Ero sivun ”Luoteis-Venäjän armeija” versioiden välillä

| kuva = СЗАNorthwestern нарукавныйarmy знакemblem.JPGsvg

Luoteis-Venäjän armeijan taustana oli kesällä 1918 keisarillisen Saksan valtaamalla alueella [[Bolševikit|bolševikkien]] vastaisten venäläissotilaiden luoma aseellinen ryhmä. [[Ensimmäinen maailmansota|Ensimmäisen maailmansodan]] päättyessä marraskuussa 1918 ryhmän koko oli 6 000 sotilasta, jotka toimivat [[Pihkova]]ssa. Ryhmää kutsuttiin tässä vaiheessa nimellä '''Pohjoinen armeija''' (engl. '''Northern Corps'''). Ryhmä muodostui entisistä tsaarin armeijan sotilaista, paikallisista rekrytoiduista, bolševikkien hallitsemilta alueilta paenneista ja saksalaisten entisistä venäläissotavangeista. Joukkojen komentaja vuoden 1918 lopulla oli eversti [[Heinrich von Neff]]. Bolševikkien puna-armeija valloitti Pihkovan marraskuussa 1918, ja valkoiset venäläiset siirtyivät Viroon. Valkoiset venäläiset ja virolaiset tekivät sotilassopimuksen 6. joulukuuta 1918, joka takasi venäläisille mahdollisuuden taistella virolaisten rinnalla bolševikkeja vastaan. Eversti von Neff nähtiin saksalaissuuntauksen aikaiseksi komentajaksi, jonka vuoksi hänen täytyi luovuttaa komentajuus eversti, myöhempi kenraalimajuri [[Aleksandr Rodzjanko]]lle.<ref>Polvinen, Tuomo: ''Venäjän vallankumous ja Suomi -2''1971, s. 100–101</ref>

Virolaisten taisteluun Venäjän maaperällä olivat liittyneet mukaan myös [[Venäjän valkoinen armeija|valkoiset venäläiset]] johtajanaan kenraalimajuri Aleksandr Rodzjanko. Rodzjankon 5 500 miehen joukot aloittivat hyökkäyksen 20 000 miehen puna-armeijaa vastaan [[Narva]]sta itään 13. toukokuuta 1919 ja etelämpänä [[Petseri]]n alueella 24. toukokuuta. Joukot valtasivat 15. toukokuuta [[Outova|Outovan (ven. Gdov)]] ja 17. toukokuuta Jaaman sekä 29. toukokuuta [[Pihkova|Pihkovan (ven. Pskov)]]. Vastuu sodasta bolševikkeja vastaan siirtyi virolaisilta ja heidän komentajaltaan [[Johan Laidoner]]ilta 16. kesäkuuta valkoisten venäläisten Alexander Rodzjankolle. Rintama oli tällöin siirtynyt Viron ulkopuolelle, ja virolaisten tavoitteet oli itäisellä Narvan ja [[Petserinmaa]]n rintamilla saavutettu.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä= Traksmaa, August: ''| Nimeke=Lühike vabadussõja ajalugu'',| s.Selite= | Julkaisupaikka=Tallinna | Julkaisija=Olion | Vuosi=1992 | Sivu =141 | Tunniste=5-450-01325-6 | Kieli ={{et}}}}</ref>, <ref>Zetterberg:''Viron historia''2007, s. 508.</ref>

Kenraalimajuri Rodzjankon joukot etenivät edelleen kohti Pietaria. Joukot olivat lähimpänä Pietaria linjassa [[Ylä-Laukaa|Laukaa (ven. Luga)]]–[[Ropsunhovi]]–[[Hatsina]], jossa puna-armeija pysätti valkoisten venäläisten etenemisen. Bolševikkihallitus ja sen puolustusneuvosto oli antanut kaiken vallan Pietarin puolustuskomitealle, jota johti [[Grigori Zinovjev]]. Zinovjevin avuksi tuli vielä neuvostovaltion puolustusneuvoston jäsen [[Josif Stalin|J. V. Stalin]].<ref>Polvinen:''Venäjän vallankumous ja Suomi - 2''1971, s. 222–224.</ref> Elokuun alussa puna-armeija aloitti vastahyökkäyksen 60 000 miehen joukoilla ja takaisinvalloitti 5. elokuuta Jaaman ja 26. elokuuta Pihkovan.<ref>Polvinen, Tuomo:''Venäjän vallankumous ja Suomi - 2''1971, s. 247.</ref>

