Buran

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 8. lokakuuta 2024 kello 20.53 käyttäjän Ipr1Bot (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
(ero) ← Vanhempi versio | Nykyinen versio (ero) | Uudempi versio → (ero)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Katsottu versio tästä sivusta, joka hyväksyttiin 8. lokakuuta 2024, perustui tähän versioon.
Tämä artikkeli käsittelee avaruussukkulaa. Buran on myös venäläinen moottorikelkka.
Buran
Avaruussukkula Buranin staattista rakennetestausta varten rakennettu OK-TVA -sukkula Moskovassa Gorkin puistossa
Avaruussukkula Buranin staattista rakennetestausta varten rakennettu OK-TVA -sukkula Moskovassa Gorkin puistossa
Yhteenveto
Valtio  Neuvostoliitto
Tila ei käytössä
Ensilento 15. marraskuuta 1988
Viimeinen lento ensimmäinen lento jäi viimeiseksi
Lentoja 1
Kierretty maapalloa 2

Buran (ven. Буран, "lumimyrsky") oli Neuvostoliiton avaruussukkula, jolla tehtiin vain yksi miehittämätön koelento 15. marraskuuta 1988.[1][2] Buranin kehitysprojekti alkoi vuonna 1976 TsAGI-aerodynamiikan tutkimusinstituutissa, Moskovassa.

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Buran Antonov An-225-kuljetuskoneen selässä Pariisin ilmailunäyttelyssä 1989

Buran ja sen Energija-kantoraketti olivat Neuvostoliiton yritys toteuttaa Yhdysvaltojen sukkulan kaltainen miehitetty avaruusalus. Neuvostoliitto aloitti oman avaruussukkulansa kehittelyn vuonna 1976.[3][4] Buran-ohjelma aloitettiin TsAGI-instituutissa Moskovassa. Neuvostopoliitikot uskoivat, että sukkulaa voitaisiin käyttää sotilaallisesti ja siten ehkä muuttaa kylmän sodan voimatasapainoa. Vuonna 1981 käyttöön otetuilla NASAn sukkuloilla laukaistiinkin useita Yhdysvaltain ilmavoimien laitteita, lähinnä tiedustelusatelliitteja.

Buran-ohjelma oli Neuvostoliiton avaruushistorian suurin ja kallein. Sen 18 vuoden aikana sen parissa työskenteli yli miljoona ihmistä 1 286 yrityksessä ja ohjelmaan osallistuivat Neuvostoliiton tärkeimmät tiede- ja teollisuuskeskukset. Ohjelman kustannukset olivat vuoteen 1992 mennessä 16,4 miljardia ruplaa. Ohjelma lopetettiin vuonna 1993 rahoituksen päättymisen vuoksi.[5]

Kun Buran tuli julkisuuteen NASAn Columbia-sukkulan lennon jälkeen ja oli ulkoisesti samannäköinen, arveltiin julkisuudessa vakoilun olleen syynä tähän. Todellisuudessa aerodynamiikka ja lämmönsiirto paluulennolla määrittävät pitkälle kaikki avaruussukkulat toistensa kaltaisiksi.[4][5][6]

Buran tuli muun maailman tietoisuuteen 1980-luvulla, kun neuvostoliittolainen pieni sukkulaprototyyppi kuvattiin Intian valtamerellä Neuvostoliiton laivaston nostaessa sen merestä koelennon jälkeen.[7][8][9]

Varsinaisten täysikokoisten Buranien rakentaminen aloitettiin vuonna 1980, ja neljä vuotta myöhemmin ensimmäinen täysikokoinen prototyyppi näki päivänvalon. Prototyypillä tehtiin 24 koelentoa, joista 15:ssä käytettiin automaattilaskeutumista. Vuonna 1988 laukaistiin miehittämätön Buran kiertoradalle. Lento sujui suunnitelmien mukaan, mutta jäi Buranin ainoaksi.[1]

Buran oli esillä Pariisin ilmailunäyttelyssä vuonna 1989 Antonov An-225 -kuljetuskoneen selässä.[10] Varastohalli, jossa avaruudessa käynyttä Burania säilytettiin Kazakstanin Baikonurin kosmodromissa, romahti vuonna 2002 korjauksen puutteessa. Hallissa ollut sukkula hajosi korjauskelvottomaksi.[7][1] Antonov -kuljetuskone puolestaan tuhoutui Venäjän hyökätessä Ukrainaan 2022.[11]

Teknisiä tietoja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sojuz-kantoraketti (vasemmalla), NASAn avaruussukkula (keskellä) ja Energija-Buran (oikealla) kokovertailussa.

