Yleisen kielitieteen kurssi

Saussure itse ei julkaissut mitään yleisestä kielitieteestä. Hänen omien säilyneiden muistiinpanojen ja kirjeenvaihdon perusteella on kuitenkin ilmeistä, että hän oli suunnitellut 1890-luvulla kirjoittavansa kirjan kielentutkimukseen liittyvistä yleisistä ongelmista.^[1] Vuosisadan vaihteeseen mennessä hän kuitenkin oli mitä ilmeisimmin lopullisesti luopunut näistä haaveista ja suunnannut huomionsa toisiin aiheisiin. Kun hänet sitten vuonna 1906 määrättiin opettamaan kielitieteen kurssia, kyse oli pikemminkin siitä, että hän joutui palaamaan aiheisiin, jotka oli jo jättänyt taakseen, kuin siitä että hän olisi saanut tervetulleen mahdollisuuden esittää itselleen tärkeitä ajatuksia, kuten Bally ja Sechehaye antavat ymmärtää Yleisen kielitieteen kurssin esipuheessa.^[2]

Alkuteos: Bally, Charles & Sechehaye, Albert: Cours de linguistique générale publié par Charles Bally et Albert Sechehaye avec la collaboration de Albert Riedlinger. Lausanne, Paris: Librairie Payot & Cie; Payot, 1922, 1931. (ranskaksi)

Wade Baskinin englanninnos: Bally, Charles & Sechehaye, Albert (eds.) In collaboration with Albert Riedlinger: Course in General Linguistics. (Translated by Wade Baskin) New York: Philosophical Library, 1959. (englanniksi)

Roy Harrisin englanninnos: Bally, Charles & Sechehaye, Albert (eds.) With collaboration of Albert Riedlinger: Course in General Linguistics. (Translated and annotated by Roy Harris) London: Duckworth, 1983. (englanniksi)

Kirjan keskeisiksi teoreettisiksi oivalluksiksi nostettiin jo ensimmäisistä arvosteluista lähtien tietyt uudet teoreettiset käsitteet sekä vastakkainasettelut. Usein Saussuresta puhuttaessa nämä vastakkainasettelut on tulkittu kategorisina ja kärjistetymmin kuin mihin kirja oikeastaan antaa aihetta. Vastakkainasetteluiden keskinäisiä suhteita ei ole myöskään aina osattu nähdä kovin selkeästi. Historiallisesti tärkeimmät Saussuren nimeen yhdistettävistä käsitteistä ja erotteluista ovat seuraavat: kielenkäytön, kielen ja puheen erottaminen sekä käsitys kielestä merkkien järjestelmänä; diakronisen ja synkronisen lähestymistavan erottaminen; kielen ja kirjoittamisen erottaminen; ajatus semiologiasta eli yleisestä merkkiopista; merkin, muodon ja merkityksen erottaminen; kielellisen merkin arbitraarisuus ja merkitsevän yksiulotteisuus; kielellisen merkin arvo; syntagmaattisten ja assosiatiivisten suhteiden erottaminen.

Näitä aiheita käsitellään lähinnä kirjan johdanto-osassa sekä ensimmäisessä (Yleiset periaatteet) ja toisessa osassa (Synkroninen kielitiede). Niiden lisäksi kirjassa käsitellään laajasti myös esimerkiksi historiallis-vertailevaa kielitiedettä (kolmas osa: Diakroninen kielitiede) ja murremaantiedettä (neljäs osa: Maantieteellinen kielitiede). Nämä osuudet on laajuudestaan huolimatta monesti ohitettu, eikä niissä esitettyjä ajatuksia ole pidetty mitenkään erityisesti Saussurelle tyypillisinä. Kirjassa on myös Saussuren hahmottama foneettinen teoria, joka on jäänyt varsin vähälle huomiolle (johdanto-osan liitteenä oleva Fonologian^[3] periaatteet). Myöskään Saussuren peräänkuuluttamat metateoreettiset kysymyksenasettelut (esimerkiksi kielitieteen tutkimuskohteesta ja sen suhteesta tutkimuksessa käytettyyn aineistoon) eivät välttämättä ole saaneet kielitieteen sisällä kovin suurta huomiota osakseen.

