seikka
Suomi
muokkaaSubstantiivi
muokkaa- vaikuttava tekijä, asianhaara, vivahde, yksityiskohta
Ääntäminen
muokkaa- IPA: /ˈseikːɑ/
- tavutus: seik‧ka
Taivutus
muokkaaTaivutus | ||
---|---|---|
sijamuoto | yksikkö | monikko |
kieliopilliset sijamuodot | ||
nominatiivi | seikka | seikat |
genetiivi | seikan | seikkojen (seikkain) |
partitiivi | seikkaa | seikkoja |
akkusatiivi | seikka; seikan |
seikat |
sisäpaikallissijat | ||
inessiivi | seikassa | seikoissa |
elatiivi | seikasta | seikoista |
illatiivi | seikkaan | seikkoihin |
ulkopaikallissijat | ||
adessiivi | seikalla | seikoilla |
ablatiivi | seikalta | seikoilta |
allatiivi | seikalle | seikoille |
muut sijamuodot | ||
essiivi | seikkana | seikkoina |
translatiivi | seikaksi | seikoiksi |
abessiivi | seikatta | seikoitta |
instruktiivi | – | seikoin |
komitatiivi | – | seikkoine- + omistusliite |
vartalot | ||
vokaalivartalo | - | |
heikko vartalo | seika- | |
vahva vartalo | seikka- | |
konsonantti- vartalo |
- |
Etymologia
muokkaaSanan alkuperä on epäselvä. Vastaavanlaisia sanoja sukukielissä ovat mm. karjalan šeikka ’työ, touhu, keino, asia’, lyydin šeikata ’hommata, toimittaa’. Sanalla saattaa olla yhteys esimerkiksi ruotsin sanaan sak, saksan sanaan Sache, mutta äänteellisesti sopivaa lainasuhdetta ei ole kyetty esittämään. Sanan ensiesiintymä kirjakielessä on Oulun Viikko-Sanomissa 1829. Suomen kieleen sana on levinnyt kalevalaisesta kansanrunoudesta,[1] minkä perusteella sanaa on pidetty karjalaisperäisenä.[2]
Käännökset
muokkaaLiittyvät sanat
muokkaaJohdokset
muokkaa- verbit: seikkailla
Yhdyssanat
muokkaaerityisseikka, muotoseikka, pikkuseikka, sivuseikka, tosiseikka, tyyliseikka
Aiheesta muualla
muokkaa- seikka Kielitoimiston sanakirjassa
Viitteet
muokkaa- ↑ Kaisa Häkkinen: Nykysuomen etymologinen sanakirja. Helsinki: WSOY, 2004.
- ↑ Suomen sanojen alkuperä. Etymologinen sanakirja R–Ö. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. ISBN 951-717-712-7, ISSN 0355-1768.