Buran suunniteltiin tekemään sekä miehitettyjä että miehittämättömiä lentoja. Elossapitojärjestelmää ei kuitenkaan ehditty rakentaa valmiiksi asti ennen ohjelman lakkautusta.

Buran laukaistiin kiertoradalle tehtävää varten suunnitellun Energija-kantoraketin hyötykuormana. Tämä poikkeaa yhdysvaltalaissukkulasta, joka käyttää kolmea omaa moottoria, joihin johdetaan ajoaineet ulkoisesta tankista. Jos laukaisun aikana jotain olisi mennyt vikaan, Buran olisi pystynyt lentämään turvaan omien rakettimoottoriensa avulla.

Buranilla oli kaksi moottorijärjestelmää, jotka saivat ajoaineensa erillisistä happi- ja kerosiinitankeista (iso kerosiinipäätankki, josta voitiin täydentää kahta aputankkia). Kaksi radansäätömoottoria toimi nestemäisillä ja 46 asennonsäätömoottoria kaasumaisilla ajoaineilla. Joitakin asennonsäätömoottoreita voitiin käyttää hätätapauksessa myös radansäätöön, jotta sukkula saataisiin päämoottorien vikaantuessa palautettua kiertoradalta maahan. Hydrauliikkapumput toimivat hydratsiinilla, ja sähköä tuottivat polttokennot, joilla ladattiin akustoa.[12][13]

Buranin hyötykuorma on 30 000, NASAn sukkulan 25 000 kilogrammaa. Buranin nostovoima-vastussuhde on 6,5, NASAn sukkulan 5,5. Buran voi tuoda takaisin maahan 20 000, NASAn sukkula 15 000 kilogramman hyötykuorman.

Teknisiä tietoja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Energija-raketti, 4 nesteajoainetta käyttävää apurakettia ja Buran-sukkula[14]:

  • pituus: 60 m
  • massa: 2 200 000 kg
  • sukkulan tyhjämassa: 75 000 kg
  • miehistö: 0–8
  • hyötykuorma enintään: 35 000 kg
  • lämpötiilien määrä: 38 640 kpl

Polttokennosto

  • Rakenne: 4 itsenäistä yksikköä, jokaisessa 8 rinnakkaista 32 kennon sarjaa
  • Jännite: 29–34 V DC
  • Teho: 10 kW jatkuvaa tehoa, 25 kW huipputehoa yksikköä kohden
  • Polttoaineet: happi/vety
  • Elektrolyytti: kaliumhydroksidi

Päämoottorit tyyppiä 17Д12

  • 2 kpl
  • ajoaineyhdistelmä: nestemäinen happi/synteettinen kerosiini sintin
  • työntövoima: 86 300 N
  • ominaisimpulssi: 362 s
  • massa: 230 kg
  • sytytyskesto: 15 kertaa lentoa kohden

Asennonsäätömoottorit 17Д15

  • 38 kpl
  • ajoaineyhdistelmä: kaasumainen happi/kerosiini
  • työntövoima: 4 kN
  • ominaisimpulssi: 275 s
    (295 s moottoreille joita voitiin käyttää maahan paluuseen)
  • käyttöaika sytytystä kohden: 0,06–1 200 s
  • sytytyskesto: 2 000

Tarkkuusasennonsäätömoottorit 17Д16/RDMT-200K

  • 8 kpl
  • ajoaineyhdistelmä: nestehappi/kerosiini
  • työntövoima: 200 N
  • ominaisimpulssi: 265 s
  • käyttöaika: 0,06–0,12 s
  • sytytyskesto: 5 000

Kehitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Buranin kehitys alkoi 1970-luvun alussa vastineena Yhdysvaltojen sukkulaohjelmalle ensin Vasili Mišinin ja sitten Valentin Gluškon johtamana. Neuvostoliiton sukkulasta piti tulla sen suunnitteluinsinöörien mukaan pienempi ja keveämpi kuin Yhdysvaltain vastaavasta. Neuvostoliiton asevoimat olisivat halunneet mahdollisimman paljon NASAn sukkulan kaltaisen avaruuslentokoneen.

