K
| |||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
K (k) on latinalaisten ja myös suomen aakkosten 11. kirjain. Kirjaimen nimi on suomen kielessä koo ja äännearvo [k].
Latinalaista K-kirjainta vastaa kreikkalaisessa kirjaimistossa kirjain kappa (Κ, κ), kyrillisessä kirjaimistossa puolestaan kyrillinen К (к). Osittaisesta (lähinnä suuraakkosten) yhdennäköisyydestään huolimatta ne ovat Unicode-merkistössä eri merkkejä.
Historiaa
Kreikan kappan suora edeltäjä on foinikialaisen aakkoston kaf, joka muodoltaan vaihteli mutta jolla oli sama äännearvo, [k]. Aluksi kreikassa Κ saattoi olla peilikuvamainen (pystyakselin suuntaan), koska kirjoitussuunta vaihteli: oikealta vasemmalle (kuten foinikiaa kirjoitettiin), vasemmalta oikealle tai ns. boustrofedon ’kyntöhärän tapaan’, vuorotellen vasemmalta oikealle tai oikealta vasemmalle. Lisäksi kreikassa oli toinen kirjain, qoppa, jonka edeltäjä oli foinikian qōf ja jolla saatettiin kirjoittaa [k]:n takaista varianttia takavokaalien edellä, mikä kreikassa ei ollut fonologinen ero, toisin kuin foinikiassa. Tästä kirjaimesta luovuttiin jo varhain, mutta ei ennen kuin se ehdittiin lainata etruskin ja sitä kautta latinan aakkostoon Q-kirjaimena.[1]
Kyrilliseen kirjaimistoon kappa lainattiin kreikasta sellaisenaan.[2] Lännessä sen sijaan kehityskulku mutkistui etruskien takia. Etruskin kielessä ei ollut soinnillisia klusiileja [b d ɡ], joten etruskit päättivät käyttää aakkosissa aikaisempana olevaa C-kirjainta ensisijaisena kirjoitusmerkkinään [k]-äänteelle. Kun roomalaiset ottivat kirjoitusjärjestelmän käyttöönsä, sekä C että K olivat äännearvoltaan [k] eikä [ɡ]-äänteelle ollut merkkiä lainkaan; G lisättiin aakkostoon myöhemmin. Latinan oikeinkirjoituksen kautta C vakiintui sen jatkajakieliin ensisijaiseksi [k]-äänteen merkiksi ja K jäi lähinnä joidenkin sanojen käyttöön.[3]
K suomen kielessä
K-kirjain merkitsee soinnitonta velaariklusiilia [k]. Yleiskielessä [k] kuten muutkaan ei-alveolaariset konsonantit ei voi esiintyä sanan lopussa.[4] Toinen rajoite k:n esiintymisessä on, että historiallisen *kt > ht -äänteenmuutoksen vuoksi suomen vanhassa sanastossa ei esiinny konsonanttiyhtymää kt. Tämän takia monissa vanhoissa lainasanoissa, joissa lainanantajakielessä esiintyy kt, on suomessa yleensä ht, esim. mahti (< ruotsin makt).[5]
Vanhassa kirjasuomessa k-äännettä merkittiin monin tavoin. Yleissääntö oli myöhäislatinan [k]:n oikeinkirjoitusta mukaillen kirjoittaa etuvokaalin edellä yleensä K, takavokaalin edellä C. Joskus kuitenkin se kirjoitettiin CH, etuvokaalin edellä KI (esim. kieula ’keula’), u:n edellä sanoittain Q (samoin latinaa mukaillen; esim. quinga). Nasaali- ja likvidakonsonanttien (m, n; l, r) jäljessä k kuten muutkin klusiilit kirjoitettiin vastaavan soinnillisen klusiilin merkillä (G; esimerkiksi hengi, iulgi, surgia). Tähän oli mahdollisesti syynä se, että vanha kirjasuomi perustui ensi sijassa lounaismurteisiin, jossa klusiilit tietyissä asemissa ääntyvät pehmeämmin, jopa soinnillisina.[6] Geminaatta-k kirjoitettiin yleisesti CK. Lisäksi X-kirjaimella merkittiin ks-äänneyhtymää.[7][8]
Q-kirjaimesta k-äänteen merkkinä luovuttiin 1642 Raamatussa, C-kirjaimesta 1700-luvun jälkipuoliskolla ja X-kirjaimesta 1840-luvun loppuun mennessä.[9][10]
K muissa kielissä
K on yleinen [k]-äänteen merkki germaanisissa,[11] slaavilaisissa, balttilaisissa ja suomalais-ugrilaisissa kielissä (joko latinalainen K tai kyrillinen К) sekä albaniassa, maltassa ja turkissa.[12]
Englannissa K on [k]-äänteen merkkinä germaanisissa lainasanoissa, mutta romaanisissa sen tilalla on yleisesti lainanantajan tapaan C tai Q. Englannissa K esiintyy sanan lopussa vain CK-kirjainyhdistelmässä lukuun ottamatta joitakin sanoja kuten trek ’vaellus’. K ei esiinny myöskään kaksoiskonsonanttina lukuun ottamatta tiettyjä -ing-muodosteita kuten trekking ’vaeltaminen’.