Inkeriläisten kansallinen järjestäytyminen tapahtui kevään 1919 aikana. Sen seurauksena Viron väliaikaisen hallituksen ja [[Inkerin Väliaikainen Hoitokunta|Inkerin Väliaikaisen Hoitokunnan]] kesken solmittiin 26. maaliskuuta 1919 sopimus, jonka mukaan vapaaehtoisista inkeriläisistä voitiin muodostaa Virossa joukko-osasto. Siihen liittyi inkeriläisten lisäksi hieman päällystöä majuri Kalmin lakkautetusta suomalaisesta [[Pohjan Pojat]]&nbsp;-joukko-osastosta. Toukokuun puolivälissä 1919 Tallinnaan kokoontuneista inkeriläisistä muodostettiin Inkerin pataljoona, jonka komentajaksi tuli kapteeni [[Aleksanteri Tynni]], [[Kaapre Tynni]]n veli. <ref>Nevalainen:''Rautaa Inkerin rajoilla''1996, s. 49–50.</ref>

Valkoisten venäläisten hyökkäyksen osana Inkerin pataljoona osallistui hyökkäykseen pohjoisessa Viron armeijan yhteydessä. Inkeriläiset virolaisjoukkojen osana nousivat maihin Länsi-Inkerin [[Laukaanjoki|Laukaanjoen]] suistossa Viron ja brittien laivaston tukemana. Käydyissä taisteluissa inkeriläisjoukot kokivat tappioita, mm.muun muassa komentaja Tynni kaatui niissä. TämänHänen jälkeentilalleen inkeriläisjoukkotuli suomalainen majuri [[Aarne Uimonen]]. Inkeriläisjoukko-osastoa huollettiin ja se laajennettiin [[Länsi-Inkerin rykmentti|Länsi-Inkerin rykmentiksi]], elijonka vahvuus oli kesäkuun puolivälissä oli 2 &nbsp;258 miestä. Taistelujen jatkuessa inkeriläisjoukot lähestyivät [[Yhinmäen linnoitus|Yhinmäen]]ta (ven. ''Grasnaja GorkanGorka'') linnoitusta]], joka yllättäen antautui inkeriläisille 15. kesäkuuta, sillä siellä oli vallan saanut valkoisten upseerien salaliitto. Muutamaa päivää myöhemmin Pietarin bolševikkijoukot valloittivat linnoituksen takaisin tykistön tukemana. Ristiriidat komentaja Rodzjankon ja inkeriläisrykmentin välillä johtivat siihen, että rykmentti hajosi. Vain vajaat 400 venäläistyneintä inkeriläistä siirtyi Rodzjankon venäläisyksikköihin. <ref>Nevalainen:''Rautaa Inkerin rajoilla''1996, s. 56–61.</ref>

Venäjän valkoisten ylin johtaja, amiraali Aleksandr Koltšak nimitti kesäkuussa 1919 tämän Luoteis-Venäjän armeijan komentajaksi jalkaväenkenraali Judenitšin, joka oli vuoden 1918 lopulta alkaen oleskellut esikuntineen [[Helsinki|Helsingissä]]. Tämän mukaisesti BalttianBaltian eteläosissa Saksan maailmansodan aikana valtaamilla alueilla [[Liettua]]ssa ja [[Latvia]]ssa toimi [[Länsi-Venäjän vapaaehtoinen armeija]] johtajaanjohtajanaan kenraalimajuri [[Pavel Bermondt-Avalov]], joka ei suostunut siirtämään joukkojaan Pietarin valtaukseen, vaan säilytti toimintavapautensa Liettuan-Latvian alueella. Ainoastaan Länsi-Venäjän armeijaan kuuluneet 2 000ruhtinas [[Anatoli Lieven|prinssi Lievenin]]in 2&nbsp;000 sotilasta siirtyivät rautatiekuljetuksella Narvaan osaksi Judenitšin joukkoja.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.hrono.ru/biograf/bio_l/liven_ap.html | Nimeke = Liven Anatoli Pavlovich | Tekijä = Vyacheslav Rumyantsev | Julkaisu = HRONOS-projekti | Julkaisupaikka = | Ajankohta = 2003 | Viitattu = 29.5.2019 | Kieli = {{ru}}}}</ref>

[[Tiedosto:Skeem nr 24.jpg|pienoiskuva|200pxpysty=0.85|left|Kenraali Judenitšin Kaakkois-Venäjän armeijan etenemissuunnitelma Pietaria kohti.]]