Joskus Saussuren teoriassa esiintyvien erotteluiden ja termienparien yhteydessä on käytetty termejä antinomia, dikotomia, dualismi, (binaarinen) oppositio tai antiteesi, jotka korostavat kaksijakoisuutta sekä termien keskinäistä vastakkaisuutta ja poissulkevuutta. Varsinkin Saussuren omien muistiinpanojen, mutta myös Yleisen kielitieteen kurssin valossa tällaisten termien käyttäminen on usein vähintään kyseenalaista. Kaikissa tapauksissa kyse ei ole vain kahden termin vastakkainasettelusta (esim. kieli ja puhe ovat ymmärrettävissä vain suhteessa kielenkäyttöön), tai ne eivät ole toisiaan poissulkevia vaan päinvastoin edellyttävät toisensa (esim. merkitty ja merkitsevä), puhumattakaan siitä, että "saussurelaiset" termiparit eivät suinkaan olen kaikki luonteeltaan samanlaisia.^[4]

Eräs keskeisimpiä erotteluita Saussuren kieliteoriassa tehdään käsitteen kielenkäyttö sisällä. Kielenkäyttö (le langage) on Saussurella tekninen termi, jolla hän tarkoittaa kaikkia mahdollisia kielen ilmenemismuotoja, eli sitä kokonaisuutta, johon usein viitataan arkisemmissa yhteyksissä sanalla kieli. Pohdittaessa kysymystä siitä mitä kielitiede tutkii, tai mikä on sen tutkimuskohde, tullaan Saussuren mukaan nopeasti huomaamaan, ettei kielenkäyttö voi olla vastaus tähän kysymykseen. Se on luonteeltaan yksinkertaisesti liian monimuotoinen ja häilyvä, jotta se voisi toimia tieteellisen tutkimuksen kohteena.^[5] Tämän ongelmallisen tilanteen Saussure katsoo voivansa ratkaista esittämällä kielitieteen tutkimuskohteeksi selkeästi määriteltävissä olevan asian, josta hän käyttää termiä kieli (la langue). Kieli on Saussurelle osa kielenkäyttöä, se on "yhtä aikaa sekä kielikyvyn sosiaalinen tuote että joukko välttämättömiä konventioita, jotka sosiaalinen yhteisö omaksuu, jotta yksilöt voisivat käyttää tuota kykyä".^[6] Saussurelle kieli on siis nimitys sille järjestelmällisyydelle ja säännönmukaisuudelle, joka kieltä käytettäessä ilmenee. Toisin sanoen se on luonteeltaan sosiaalinen konventio.

Mutta jos kielenkäyttö ja kieli eivät tarkoita Saussurelle samaa, niin mikä ne erottaa toisistaan? Saussuren muistiinpanoissa olevan kuuluisan kaavan mukaan kielenkäyttö = kieli + puhe. Puheella (la parole) Saussure tarkoittaa kaikkea sitä, mikä kielenkäytössä on luonteeltaan yksilöllistä ja satunnaista.^[7] Puhe on toisin sanoen kielenkäytön se osa, jota kielen järjestelmä eli kieli ei määrää. On kuitenkin syytä huomata, että kielen ja puheen erottelussa on kyse ennen kaikkea käsitteellisestä erottelusta, jonka Saussure tekee taatakseen kielitieteelle legitiimin tutkimuskohteen, joka voidaan määritellä riippumatta kielenkäytön todellisuuteen liittyvästä monimuotoisuudesta. Vaikka voitaisiin ajatella, että kieli näin määriteltynä olisi vain abstraktio kielenkäytöstä, Saussure kuitenkin vakuuttaa että "kieli on luonteeltaan konkreettinen" ja että jopa kielelliset merkit ovat luonteeltaan konkreettisia koska ne ovat kollektiivisen kokemuksen vahvistamia.^[8]

Saussuren teoriassa kieli on merkkien järjestelmä. Tämä ei tarkoita, että kielen voisi ajatella rakentuvan yksittäisistä kielellisistä merkeistä ikään kuin niiden summana, vaan kieli on päinvastoin aina lähtökohtana, koska viime kädessä kielelliset merkit saavat arvonsa pelkästään suhteessa toisiin merkkeihin eli ne voidaan käsittää vain kielen kautta. Tällä tavoin saussurelaiseen käsitys kielestä merkkien järjestelmänä nivoutuu tiiviisti tiettyyn hänen teoriaansa merkistä ja merkin arvosta. Kielellisen merkin arvo-käsitteen kautta käsitys kielestä merkkien järjestelmänä liittyy edelleen kiinteästi esimerkiksi Saussuren tekemään erotteluun synkronisen ja diakronisen näkökulman välillä.^[9]

