskelle Winnebago-järveä, jossa he hyvin suojatussa linnakkeessa odottivat vihollisen iskua. Talven tullen winnebagot jättivät saaren, mutta illinoisit löysivät heidän jälkensä lumesta. Seuranneissa taisteluissa illinoisit surmasivat suuren osan winnebagoista sääliä tuntematta. Harvat pakoon päässeet hakivat suojaa muiden heimojen kylistä. Osan winnebagoista joutui kovaan pakkotyöhön isäntiensä kylissä, mutta useiden vuosien jälkeen illinoisit vapauttivat orjansa. Vankeudesta vapautuneet winnebagot palasivat Wisconsiniin ja aloittivat elämänsä uudelleen. Arviolta noin 500 winnebagoa jäi henkiin rakentamaan uutta tulevaisuutta.

1700-luvulla winnebagot lisäsivät määräänsä monien seka-avioliittojen ja rauhanomaisen rinnakkaiselonsa turvin. Samalla winnebagoista muotoutui monin osin uusi heimo, joka alkoi muistuttaa algonkin-kielisiä naapureitaan niin tavoiltaan kuin ulkonäöltäänkin. Lähes 5 000 foxia oli asettunut winnebagojen naapuriksi ja myös menomineet ja saukit asuivat lähettyvillä. Myöhempinä aikoina winnebagot ja menomineet asuivat lomittain ja heillä oli yhteiset metsästysseurueet. Foxien aloittaessa sotansa Uutta-Ranskaa vastaan vuonna 1712 winnebagot pysyivät puolueettomina. Vuonna 1724 winnebagot kuitenkin osallistuivat pieneen sotaan foxien rinnalla illinoiseja vastaan. Ranskalaisten kiiruhtaessa illinoisien avuksi sota loppui lyhyeen.

Winnebagot jatkoivat asumistaan Green Bayn seuduilla, josta ranskalaiset karkottivat foxitettiin 1741. Winnebagot laajensivat alueitaan sekä etelään että länteen, ja asutus siirtyi sisämaahan päin. Riistaeläimet olivat kuitenkin kadonneet laajoilta alueilta. Niinpä winnebagojen oli työnnyttävä yhä kauemmaksi riistan perässä, jota he tarvitsivat pystyäkseen kaupankäyntiin ranskalaisten kanssa. Kun dakotat ja ojibwayt kävivät sotaa länsi-Wisconsinissa, metsästivät winnebagot riistaa samoilla alueilla taisteluista piittaamatta.

1740-luvun puolivälissä ranskalaiset alkoivat menettää otettaan suurten järvien alueen kauppasuhteissaan intiaaneihin, sillä britit valtasivat erään ranskalaislinnakkeen sekä saartoivat St. Laurencen. Tämä leikkasi ison palan ranskalaisten turkiskaupoista ja seuraavalla vuosikymmenellä ranskalaiset menettivät kontrollinsa alueen intiaaniheimoihin. Lopullinen isku oli Uuden-Ranskan kaikkien linnakkeiden joutuminen brittivallan alle 1760-luvun alkuun mennessä. Tämä johti siihen, että useat algonkinheimot liittoutuivat tuhotakseen illinoisit, jotka olivat jäämässä kokonaan ilman ranskalaisten tukea.

Vuonna 1769 alkaneessa sodassa winnebagot yhtyivät illinoisien maille hyökkääviin ojibweihin, ottawiin ja wyandoteihin. Tässä samaisessa sodassa winnebagojen yli sata vuotta kestänyt odotus päättyi. Illinoisviha oli siirtynyt sukupolvesta toiseen. Viimein winnebagot pääsivät kostamaan menneiden sukupolviensa puolesta. Illinoisit tuhottiin lähes täysin. Winnebagot saivat voitonlahjaksi osan luoteisia illinoisien maita, muiden sotaan osallistuneiden heimojen jakaessa muut alueet.

Seuraavien 50 vuoden aikana winnebagot sotivat brittien liittolaisina vuosina 1775–1783 espanjalaisia ja Yhdysvaltoja vastaan. Vuonna 1811 he sotivat shawneejohtaja Tecumsehin ja englantilaisten rinnalla edelleen amerikkalaisia vastaan ja lyöttäytyivät myös entisiin naapureihinsa saukeihin Mississipin rannoilla torjumaan siirtolaisten väkivaltaisuuksia.