Kenraali Judenitš oli yrittänyt taivutella [[Suomi|Suomen]] ja [[Viro]]n sotilasjohtoa osallistumaan Pietarin valtaukseen.<ref>Polvinen, Tuomo: ''Venäjän vallankumous ja Suomi -2''1971, s. 128–147</ref> Kesäkuussa 1919 Suomen valtionhoitaja, kenraali [[Gustaf Mannerheim]] yhdessä sotaministeri [[Rudolf Waldén]]in ja apulaisulkoministeri [[Leo Ehrnrooth]]in kanssa olivat hyvin myötämielisiä ajatukselle, mutta sen enempää Suomen kuin Viron hallitus ei halunnut tukea Venäjän valkoisten paluuta valtaan, mikäli nämä eivät tunnustaisi kyseisten maiden itsenäisyyttä.<ref>Jägerskiöld, Stig: ''Valtionhoitaja Mannerheim''1969, s. 198–199.</ref>, <ref>Polvinen, Tuomo: ''Venäjän vallankumous ja Suomi -2''1971, s. 144–156</ref> [[Kaarlo Castrénin hallitus|Suomen hallituksessa]] erityisesti ulkoministeri [[Rudolf Holsti]] ja [[maalaisliitto]]laiset ministerit [[Santeri Alkio]], [[Kyösti Kallio]] ja [[Mikael Soininen]] sekä olivat hallituksen aktiivisimmat vastustajat suomalaisten osallistumiselle sotaretkeen. Samoin silloinen sotaväen päällikkö, kenraalimajuri [[Karl Fredrik Wilkama|Kalle Wilkama]] kuului mahdollisen sotaretken vastustajiin.<ref>Jägerskiöld, Stig: ''Valtionhoitaja Mannerheim''1969, s. 213–214</ref> [[Entente]]-valtojen eli Britannian ja Ranskan edustajana Helsingissä toimi kenraali [[Hubert Gough]], joka oli keskeinen neuvotteluosapuoli valtionhoitaja Mannerheimin keskustellessa mahdollisesta tuen saamisesta entente-valloilta suomalaisjoukkojen osallistumiseen Pietarin valtaukseen Judenitšin joukkojen kanssa.<ref>Jägerskiöld, Stig: ''Valtionhoitaja Mannerheim''1969, s. 220–223</ref> Tilanne kärjistyi kesä-heinäkuussa 1919 Suomen hallituksessa, kun sotaministeri Waldén koki huhut Judenitšin ja Mannerheimin sopimuksesta epäluottamuksena itseään kohtaan ja oli valmis eroamaan hallituksesta.<ref>Jägerskiöld, Stig: ''Valtionhoitaja Mannerheim''1969, s. 204–207</ref>

Suomessa oli kuitenkin [[Suomen sisällissota|Suomen sisällissodan]] jälkimainigeissajälkimainingeissa tahoja, joilla oli halua käydä vielä sotaa bolševikkeja vastaan ja vallata Pietari. Juuri oli päättynyt [[Heimosodat|heimosotiin]] kuuluva [[Aunuksen retkikunta|sotaretki Aunuksen Karjalaan]], joka tosin päättyi vetäytymiseen [[Aunuksen Karjala|AunuksestaAunukses-ta]].<ref>{{Kirjaviite|Tekijä= Vahtola, Jouko|Nimeke= Nuorukaisten sota: Suomen sotaretki Aunukseen 1919|Julkaisija= Helsinki: Otava| Vuosi=1997 | Tunniste=ISBN 951-1-14850-8}}</ref> Erityisesti aktivistipiireissä asiaan oli halua. Pietarin valtaukseen halukkaita keskeisiä aktivisteja olivat maisteri [[Elmo Kaila|E. E. Kaila]], tri [[Eino Suolahti]], kenraalimajuri [[Harald Åkerman]], majuri [[John Rosenbröijer]] ja yleisesikunnan päällikkö, kenraaliluutantti [[Hannes Ignatius]]. Hanke raukesi, kun valtionhoitaja Mannerheim vahvisti [[Vuoden 1919 hallitusmuoto|hallitusmuodon]] 17. heinäkuuta 1919.<ref>Blomstedt, Yrjö: ''K. J. Ståhlberg''1969, s. 376.</ref>

