Vilho Suvirinne
Armas Toivo Vilho Suvirinne ent. Söderberg (käytti Saksassa peitenimeä Wilhelm Söderberg; 27. syyskuuta 1887 Siuntio – 8. toukokuuta 1966) oli suomalainen jääkärikapteeni. Hän oli sotilaskoulutuksensa ensimmäisen maailmansodan aikana Saksassa saanut jääkäri. Myöhemmin hän osallistui Suomen sisällissotaan muun muassa komppanianpäällikkönä Valkoisen armeijan erillisjoukoissa.[1][2]
Perhe ja opinnot
muokkaaSuvirinteen vanhemmat olivat kapteeni Klas Harald William Söderberg ja Aina Ines Emilia Bähr. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1934 Lyyli Ester Astalan kanssa, josta hän erosi vuonna 1950. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin suomalaisesta normaalilyseosta vuonna 1908 ja liittyi Eteläsuomalaiseen osakuntaan. Opintojaan hän jatkoi vuosina 1909–1915, opiskellen metsänhoitoa Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan maanviljelys-taloudellisella osastolla.[1][2]
Jääkärikausi
muokkaaEnnen jääkärikoulutukseen hakeutumistaan Suvirinne kuului Voimaliittoon ja oli syksyllä vuonna 1914 Eteläsuomalaisen osakunnan edustajana aktivistiylioppilaiden ensimmäisissä neuvottelukokouksissa. Lopulta hän liittyi yhtenä ensimmäisten vapaaehtoisten joukkoon, joiden päämääränä oli Saksassa sotilaskoulutusta antava Pfadfinder-kurssi, joka järjestettiin Pohjois-Saksassa sijaitsevalla Lockstedter Lagerin harjoitusalueella. Leirille hän ilmoittautui 25. helmikuuta 1915 ja sijoitettiin 2. komppaniaan. Myöhemmin hänet siirrettiin Jääkäripataljoona 27:n tultua perustetuksi sen 2. komppaniaan. Hänet komennettiin huhtikuussa vuonna 1915 etappi- ja värväystehtäviin Ruotsiin ja Suomeen, jolta komennukselta hän palasi pataljoonaan kesäkuussa vuonna 1915. Toistamiseen hänet komennettiin etappi- ja värväystehtäviin Ruotsiin ja Suomeen 6. syyskuuta 1915.[1][2] Tällä komennuksella hän toimi yhdessä jääkäri Oiva Willamon kanssa Seittenkarin-Haaparannan etappiasemilla. Heidän tehtävänään oli huolehtia jääkärialokkaiden vastaanotosta ja ohjata heidän matkaansa Saksaan. Ruotsin puolelta Suvirinne siirtyi Suomeen jääteitse meren jäädyttyä ja toimi Suomessa joulukuun alkupäiviin asti etupäässä värväten uusia jääkärialokkaita Kemijokilaaksossa.[2][3] Hän kuljetti joulukuun puolivälissä vuonna 1915 yhdessä maisteri Hällforssin kanssa Helsingistä entisestä Graftonin-aikaisesta Voimaliiton varastosta noin 40 mauserpistoolia Kemin etapin aseistukseksi. [2][4][1] Lisäksi hän järjesteli vuoden vaihteessa jääkärialokasten rajanylimenoa Kemistä Haaparannalle ja Muurolan ja Tervolan pitäjistä Tornionjoen yli.[1]
Hän palasi vuoden 1916 vaihteessa Tukholmaan, missä sai kapteeni Heldtiltä määräyksen lähteä yhdessä jääkäri Sulo-Weikko Pekkolan kanssa Göteborgiin, jossa heidän tehtävänsä oli värvätä Amerikkaan matkaavasta höyrylaivasta Suomalais-siirtolaisia Jääkäripataljoonaan Saksaan. Heidän epäonnekseen laiva oli jo kerinnyt lähteä Göteborgista, jossa he saivat lisäohjeen seurata laivaa rautateitse Bergeniin Norjaan, jossa laiva seuraavan kerran pysähtyisi. Bergeniin saavuttuaan heitä kohtasi kauhistuttava näky, sillä koko kaupunki oli tulessa. Eikä näin ollen heidän tavoittelemansa laiva koskaan saapunut satamaan, ja heidän saamansa tehtävä jäi toteutumatta ja he palasivat takaisin Tukholmaan saamaan lisäohjeita.[5] Hän lähti tammikuun lopulla vuonna 1916 yhdessä jääkäri Pekkolan kanssa tiedustelemaan venäläisten Jäämereltä johtavia etappi- ja kuljetusteitä sekä samalla tekemään alkuvalmisteluja saksalaisten ja itävaltalaisten sotavankien kuljettamiseksi Kannanlahdesta Pohjois-Suomen kautta Ruotsiin.[1] He toivat tältä matkallaan Skandinavian maista ostamansa toistakymmentä eri mallista pistoolia ja pari karbiinia pohjoisten etappien aseistukseksi.[1][6] Hän tiedusteli yhdessä Pekkolan kanssa Kannanlahden venäläisen etapin ja järjesti sinne asiamiehet, jonka jälkeen he järjestivät Paatsjokivartta seuraavan kuljetustien Norjan rajalle saakka ja Reisivuonosta ja Näätämöstä tulevan vähemmän käytetyn kuljetustien. Hän jatkoi täältä matkaansa Kirkkoniemeen, Vesisaareen ja Vuoreijaan sekä sieltä ilman Pekkolaa yksin Hammerfestiin, mistä hän siirtyi Narvikin kautta takaisin Ruotsiin. Myöhemmin hän siirtyi takaisin värväys- ja etappitehtäviin Tornionjokilaaksoon.[1][2]