Valkoisen väestön voimakas lisääntyminen alkoi 1820-luvulla täyttää myös winnebagojen maita. Heidän rikkaan maaperänsä monet esiintymät toivat alueelle yhä uusia siirtolaisia, pääosin maanviljelijöitä ja kaivosmiehiä. Vuonna 1826 tilanne johti winnebagojen hyökkäyksiin Prairie du Chienissä asuvien uudisasukkaiden kimppuun. Monia perheitä surmattiin. Winnebago-johtaja Red Bird uskoi heimon kunnian vaativan valkoista verta.^[9]

Kauhistuneet siirtolaiset vaativat Yhdysvaltain hallitusta lisäämään varuskunnan joukkojen määrää estämään intiaanien hyökkäykset. Apuvoimia tuovista jokilaivoista kaksi pysähtyi erään winnebagokylän edustalle. Alusten miehistö teki vierailun intiaanien luo tarjoten heille rommia. Alkoholiin tottumattomat winnebagot kadottivat tarkkaavaisuutensa ja laivamiesten onnistui siepata kylästä joitakin naisia mukaansa. Saman yön aikana jokialuksiin viedyt naiset raiskattiin.^[9]

Kun winnebagot selvisivät humalastaan ja tajusivat mitä oli tapahtunut, he lähettivät monta kanootillista aseistettuja sotureita joelle poistuneiden alusten perään. Näiden valtaaminen epäonnistui, mutta syntyneessä taistelussa kumpikin osapuoli koki menetyksiä. Siepatut naiset pääsivät yhteenoton aikana pakoon.

Kenraalit Lewis Cass, Henry Atkinson ja Samuel Whiteside johtivat joukkonsa winnebagoja vastaan vangiten lopulta heitä johtaneet Red Birdin ja White Cloudin sekä monet heidän sotureistaan. Tuomiotaan odottanut Red Bird kuoli vartijatuvassa henkisesti murtuneena.^[9] White Cloud sai armahduksen presidentiltä päästen vapaana miehenä kansansa luo.

Winnebagot yrittivät vielä 1830-luvulla saada aikaan intiaaniliittoa, joka olisi kyllin vahva taistelemaan amerikkalaisia vastaan, mutta kapinahanke ei kuitenkaan toteutunut, sillä enin osa vaikutusvaltaisista päälliköistä kallistui rauhan puolelle.

Vuodesta 1829 eteenpäin winnebagot alkoivat luovuttaa maitaan hallitukselle ja vuonna 1837 solmitussa toisessa rauhansopimuksessa he luovuttivat kaikki Wisconsinissa sijaitsevat maansa Yhdysvalloille, joka halusi mahdollisimman nopeasti pakkosiirtää winnebagot pois siirtolaisten asutusten tieltä. Sopimuksesta löytyi kuitenkin monia epäilyttäviä ehtoja, joista yksi oli se, että winnebagojen oli jätettävä maansa kahdeksan kuukauden aikana.^[2] Siirtyminen Iowaan Neutral Groundin reservaatioon ei sujunutkaan ongelmitta intiaanien alkaessa niskuroida. Armeijan joukot koettivat edesauttaa muuttoliikkeen toteuttamista, mutta useat winnebagot palasivat takaisin vanhoille mailleen Wisconsiniin. Vuonna 1846 useimmat winnebagoista siirrettiin Minnesotaan, josta heidät siirrettiin vuonna 1862 Etelä-Dakotaan. Siouxien aiheuttamat levottomuudet samalla vuosikymmenellä saivat aikaan sekasortoa ja paniikkia. Winnebagot pakenivat vuoden 1865 aikana Nebraskaan. Täältä heille järjestyi uusi reservaatio Missouri-joen varrelta. Monet rasittavat muutot aiheuttivat winnebagoille suuria kärsimyksiä ja kolmannes heistä menehtyi. 1870-luvun puolivälissä heidän määränsä oli noin 2 300 henkeä.^[10]

Siirtyminen 1900-luvulle ja omaksua sopeutuminen valkoiseen maailmaan tuotti useimmille intiaaneille vaikeuksia, eikä tämä tie winnebagoillekaan ollut helppo. Yhdysvaltalaisten opettajien tärkein tehtävä oli vieroittaa intiaanit näiden omista ”primitiivisistä” kielistään ja opettaa heille englantia. Oman äidinkielen puhuminen johti rangaistuksiin.^[11] Kritiikki liittovaltion kouluja kohtaan kasvoi ja asiaa päätettiin tutkia tarkemmin. Karu raportti paljasti monia epäkohtia, joista eräs tärkeimpiä oli se, että intiaanilapset joutuivat oppituntien sijaan tekemään jotakin vallan muuta: he pesivät opettajien pyykkiä, hakkasivat halkoja ja kitkivät näiden puutarhoja.^[12]