Viron hallitus ei suostunut edes antamaan Judenitšin joukoille lupaa hyökätä yksinään [[Neuvosto-Venäjä]]lle Viron alueelta, elleivät Venäjän valkoiset sitoutuisi tunnustamaan Viron itsenäisyyttä. Omskissa toiminut Koltšakin monarkistinen hallitus ei kuitenkaan halunnut tunnustaa Suomen tai Viron itsenäisyyttä.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Jägerskiöld, Stig| Nimeke =Valtionhoitaja Mannerheim | Vuosi =1969, |s. Julkaisija = Otava| Sivut =212–216}}.</ref>, <ref name="pursiainen">Pursiainen, Christer: ''Trotski'', s. 230–231. Gummerus 2011.</ref>

Brittien laivasto-osastoon kuului yhdeksän moottoritorpedovenettä, joista kaksi kuului [[Augustus Agar]]in komentamalle [[Secret Intelligence Service|MI6:n]] operaatiolle. Heinä-elokuussa 1919 moottoritorpedoveneet upottivat Kronstadtissa kaksi taistelulaivaa [[Marat (taistelulaiva)|Petropavlovsk]] ja [[Andrei Pervozvannij]], panssariristeilijän [[Oleg (1903)|Oleg]] ja huoltolaivan [[Pamjat Azova]] hyökkäyksessä, johon osallistui myös kahdeksan [[HMS Vindictive (1918)|HMS Vindictive]]n lentokonetta.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Gardiner, Robert (toim.) | Nimeke = Conway's, All the World's. Fighting Ships 1906–1921 | Vuosi = 1985 | Julkaisupaikka = Lontoo, Englanti | Julkaisija = Conway Maritime Press | Sivu = 294–295. | Tunniste = ISBN 0-85177-245-5 | Kieli = {{en}}}}</ref>, <ref name=SS/>

Kenraali Nikolai Judenitš sai heinäkuussa 1919 amiraali Koltšakilta sähkeen, jossa ilmoitettiin [[Omsk]]ista, että Luoteis-Venäjän armeija saa taloudellista tukea sieltä. Amiraali Koltšakin hallussa oli Venäjän kultavaranto, joka teki tukemisen mahdolliseksi. Entente-valtiot Britannia ja Ranska olivat ilmoittaneet tukevansa valkoisia venäläisiä Pietarin valtaamiseksi ainoastaan kenraali Judenitšin toimiessa Luoteis-Venäjän armeijan komentajana.<ref>Polvinen, Tuomo: ''Venäjän vallankumous ja Suomi -2''1971, s. 185</ref> Luoteis-Venäjän armeijaan kuului 26. syyskuuta 1919 noin 20&nbsp;640 sotilasta. Varustuksena sillä oli kuusi [[panssarivaunu]]a, kaksi panssariautoa, kolme panssarijunaa, 57 tykkiä, 380 konekivääriä, 333 pikakivääriä ja kuusi lentokonetta. Sen vaatetus tuli briteiltä ja [[ranska]]laisilta sekä muonitus näiden lisäksi yhdysvaltalaisilta. [[Yhdysvallat]] oli valmistautunut jopa siihen, että kun Luoteis-Venäjän armeija valtaa Pietarin, niin Virossa olevilla elintarvikkeilla voidaan hoitaa nälkää näkevän väestön tarpeet.<ref>Polvinen, Tuomo: ''Venäjän vallankumous ja Suomi -2''1971, s. 278–282</ref>