1980-luvulla neuvostoliittolainen pieni sukkulaprototyyppi kuvattiin Intian valtamerellä, kun Neuvostoliiton laivasto nosti sen merestä koelennon jälkeen.[7][8][9]

Prototyyppien rakentaminen alkoi vuonna 1980. Vuonna 1984 päivänvalon näki ensimmäinen täysikokoinen Buran. Heinäkuussa 1983 tehtiin ensimmäinen koelento ilmakehässä. Ohjelman aikana tehtiin kuusi tällaista koelentoa.[7] Buranin täyskokoisella prototyypillä tehtiin 24 koelentoa, joista 15 lennolla tehtiin automaattilaskeutuminen.[1] Koelentäjinä toimivat muun muassa Igor Volk ja Aleksei Leonov. Vuonna 1988 miehittämätön Buran laukaistiin yhden kerran Energija-kantoraketilla Maan kiertoradalle miltä se laskeutui kierrettyään Maan kaksi kertaa.[7]

Buran oli esillä Pariisin ilmailunäyttelyssä vuonna 1989 Antonov An-225-rahtikoneen selässä.[10] Buran-ohjelma peruutettiin vuonna 1993 rahoituksen loppumisen vuoksi.[5] Vuonna 2002 avaruudessa käyneen Buranin varastohallin katto romahti korjauksen puutteessa ja hallissa ollut sukkula hajosi korjauskelvottomaksi.[7][1]

Ensilento

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen ja ainut lento kiertoradalle tapahtui miehittämättömällä Buran 1.01-aluksella kello 3.00 UTC 15. marraskuuta 1988. Sukkula kiersi maan kaksi kertaa ja laskeutui Baikonurin kosmodromille.[15] Osa laukaisusta näytettiin Neuvostoliiton televisiossa, mutta ei alusta alkaen.

Huolimatta siitä, että Buranin ensilehto tehtiin miehittämättömänä, alusta testattiin Maan ilmakehässä pilottien kanssa.[2]

Jälkikäteen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Buranilla piti muun muassa tehdä lentoja Mir-avaruusasemalle. Buran SO-telakointimoduuli, jolla Buranin piti liittyä Mir-avaruusasemaan, korjattiin sellaiseksi, että NASA:n sukkula pystyi telakoitumaan Mir-avaruusaseman kanssa. Projektin rahoitus lopetettiin ensilennon jälkeen, jolloin kaksi sukkulaa oli rakenteilla. Vuonna 1990 valmistui 1.02 eli Ptitška (pieni lintu). Buran-sukkulat 1.01 ja 1.02 ovat nykyisin Kazakstanin omaisuutta.

Vuonna 2002 niiden Baikonurissa sijaitsevan varastorakennuksen katto romahti korjauksen puutteen takia. Alus 1.01, eli avaruudessa lentänyt Buran, tuhoutui täysin ja kahdeksan hallissa ollutta ihmistä kuoli.[16]

1.02 -yksilö on varastoituna turvallisesti. Buran-sukkulat 2.01 ja 2.02 eivät koskaan valmistuneet Tushinon tehtaalta. Osin rakennettu Buran 2.03 purettiin ohjelman päätyttyä. Osia niistä on myyty muun muassa internetin välityksellä. Projekti lopetettiin virallisesti 1993. Viiden tuotantosukkulan lisäksi ohjelmassa oli kahdeksan koealusta, joita käytettiin lujuus-, aerodynaamisiin jne. testeihin.

Buranin prototyyppien sarjanumerot, niiden käyttö ohjelman aikana ja sijainti nykyisin

  • OK-M (myöhemmin OK-ML-1) – jolla tehtiin staattiset kuormitustestit, nykyisin se sijaitsee Baikonurin kosmodromilla.
  • OK-GLI – sen avulla tehtiin aerodynaamiset testit. Tässä aluksessa oli neljä moottoria, joiden avulla se pystyi nousemaan lentoon lentokentältä. Aluksella tehtiin paluulennon loppuvaiheita simuloivia kokeita. Tämä yksilö myytiin Australiaan, jossa se oli näytteillä Sydneyssä 2000-luvun alussa.[17][18] Sittemmin näyttely-yrityksen konkurssin kautta Buran joutui Bahrainiin ja sieltä se ostettiin saksalaiseen Technik Museum Speyer tekniikan museoon.[19][20]
  • OK-KS – tällä prototyypillä tehtiin sähköiset testit, se sijaitsee nykyään Energija-yhtiön tehtaalla Korolev-nimisessä kaupungissa
  • OK-MT – tämä oli nk. teknillinen malli, jolla tehtiin laaja testausohjelma, varastoituna Baikonurin kosmodromilla
  • OK-??? – tämä rakennettiin staattista kuormitustestausta varten, sijainti tuntematon
  • OK-TVI – lämpö- ja tyhjiötestit, sijainti tuntematon
  • OK-??? – staattinen testaus, sijainti tuntematon
  • OK-TVA – staattinen testaus, näytteillä Gorkin puistossa, Moskovassa