Toinen keskeinen jako, jonka merkitys kirjan myötä vakiintui kielitieteelliseen keskusteluun, oli diakronisen ja synkronisen näkökulman välinen erottelu. Usein tämä erottelu on samaistettu erontekoon historiallisen ja kuvailevan tutkimuksen välillä niin, että sanaa diakroninen on toisinaan jopa käytetty historiallisen synonyyminä. Saussurelle asia ei ollut aivan näin yksinkertainen.^[10]

Saussure esitti diakronisen ja synkronisen välisen eron nimenomaan näkökulmaerona, siis kahtena erilaisena tapana tarkastella kielenkäyttöä. Erottelua hän havainnollisti yksinkertaisella kuviolla, jossa synkroniaa kuvaavan vaakasuoran janan läpi kulkee 90 asteen kulmassa nuoli, joka puolestaan kuvaa diakroniaa. Vaakasuora, samanaikaisuutta hahmottava akseli kuvaa kielessä tietyllä hetkellä olemassa olevien asioiden keskistä suhdeverkostoa, josta aika on suljettu pois; kun taas pystysuora, eli perättäisyyden akseli kuvaa vaakasuoran akselin yksittäisen yksikön muuttumista suhteessa aikaan.^[11] Synkronisesta kielitieteestä puhuttaessa kyse on aina monien merkkien suhteista toisiinsa kielen – eli merkkien järjestelmän – sisällä, kun taas diakronisesta näkökulmasta asioita tarkasteltaessa kyse on aina yhden yksikön suhteesta itseensä – eli identiteetistä – ajan tarjoaman viitekehyksen sisällä.^[12] Asioita synkronisesta näkökulmasta tarkasteltaessa, abstrahoidaan kielenkäytön todellisuuden kuvauksesta ajan välttämättä mukanaan tuomat muutokset, jolloin kielenkäyttöä voidaan tarkastella kieltä käyttävän subjektin olennaisesti ahistoriallisesta näkökulmasta. Diakronisesta näkökulmasta asioita tarkasteltaessa taas joudutaan uhraamaan kielen käyttäjän näkökulmalle olennainen kielen järjestelmällisyys – ja sitä myöten myös merkityksellisyys – jotta kielen historiallisen muuttumisen prosessi voidaan tehdä näkyväksi.

1800-luvun kielentutkimusta oli hallinnut luonnontieteistä omaksuttu alkuperän ja kausaalisten muutosten merkitystä korostava käsitys tieteellisestä selittämisestä,^[13] jonka seurauksena "tieteellisenä" pidetty kielentutkimus keskittyi hyvin pitkälle juuri kielen historiallisten muutosketjujen rekonstruoimiseen. Saussuren yhtenä tavoitteena koko erottelun esittelemisessä epäilemättä olikin juuri yritys tehdä myös ei-historiallisesta kielentutkimuksesta tieteellisesti kunniallista. Implisiittisesti erottelu oli ollut olemassa viimeistään siitä lähtien, kun kielen historiallista muutosta oli alettu tutkia. Vaikka 1800-luvun kielitiedettä hallinnut historiallis-vertaileva suuntaus saattaakin ensi näkemältä vaikuttaa läpikotaisin diakroniselta, niin esimerkiksi kantakielen käsitteen kautta myös synkronisesti kielentila oli kuin olikin läsnä myös tuon ajan tutkimuksessa.^[14] Tämä seikka ei vain ollut tuolloin yhtä ilmeinen kuin myöhemmästä näkökulmasta asioita tarkasteltaessa.

Yleisen kielitieteen kurssin johdanto-osassa omistetaan koko kuudes luku kielen ja kirjoituksen suhteen käsittelylle. Nykyisestä näkökulmasta katsottuna se vaikuttaa hiukan yllättävältä. Erottelu kielen ja kirjoituksen välillä ei kuitenkaan ole niin itsestään selvä, kuin helposti ajatellaan. Vaikka tieteellinen kielentutkimus oli periaatteessa jo 1800-luvun alkupuolelta lähtien – epäilemättä ainakin osittain romantiikan vaikutuksesta – korostanut puhutun kielen merkitystä, esimerkiksi kansanrunouteen kohdistetun kiinnostuksen myötä, ei erottelu puheen ja kirjoituksen välillä ollut mitenkään itsestään selvä. Kiinnostus kielten historian rekonstruointiin pakotti usein turvautumaan kirjallisiin lähteisiin, jolloin oli suuri kiusaus tulkita kirjainten ja äänteiden suhde yksiselitteisenä ja vakaana. Viime kädessä vasta fonetiikan synnyn myötä saatiin selkeät teoreettiset välineet äänteiden identifioimiseksi neutraalilla tavalla ja siten myös keinon erottaa ne yksiselitteisesti kirjaimista.