Luoteis-Venäjän armeija aloitti hyökkäyksensä Pietarin suuntaan 28. syyskuuta 1919 tavoitteenaan katkaista Pietarin ja Pihkovan välinen rautatieyhteys, Pietarin–[[Luga]]n rata, ja sen jälkeen Pietarin–[[Moskova]]n rata, jonka jälkeen Pietarin valtaaminen olisi tullut mahdolliseksi. Pietarilaisten kulkupuheiden mukaan [[Ruotsi]] ja [[Suomi]] olisivat olleet liittymässä hyökkäykseen. Suomessa [[Carl Gustaf Emil Mannerheim|valtionhoitaja Mannerheim]] oli kannattanut osallistumista hyökkäykseen, mutta Mannerheimin jälkeen tasavallan presidentiksi noussut [[K. J. Ståhlberg]] vastusti Suomen osallistumista. Stålhberg vastusti hanketta muun muassa siksi, etteivät valkoiset venäläiset monarkistit hyväksyneet [[Venäjän keisarikunta|Venäjän keisarikunnasta]] itsenäisiksi julistautuneita valtioita.<ref name="Nimetön-rEg8-1">Blomstedt, Yrjö: ''K. J. Ståhlberg''1969, s. 399–400.</ref> Judenitš oli valmis Pietarin valloittamisen jälkeen ottamaan haltuun myös Suomen. Ulkomailla ollessaan valtionhoitajakauden jälkeen syksyllä 1919 kenraali Mannerheim lähetti presidentti Ståhlbergille avoimen kirjeen, jossa hän kehotti Suomea osallistumaan bolševikkien vastaiseen taisteluun Pietarin valloittamiseksi. Suomessa Mannerheimin ajatuksia kannattivat mm. entiset tsaari-Venäjän aikaiset upseerit, kuten [[Rudolf Waldén]], [[Oscar Enckell]] ja [[Kaarlo Kivekäs (kenraali)|Kaarlo Kivekäs]]. Kirjettä lähettäessään Mannerheim oleskeli ja neuvotteli [[Pariisi]]ssa, jossa [[Ranska]]n poliittinen johto kannusti suomalaisia osallistumaan Judenitšin sotaretkeen.<ref>{{Lehtiviite | Tekijä = | Otsikko = Kenraali Mannerheim vetoaa Tasavallan presidenttiin | Julkaisu = Uusi Suomi | Ajankohta = 2.11.1919 | Numero = 253 | Selite = | Sivut = 1| www = https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1332013?page=1}}</ref> Uudessa [[Vennolan I hallitus|Vennolan hallituksessakin]] löytyi Pietarin sotaretken kannattajia, kuten sotaministeri [[Karl Emil Berg|Berg]], oikeusministeri [[Hjalmar Kahelin|Kahelin]] ja salkuton ministeri [[Mikko Luopajärvi|Luopajärvi]].<ref>Jägerskiöld, Stig: ''Valtionhoitaja Mannerheim''1969, s. 340–342.</ref>, <ref>Blomstedt, Yrjö: ''K. J. Ståhlberg'', s. 399–400<name="Nimetön-rEg8-1"/ref>