Latinassa ja sen mukaisesti romaanisissa kielissä K on harvinainen ja esiintyy vain lainasanoissa. Yleensä [k] kirjoitetaan niissä aina C kuitenkin niin, että etuvokaalien edellä kirjoitetaan:[13]
- espanjassa, portugalissa, katalaanissa ja ranskassa QU ja
- italiassa ja romaniassa CH.
Kelttiläisissä kielissä [k] kirjoitetaan yleensä aina C.[14][15]
Muita esitystapoja
- Morseaakkosissa K merkitään: -.-
- Radioaakkosissa K on suomalaisen standardin mukaan Kalle ja NATO-standardin mukaan Kilo
- Pistekirjoituksessa (Braille) K merkitään:
- Tietokoneissa K koodataan eri merkistöissä seuraavasti:
K | k | |
---|---|---|
ASCII | 75 | 107 |
Unicode | U+004B | U+006B |
K-kirjaimen merkityksiä
Pienen k:n merkityksiä
- k (kilo-) on SI-järjestelmässä etuliite, joka tarkoittaa tuhatta (1 000).
- k (kilo) tarkoittaa tietotekniikassa lukua 1 024 (= 210). Tietoliikenteessä yleensä kuitenkin k = 1 000lähde?.
- Fysiikassa
- k on Boltzmannin vakio.
- k on Coulombin vakio.
- k on jousivakio, ks. Hooken laki:
- k tarkoittaa Internet-slangissa "'kay" eli "okay", ok.
- k-arvo on rakennustekniikassa lämmönläpäisykertoimen aikaisempi nimi
Ison K:n merkityksiä
- K on kelvin-lämpötilayksikön symboli.
- K ajoneuvon kansallisuustunnuksena tarkoittaa Kambodžaa.
- K on elektroniikassa katodin tunnus
- K on kemiassa kaliumin kemiallinen symboli.
- K-numeroilla viitataan musiikissa englanninkielisessä maailmassa Wolfgang Amadeus Mozartin teoksiin Ludwig von Köchelin kokoamassa teosluettelossa (saksan- ja suomenkielisessä tekstissä lyhenne on KV); K-numeroita käytetään myös Domenico Scarlattin teoksista Ralph Kirkpatrickin luettelon mukaan.
- K on šakissa kuninkaan symboli.
- K on Moi Dix Mois-bändin kitaristi ja toinen laulaja
- K suomalaisissa kalentereissa merkitsee keskiviikkoa (käytetään myös lyhennettä ke)
- K on kansantaloustieteessä pääoman symboli (saks. das Kapital)
- Ⓚ (ympyrän sisällä oleva K) ruokatuotteissa tarkoittaa košer-tuotetta.
- keittiö, K, tila asunnossa
Lähteet
- ↑ Swiggers, Pierre: Transmission of the Phoenician script to the west. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 261–270.
- ↑ Cubberley, Paul: The Slavic alphabets. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 346–355.
- ↑ Bonfante, Larissa: The scripts of Italy. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 297–311.
- ↑ Savolainen, Erkki: Verkkokielioppi (1.5.1 Klusiilit p, t, k, d, (b, g)) finnlectura.fi. 2001. Arkistoitu 24.9.2015. Viitattu 7.2.2015.
- ↑ Klaus Laalo: Ruuvi, rossi, krossi ja skruuvi. Lainasanat ja suomen muuttuva äännejärjestelmä.; Kielikello 4/1990
- ↑ Lehikoinen, Laila & Kiuru, Silva: Kirjasuomen kehitys (uudistettu laitos), s. 65. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, 2009.
- ↑ Katsaus vanhan kirjasuomen ortografiaan Viitattu 16.8.2014
- ↑ Häkkinen, Kaisa: ”Äänteistön ja oikeinkirjoituksen kehitys”, Agricolasta nykykieleen. Suomen kirjakielen historia. WSOY, 1994. ISBN 951-0-19028-4
- ↑ Lehikoinen Laila, Kiuru Silva: ”Ortografian kehitys”, Kirjasuomen kehitys, s. 61–73. (4. painos) Helsinki. Määritä julkaisija! ISBN 951-45-8117-2
- ↑ Lauerma, Petri: Vieraiden grafeemien väistyminen varhaisnykysuomesta etenkin Jakob Johan Malmbergin tuotannon valossa. Virittäjä, 2007, nro 3, s. 322–345. Artikkelin verkkoversio. (PDF)
- ↑ Senner, Wayne M.: Germanic languages. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 642–651.
- ↑ Comrie, Bernard: Languages of eastern and southern Europe. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 663–689.
- ↑ Tuttle, Edward: Romance languages. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 633–642.
- ↑ McManus, Damian: Celtic languages. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 655–660.
- ↑ Hamp, Eric P.: Welsh. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 660–663.
Aiheesta muualla
- Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta K Wikimedia Commonsissa