Museossa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalainen tekniikan museo Technik Museum Speyer halusi ostaa vuonna 2008 toisen hylätyistä Buran-sukkuloista ja neuvotteli kaupoista kahdellatoista miljoonalla dollarilla. Hanke kaatui kuljetuskustannusten suuruuteen.[6] Lopulta museo osti Australiaan myydyn Buran-sukkulan[17] joka oli päätynyt Bahrainiin. Buran-sukkula pystyttiin kuljettamaan meritse Saksaan.[20] Nykyisin tämä Buran-sukkula on osa Euroopan suurinta avaruuslento-näyttelyä.[19]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e Howell, Elizabeth: Buran: The Soviet Space Shuttle Space.com. 21.4.2015. Viitattu 15.11.2018 (englanniksi).
  2. ↑ a b The Soviet Buran Shuttle: One Flight, Long History National Air and Space Museum. 2023. Viitattu 8.7.2023. (englanniksi)
  3. ↑ Hendrickx, Bart & Vis, Bert: Energiya—Buran: The Soviet Space Shuttle. Springer Praxis Books, 2007. doi:10.1007/978-0-387-73984-7 ISBN 978-0-387-69848-9 Teoksen verkkoversio.
  4. ↑ a b Zak, Anatoly: Did the Soviets Actually Build a Better Space Shuttle? Popular Mechanics. 19.11.2013. Viitattu 15.11.2018 (englanniksi).
  5. ↑ a b c Petrovitch, Vassili: Buran space shuttle and the Energia launcher Buran-Energia.com. Viitattu 15.11.2018 (englanniksi).
  6. ↑ a b Prisco, Jacopo: Two abandoned Soviet space shuttles left in the Kazakh steppe CNN. 21.12.2017. Viitattu 15.11.2018 (englanniksi).
  7. ↑ a b c d e f Zak, Anatoly: Buran reusable orbiter RussianSpaceWeb.com. 17.5.2018. Viitattu 15.11.2018 (englanniksi).
  8. ↑ a b Buran: A Soviet Space Plane Space Race - Smithsonian, National Air and Space Museum. Viitattu 15.11.2018 (englanniksi).
  9. ↑ a b Clark, Stuart: Old spaceplane design will finally fly The Guardian. 21.1.2016. Viitattu 15.11.2018 (englanniksi).
  10. ↑ a b Covault, Graig: Buran Inspection Shows Soviet Shuttle Details. Avitation Week & Space Technology, 19.6.1989, s. 46–53. McGraw-Hill Puplication. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 15.11.2018 (englanniksi). (Arkistoitu – Internet Archive)
  11. ↑ Miikka Hujanen & Anna Nuutinen: Venäjä tuhosi maailman suurimman lento­koneen – tällainen se oli IS.fi. 27.2.2022. Viitattu 20.10.2023.
  12. ↑ Petrovitch,Vassili: Buran - Reusable soviet space shuttle Buran-Energia.com. Viitattu 15.11.2018 (englanniksi).
  13. ↑ Petrovitch,Vassili: Buran Composition Buran-Energia.com. Viitattu 15.11.2018 (englanniksi).
  14. ↑ Tähdet ja avaruus -lehti, numero 5/2005.
  15. ↑ Abandoned Soviet Space Shuttles Aneddotica Magazine. 11.7.2017. Viitattu 8.7.2023. (englanniksi)
  16. ↑ Bodies found in cosmodrome debris BBC News. 13.5.2002. Viitattu 15.11.2018.
  17. ↑ a b Russian shuttle lands down under collectSPACE.com. 10.2.2000. Viitattu 15.11.2018 (englanniksi).
  18. ↑ The Sydney vehicle, Buran Analogue/002/OK-GLI/BST 02 - 25 Flight and 9 Taxi tests Buran Analogue/002 in Sydney. Viitattu 15.11.2018 (englanniksi).
  19. ↑ a b Spaceshuttle BURAN Technik Museum Speyer. Viitattu 15.11.2018 (englanniksi).
  20. ↑ a b Procargo moves the Russian space shuttle Buran ProCargo. Arkistoitu 15.11.2018. Viitattu 15.11.2018 (englanniksi).

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Avaruussukkula Buran.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Buran&oldid=22689460”