Pakokauhun lisäännyttyä Pietarissa [[kansankomissaarien neuvosto]] määräsi kaupungin puolustuksen johtoon sota-asiainkansankomissaari [[Lev Trotski]]n, joka hankki asiantuntemusta Pietarin puolustamiseen ottamalla kenraali [[Dmitri Nadjožnyi]]n perheen panttivangiksi ja pakottamalla tämän suunnittelemaan Pietarin puolustuksen korvaten aiemman komentajan [[Sergei Harlamov]]in Nadjožnyillä.<ref>Polvinen, Tuomo:''Venäjän vallankumous ja Suomi - 2''1971, s. 284–285.</ref> Pietaria puolusti [[Neuvosto-Venäjän 7. armeija (puna-armeija)|puna-armeijan 7. armeija]], jossa oli muun muassa [[Suomen sisällissota|Suomen sisällissodan]] aikana Venäjälle paenneita punakaartilaisia, virolaisen eversti [[August Kork]]in komentama [[Latvialaiset tarkka-ampujat|latvialainen tarkka-ampujadivisioona]], [[kiina]]laisia sekä pietarilaisia työläisiä, kuusi panssarijunaa, [[Itämeren laivasto]]n alukset tykeillään, kymmenen panssariautoa ja 148 tykkiä. Ratkaisutaistelut käytiin 20.–25. lokakuuta 1919 rintamalinjalla [[Liiha]]–[[Krasnoje Selo]]–[[Tsarskoje Selo]]–[[Kolpina]]. Keskeinen taistelu käytiin [[Pulkovon taistelu|Pulkovon kukkuloilla]], jossa suomalaiskommunisti [[Eino Rahja]] iskuryhmineen torjui englantilaisen panssariosaston. Ratkaisevassa roolissa näyttelivät myös Kronstadtissa oleva punalaivasto, joka laivastotukikohdastaan käsin tulitti Judenitšin joukkoja.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.panssarikilta.fi/Lehti/Panssari200302_sivu_14.html | Nimeke = Panssarintorjuntaa Pulkovon kukkuloilla 1919 – Panssaritaistelu Venäjän sisällissodassa | Tekijä = Jouni Sillanmäki | Julkaisu = Panssarilehti 2/2003 | Julkaisupaikka = Helsinki | Ajankohta = 2003 | Viitattu = 29.5.2019 | arkisto = https://web.archive.org/web/20070927211458/http://www.panssarikilta.fi/Lehti/Panssari200302_sivu_14.html | arkistoitu = 27.9.2007 }}</ref> Puna-armeija aloitti vastahyökkäykset Pietarin kaakkoispuolella [[Tusina (Venäjä)|Tosnosta]], joka oli Judenitšin joukoilla täysin suojaamaton. Puna-armeijan vastahyökkäykset pakottivat lopulta Judenitšin joukot perääntymään.<ref>Polvinen, Tuomo:''Venäjän vallankumous ja Suomi - 2''1971, s. 286.</ref> Puna-armeijan tilannetta edesauttoi myös se, että Pavel Bermondt-Avalovin johtama Länsi-Venäjän armeija hyökkäsi Latviassa ja pakotti brittien laivasto-osaston ja virolaiset panssarijunat siirtymään latvialaisten tueksi. Valkoisten venäläisten sotilaallinen toiminta oli siis hyvin koordinoimatonta.<ref>Polvinen, Tuomo:''Venäjän vallankumous ja Suomi - 2''1971, s. 276.</ref>

Virolaisilla ei ollut sopimusta osallistua Judenitšin sotaretkeen kohti Pietaria. Kuitenkin virolaiset johtajanaan kontra-amiraali [[Johan Pitka]] yhdessä inkeriläisten kanssa käyttivät tilannetta hyväkseen ja aloittivat 11. lokakuuta hyökkäyksen Suomenlahden rannikkokaistaleella kohti [[Yhinmäen linnake|Yhinmäen (ven. Grasnaja Gorka) linnaketta]]. Britit tukivat hyökkäystä alueella liikkuvalla laivastollaan. Suomalaiset tukivat hyökkäystä pommittamalla [[Inon linnake|Inon pattereista]] Kronstadtia. Alun perin oli tarkoitus, että suomalaiset Suomen hallituksen suostumuksella kuljettavat Pohjois-Inkeristä [[Karjalan kannas|Kannaksen]] puolelta inkeriläissotilaita tähän hyökkäykseen, mutta inkeriläisten keskinäiset ristiriidat kaatoivat suunnitelman. Hyökkäys Yhinmäen linnakkeen valtaamiseksi kuitenkin epäonnistui.<ref>Nevalainen: ''Rautaa Inkerin rajoilla'1996, s. 119–120.</ref> Inkeriläiset tekivät samaan aikaan Pohjois-Inkeristä hallussaan pitämästään [[Kirjasalo]]sta käsin hyökkäyksen everstiluutnantti [[Georg Elfvengren]]in johdolla 21. lokakuuta alkaen tarkoituksena tukea Judenitšin Luoteis-Venäjän armeijan sotaretkeä. Inkeriläisten sotaretki päättyi kuitenkin vain kymmenen päivän jälkeen tappioon ja Suomeen vetäytymiseen lähes 10 000 inkeriläispakolaisen kanssa.<ref>Nevalainen: ''Rautaa Inkerin rajoilla'1996, s. 127–138.</ref>