Saussure ottaa kirjassa asiaan hyvin yksiselitteisen kannan: kirjoitus ja kieli ovat kaksi erillistä merkkien järjestelmää ja kirjoituksen olemassaolon ainoa oikeutus on kielen kuvaaminen^[15] Koska esimerkiksi tiede on hyvin pitkälle nojautunut juuri kirjoitettuun kieleen, on kirjoituksen merkitys kulttuurissamme jo hyvin kauan ollut keskeinen. Saussuren mukaan kuitenkin juuri tämä kirjoituksen ja sen kautta kirjoitetun kielen arvovalta puhuttuun kieleen nähden saattaa saada meidät toisinaan unohtamaan, että puhuttu kieli on kuitenkin näistä kahdesta alkuperäinen ja ensisijainen. Tästä unohduksesta johtuva kirjoituksen ylenmääräinen arvostus, sekä kyvyttömyys pitää näitä kahta järjestelmää selvästi erillisinä on puolestaan tuottanut paljon väärinkäsityksiä myös kielentutkijoiden piirissä.^[16]

Kirjoituksen Yleisen kielitieteen kurssissa saama suuri huomio vaikutti käytännössä myös siihen, että kielentutkijoiden piirissä kirjoituksen huomio väheni 1900-luvun mittaan entisestäänkin. Kirjoituksen tulkitsemista sekundaarisena puhuttuun kieleen nähden on usein pidetty nimenomaan yhtenä saussurelaisen kieliteorian leimallisena piirteenä. Niinpä esimerkiksi Jacques Derrida hyökkäsikin jyrkästi esimerkiksi Saussurea vastaan teoksessaan De la grammatologie (1967) syyttäen tätä kirjoittamisen marginalisoimisesta.

Yleisen kielitieteen kurssin mukaan kielessä on kaksi keskeistä periaatetta, joilla on lukuisia pitkälle meneviä seurauksia, mutta joita kielentutkijat eivät kuitenkaan ole osanneet ottaa tarpeeksi hyvin huomioon. Nämä periaatteet ovat merkin arbitraarisuus (arbitraire du signe) sekä merkitsevän lineaarinen luonne (caractère linéaire du signifiant).

Aina kirjan ilmestymisestä saakka on käyty vilkasta keskustelua, siitä kuinka arbitraarisuus tulisi ymmärtää. Kirjassa esitetyn määritelmän mukaan "Merkitsevän ja merkityn yhdistävä side on arbitraarinen, tai – koska ymmärrämme merkin merkitsevän ja merkityn yhteenliittymänä – voimme jopa sanoa yksinkertaisemmin, että kielellinen merkki on arbitraarinen."^[17] Kielellisen merkin arbitraarisuus ei siis Saussuren teoriassa tarkoita sanan – tai sen äänteellisen ilmiasun – ja sanan tarkoitteen välistä satunnaisuutta, kuten usein ajatellaan, vaan kyse paljon syvemmällä tasolla vaikuttavasta ilmiöstä. Toki merkin sisällä toteutuvan perustavanlaatuisen motivoitumattomuuden seurauksena myös sanan ja sen mahdollisen kielenulkoisen tarkoitteen välinen suhde näyttäytyy kielenkäyttäjälle motivoitumattomana, mutta kyse on pikemminkin arbitraarisuuden seurauksesta kuin arbitraarisuudesta itsestään.

Arbitraarisuuskäsityksensä vuoksi Saussure ei myöskään halunnut käyttää kielellisestä merkistä termiä symboli; hänen näkemyksensä mukaan "Symbolin luonteeseen kuuluu, ettei se ole koskaan täysin arbitraarinen; se ei ole tyhjä, siinä on aina säilyneenä jäänne merkitsevän ja merkityn välisestä luonnollisesta suhteesta."^[18]

Arbitraarisuutta ei kuitenkaan tule tulkita niin, että kyse olisi puhujan vapaasta valinnasta; siitä että olisi jotenkin mahdollista päättää, mitä esimerkiksi sanat merkitsevät. Kielen muokkautuminen tietynlaiseksi tapahtuu kielenkäyttämisen sosiaalisissa käytännöissä, jotka puolestaan muovautuvat hyvin pitkälle ulkopuolisesta ohjailusta riippumatta. Lopulta ihmiset kuitenkin puhuvat niin kuin haluavat, varsin pitkälle riippumatta siitä miten esimerkiksi kielenhuollossa kieltä haluttaisiin muokata. Paradoksaalista kyllä, paitsi että kielen arbitraarisuus estää muuttamasta kieltä tietoisilla päätöksillä, se samalla aiheuttaa ajan mittaan tapahtuvan kielen muuttumisen: koska jonkun tietyn merkitsevän suhde vastaavaan merkittyyn ei ole yhtään "luonnollisempi" kuin johonkin muuhun merkittyy, ei myöskään ole mitään estettä sille, että merkityn ja merkitsevän välisessä suhteessa tapahtuu siirtymiä.^[19]