Suvirinne kuului nelimiehiseen komennuskuntaan, joka kesäkuun 6. päivän vastaisena yönä vuonna 1916 järjesti niin sanotun Kilpisjärven pamauksen, jossa he räjäyttivät ja polttivat venäläisten ampuma- ja sotatarvikevarastot.[7] Myöhemmin hän toimi kesällä 1916 jälleen Saksan meri- ja yleisesikunnan määräämissä erikoistehtävissä Ruotsissa ja Suomessa, josta hän palasi elo-syyskuun vaihteessa Ruotsiin ja edelleen Berliiniin, missä hän osallistui useille Saksan meriesikunnan järjestämille erikoiskursseille. Pataljoonassa hänet sijoitettiin hänen poissa ollessaan sen täydennysjoukkoon 17. maaliskuuta 1916, josta hänet palautettiin takaisin 27. Jääkäripataljoonan 2. komppaniaan 26. syyskuuta 1917, josta hänet siirrettiin samaisen vuoden lopulla pataljoonan ratsuosastoon.[1][2]
Suvirinne jätti vuoden 1917 loppupuolella Jääkäripataljoonan komentajalle esityksen, joka oli osoitettu Saksan korkeimmalle sotilasjohdolle. Esityksessä hän ehdotti, että Suomen pohjoisten etappiteiden toiminnan varmistamiseksi tulisi Tornion pohjoispuolisten etappiteiden varsilla olevat venäläisten sotatarvikevarastot takavarikoida tulevan sisällissodan Valkoisen armeijan tarpeiksi. Hänen esityksensä tultua hyväksytyksi, hänet määrättiin 28. joulukuuta 1917 alkaen Saksan yleisesikunnan poliittisen osaston määräyksestä Pohjois-Suomeen lähtevän komennuskunnan johtajaksi, jonka tehtävänä oli toteuttaa hänen esityksensä mukaiset toimet.[1]
Suomen sisällissota
muokkaaSuvirinne saapui takaisin Suomeen Vaasaan 6. helmikuuta 1918, jossa hän muodosti Rovaniemellä noin 30-miehisen joukon, jonka johdossa hän lähti Kemiyhtiöltä saaduilla hevosilla Kittilään ja edelleen Muonioon, jossa hän takavarikoi sikäläisen varastorakennuksen. Muoniosta hän jatkoi joukkoineen Kilpisjärvelle, missä hän niin ikään takavarikoi venäläisten päävarastot ja järjesti tavaroiden kuljetukset etelään. Tehtävän suoritettuaan hän palasi Ouluun, missä hänet liitettiin jääkäriyliluutnantti Kurt Walleniuksen johtamaan Kuusamon retkikuntaan.[1][2] Retkikunnalla hänet määrättiin päälliköksi Kuolajärven pataljoonan 2. komppaniaan.[8] Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Soukelossa.[9]
Sisällissodan jälkeinen aika
muokkaaSuvirinne toimi sisällissodan jälkeen saksalaisten upseerien oppaana heidän tutkiessa mahdollisuuksia sotilaallisen toimintaan Kuusamon-Paanajärven ja Ivalon seuduilla. Hänet määrättiin 29. marraskuuta 1918 alkaen päälliköksi Lapin II rajavartiopataljoonan 7. komppaniaan. Lisäksi hän toimi tilapäisesti Lapin rajavartioryhmän adjutanttina. Hän erosi armeijasta 26. kesäkuuta 1920, jonka jälkeen hän toimi pienviljelijänä Inarissa.[1][2] Tästä hänen pienviljelijä-ajastaan ja hänen epäonnistuneesta sikatila-kokeilustaan Lapissa on kirjoittanut hänen jääkäritoverinsa E.N. Manninen kirjan Erämaan armoilla. [10] Myöhemmin hän toimi Yleisesikunnan virkailijana vuosina 1928–1930 ja Sota-arkistossa vuosina 1934–1937. Hänet on haudattu Helsingin Hietaniemeen.[1][2]
Ylennykset ja kunniamerkit
| Ylennykset | Kunniamerkit | |
|
|
|
Lähteet
muokkaa- Auer, Into: Kalterijääkärit III, Porvoo: WSOY 1935.
- Pekkola, Sulo-Weikko: Herrana ja heittiönä. Pommarin ja värvärin muistelmia sotavuosilta. Jyväskylä: Gummerus, 1928.
- Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, Porvoo: WSOY 1938.
- Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
- Donner, Kai; Svedlin, Th; Nurmio, Heikki (toim): Suomen vapaussota VIII, Jyväskylä: Gummerus 1927.
Viitteet
muokkaa- ↑ a b c d e f g h i j k l m Suomen jääkärien elämäkerrasto 1938.
- ↑ a b c d e f g h i j Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975.
- ↑ Pekkola 1928: 88–89.
- ↑ Pekkola 1928: 89.
- ↑ Pekkola 1928: 94–99.
- ↑ Pekkola 1928: 104.
- ↑ Auer 1935: 18–26.
- ↑ Suomen vapaussota VIII: 118.
- ↑ Suomen vapaussota VIII: 122–124.
- ↑ Oulun kaupunginkirjasto (Arkistoitu – Internet Archive) E.N. Manninen, Erämaan armoilla.