Bolševikkihallitus oli jo ennen Judenitšin hyökkäystä Pietariin tarjonnut rauhantekoa Virolle 31. elokuuta 1919. Bolševikit laajensivat rauhantarjoustaan kattamaan syyskuun aikana myös Latviaa, Liettuaa, Puolaa ja Suomea. Tarkoitus oli hajottaa bolševikkien vastaista rintamaa. Entente-valtiot Britannia ja Ranska vaativat ehdottomasti rauhanneuvotteluiden hylkäämistä omille tavoitteilleen kielteisenä. Bolševikkien tarkoituksena oli ehkäistä näiden Venäjästä irronneiden nuorten valtioiden osallistuminen valkoisten venäläisten sotaretkeen.<ref name="Nimetön-rEg8-2">Polvinen, Tuomo: ''Venäjän vallankumous ja Suomi -2''1971, s. 255–274.</ref>

Bolševikit viestittivät marraskuussa Viron hallitukselle, että mikäli virolaiset sallisivat valkoisten venäläisten käyttää Judenitšin peräännyttyä Viroa tukialueena tuleville bolševikkien vastaisille hyökkäyksille, he jatkaisivat sotaa yli Narvajoen Viron maaperälle.<ref>Polvinen, Tuomo: ''Venäjän vallankumous ja Suomi name="Nimetön-rEg8-2'', s. 255–274<"/ref>

Valkoisille venäläisille lokakuu 1919 oli kaikkinensa tappiollinen. Amiraali Koltšak menetti [[Siperia]]ssa asemiaan, mm. hallintokaupunkinsa Omskin, ja [[Kauko-itä|Kauko-idässä]] [[Vladivostok]]in sekä Etelä-Venäjällä kenraali [[Anton Denikin]] joutui perääntymään [[OrelOrjol]]ista etelään. Kymmenen päivän taistelujen jälkeen 2. marraskuuta 1919 Luoteis-Venäjän armeija joutui aloittamaan perääntymisen takaisin Viroon. Puna-armeija valloitti Jaaman 14. marraskuuta. Luoteis-Venäjän armeijan viimeisenä komentajana toimi kenraaliluutnantti [[Pjotr Glazenap]].<ref>Polvinen, Tuomo: ''Venäjän vallankumous ja Suomi -2''1971, s. 311.</ref> Viron armeija riisui Viron maaperälle perääntyneet valkoisten venäläisten joukot aseista.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Raun, 1989:Toivo ''U. | Nimeke =Viron historia'',| s.Vuosi =1989 | Julkaisija = Otava| Sivu = 140. | Tunniste =ISBN 951-1-10610-4}}</ref>, <ref>Zetterberg:''Viron historia''2007, s. 509–510.</ref> Aselepo Viron ja Neuvosto-Venäjän välillä Narvan rintamalla astui voimaan 31. joulukuuta 1919.<ref>{{Kirjaviite|Tekijä=Roselius, Aapo & Silvennoinen, Oula|Nimeke=Villi itä. Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918-19211918–1921|Vuosi=2019|Sivu=306|Julkaisija=Tammi|Isbn=978-951-31-7549-8}}</ref>

Bolševikkipuolueen 8. konferenssissa ja 7. yleisvenäläisessä neuvostokongressissa joulukuussa 1919 esittämässään tilannekatsauksessa Lenin toi erityisesti esille Suomen ja Viron roolia ja bolševikkien mielestä entente-valtojen Britannian ja Ranskan kohdistamaa painostusta <ref>Polvinen, Tuomo: ''Venäjän vallankumous ja Suomi -2''1971, s. 311–313.</ref> :

* {{Kirjaviite | Tekijä = BlomstedtNevalainen, YrjöPekka | Nimeke =K.Rautaa J.Inkerin Ståhlbergrajoilla – Inkerin kansalliset kamppailut ja Suomi 1918-1920 | VuosiSelite= | Julkaisupaikka=1969Helsinki | Julkaisija=SHS | Vuosi=1996 Otava| Tunniste =978-951-710-030-2}}

* {{Kirjaviite | Tekijä = Polvinen, Tuomo | Nimeke =Venäjän vallankumous ja Suomi 1917 -– 1920 : I - II | Vuosi =1971 | Julkaisija = WSOY| Tunniste =}}

[[Luokka:Venäjän sisällissotavalkoinen armeija]]