Nykyajan winnebagot tunnetaan Ho-chunkeina. Heitä asuu sekä Nebraskassa että alkuperäisillä maillaan Wisconsinissa. Jälkimmäinen ryhmä puhuu omaa kieltään ja pitää perinteisiä seremonioitaan. Nebraskassa asuva haara on akkulturoitunut ja vain harvat heistä ovat aitoja intiaaneja.

Vuonna 1975 winnebagot saivat Yhdysvaltain intiaanien oikeuksia puolustavalta komissiolta 4,6 miljoonan dollarin korvauksen vuoden 1837 aikana liittovaltion hallinnolle menettämistään maa-alueistaan.^[13] Saamansa rahasumman he käyttivät muun muassa maiden hankkimiseen ja oman kulttuurinsa elvyttämiseen. Kaiken kaikkiaan Ho-chunkeja on lähemmäs 10 000 henkeä, joista yli puolet asuu Wisconsinissa.

Winnebagojen kulttuuri erosi monilta osiltaan siouan chewere-kieliryhmän muista heimoista. Heidän elämäntapansa sai paljon vaikutteita algonkinkielisiltä naapureilta foxeilta, saukeilta, potawatomeilta ja menomiineiltä. 1600-luvun katastrofaaliset vastoinkäymisten myötä monet vanhat tavat jäivät menneisyyteen.

Winnebagojen omasta kulttuurista säilyivät jotkin perinteiset rituaalit sekä vastakkaisryhmät, joka jakoi heidät kahteen eri Moietieen, "Taivaan ja maan ihmisiin". Nämä taas jakaantuivat useaan eri klaaniin, joista tärkein oli "Ukkoslinnun klaani".^[7] Sieltä valittiin suuret päälliköt. Miesten pitkät palmikoidut hiukset saivat väistyä 1700-luvulla ajellun pään ja scalppityöhdön tieltä algonkinien mallin mukaan.

Winnebagot olivat enemmän maanviljelijöitä kuin naapurinsa. He pitivät suuria peltoja ja puutarhoja, ja säilöivät maissin, pavut ja muut viljelytuotteensa suuriin kuitupusseihin, jotka kaivettiin talven ajaksi suureen maakuoppaan.^[2]

Vuosittain winnebagot tekivät matkan yli Mississipin ja metsästivät tasankojen biisoneita ja muita saaliseläimiä. Monet Wisconsinin järvet ja joet antoivat mahdollisuuden myös kalastukseen. Eurooppalaisten saapumisen seurauksena kiihtynyt turkiskauppa tyhjensi kuitenkin metsät majavista ja muista hirvieläimistä. 1700-luvun loppuun mennessä Green Bayn alueen winnebagot joutuivat tekemään valinnan jatkuvan talvikalastuksen tai epävarman turkiskaupan välillä.^[14]

Winnebagojen asumukset vaihtelivat aikojen kuluessa ja ympäristön mukaan. Tasangoille liikkuvat biisoninmetsästäjät käyttivät tiipiitä, kun taas metsien kätköissä ja jokien varsilla asuvat winnebagot saattoivat harrastaa varsin erityylisiä majoja. Winnebagoja on kuvailtu pidemmiksi kuin tuon ajan eurooppalaisia. Samalla he olivat myös seudun muita heimoja kookkaampia. Winnebagojen vaatteet olivat koristeltuja. Niissä oli kauniita kuvioita, jotka oli tehty helmistä, piikkisian piikeistä ja erilaisista sulista. Tästä käsityötaidostaan he olivat kuuluisia.

• Henriksson, Markku: Alkuperäiset amerikkalaiset, Gaudeamus, 1985. ISBN 951-662-385-9
• Virrankoski, Pentti: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit, s. 276-278. Gummerus, 1994. ISBN 951-717-788-7.
• Santoro, Nicholas J. Atlas of the Indian Tribes of North America, iUniverse, 2009. ISBN 978-1-4401-0795-5
• Waldman, carl: Atlas of the North American Indian, s. 138. Fact On File Publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9.
• White, Richard: The Middle Ground: Indian Empires..., Univ of Cambridge, 2011. ISBN 978-0-521-18344-4

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Winnebagot.