Tämän yllä kuvatun ns. radikaalin tai absoluuttisen arbitraarisuuden ohella kirjassa puhutaan myös toisenlaisesta, suhteellisesta arbitraarisuudesta. Tällä termillä kuvataan sitä hyvin tunnettua ilmiötä, että osa kielen merkeistä rakentuu toisten merkkien yhdistelmistä, jolloin näiden voidaan ajatella olevan suhteellisesti motivoituneita. Usein mainittuja esimerkkejä ovat erityyppiset lukusanat: kolme vs. kaksikymmentäyksi, joista ensin edellinen on absoluuttisesti arbitraarinen, mutta jälkimmäinen vain suhteellisesti, koska se voidaan tulkita rakentuneeksi kolmesta absoluuttisesti arbitraarisesta merkistä (kaksi + kymmentä + yksi). Myös suhteellinen arbitraarisuus on kuitenkin arbitraarisuutta, sillä vaikka kompleksisen merkin voidaan tulkita muodostuneen yksinkertaisten merkkien pohjalta, ei vastaavasti rakentumisen logiikka ole tyypillisesti yhtään luonnollisempi kuin radikaalisti arbitraarisen merkin sisäinen rakenne; kompleksisen merkin merkitystä ei esimerkiksi voi päätellä varmasti sen osina toimivien merkkien merkityksistä.^[20]

Merkitsevän lineaarisuus puolestaan on jäänyt paljon vähäisemmälle huomiolle, vaikka sillä Saussuren mukaan on yhä paljon seurauksia kuin arbitraarisuudella. Hän itsekin huomauttaa, että vaikka tämä periaate on ilmeinen, jätetään yleensä aina mainitsematta "epäilemättä koska se on liian yksinkertainen". Puhutun kielen merkkien merkitsevä nojaa kuuloaistimukseen ja siksi sillä on tiettyjä aikaan liittyviä ominaisuuksia: a) ensinnäkin se voidaan esittää ulottuvuutena ("étendue") ja b) tämä ulottuvuus on mitattavissa yhdellä dimensiolla, joka on jana. Toisin kuin siis esimerkiksi näköön perustuvien merkkien ollessa kyseessä, puhutun kielen merkitsevät ovat välttämättä toisiinsa nähden seuraamissuhteessa; kahden merkin merkitsevät eivät voi koskaan esiintyä yhtä aikaa, vaan ne muodostavat aina ketjun, jossa yksi edeltää toista. Tätä periaatetta vastaan on joskus hyökätty esittämällä esimerkiksi äänenlaatuun liittyvien ilmiöiden osoittavan sen vääräksi, toteutuuhan niissä varsinaisen äänteen kanssa yhtäaikaisesti ikään kuin useampia merkityksellisiä ilmiöitä. Saussure kuitenkin vastasi tähän kritiikkiin jo esitellessään periaatteen, esittäessään vaikkapa tavun ja sille lankeavan sanapainon muodostavan yhden, eikä kahta toisistaan erillistä ääntämistapahtumaa. Painollisessa tavussa ei siis ole kahta erillistä asiaa päällekkäin, vaan se kontrastoi muiden tavujen aivan samalla tavalla kuin painottomatkin tavut kontrastoivat keskenään.^[21]

• Saussure, Ferdinand de: Lettres de Ferdinand de Saussure à Antoine Meillet. Cahiers Ferdinand de Saussure, 1964, nro 21, s. 89–130.
• Saussure, Ferdinand de: Cours de linguistique générale. (Édition critique préparée par Tullio De Mauro) Paris: Payot, 1995.
• Saussure, Ferdinand de: Écrits de linguistique générale. (Texte établi et édité par Simon Bouquet et Rudolf Engler) Paris: Gallimard, 2002. ISBN 2-07-076116-9
• Saussure, Ferdinand de: Yleisen kielitieteen kurssi. ((Cours de linguistique générale, 1916.) Suomentaneet Leevi Lehto ja Tommi Nuopponen. Klassikko-sarja) Tampere: Vastapaino, 2014. ISBN 978-951-768-214-5