Veikko Huovinen

Veikko Huovinen syntyi Simossa savolaisperäisessä perheessä^[3], vuonna 1927. Isä Juho Aukusti Huovinen oli kotoisin Kuopiosta ja äiti Rosa Elina Hämäläinen Mikkelin maalaiskunnasta. Perheeseen kuuluivat myös vuonna 1923 syntynyt Hilkka, vuonna 1925 syntynyt ja pienenä kuollut Aimo sekä vuonna 1930 syntynyt Pentti.^[4] Veikon ollessa puolivuotias perhe muutti Sotkamoon, missä hän asui kuolemaansa saakka. Lapsena hänen kerrotaan olleen ilkikurinen ja hulluja tarinoita kertova poika. Huovisten kotona luettiin paljon, ja Veikkokin kahlasi lapsena läpi kaikki Tarzanit ja Robinson Crusoen.

Huovinen kävi Kajaanin yhteislyseota. Koulun katkaisi sota, johon Huovinen osallistui vapaaehtoisena ilmatorjuntamiehenä jatkosodan loppuvaiheessa kesällä 1944. Hänen isänsä Juho Huovinen oli mielipiteiltään antifasistinen, mikä jäi pojan mieleen. Veikko Huovinen suoritti ylioppilastutkinnon sodan jälkeen 1946, oli metsätöissä ja lähti sitten opiskelemaan Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteelliseen tiedekuntaan, mistä hän valmistui metsänhoitajaksi 1952.^[5] Opiskeluaikanaan hän oli hiljainen ja eristäytynyt, ja sellaisena hän piti itseään myöhemminkin. Opiskeluvuosinaan Helsingissä Huovinen asui erään lääketieteen opiskelijan alivuokralaisena Töölössä. Kontaktit vuokraisännän ja alivuokralaisen välillä jäivät miltei olemattomiksi.^[6] Yli viidenkymmenen kirjailijavuotensa aikana hän esiintyi julkisuudessa harvoin.^[7] Hän suoritti asepalveluksensa Nurmeksen Jokikylässä 1947-48 konekiväärikomppaniassa (II/JR 3). Sotilasarvoltaan Huovinen oli korpraali koska ei saanut koskaan määräystä kertausharjoituksiin ja valvontakomissio oli kieltänyt reservinupseerien kouluttamisen. ^[8]

Huovinen työskenteli metsänhoitajana vuosina 1953–1956, ja näihin aikoihin hän tapasi tulevan puolisonsa, hammaslääkäri Hilkka Hemmingin. Pari avioitui vuonna 1958. Tämän jälkeen Huovinen jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi. Kirjoittamisen ohella hän toimi myös kirjojen toimittajana ja kuvateosten tekstien tekijänä.

Ensimmäiset teoksensa Huovinen kirjoitti lyijykynällä ruutupaperille; kirjoituskoneen hän hankki vasta 1950-luvun lopulla jo useita kirjoja julkaistuaan.^[9]

Veikko ja Hilkka Huovisella oli kolme lasta: Ritva (s. 1959), Esko (s. 1962) ja Pekka (1964–2005).^[10]

Huovinen sai Pro Finlandia -mitalin 1969. Vuonna 1999 hänelle myönnettiin professorin arvonimi pitkäaikaisesta työstä suomalaisen kirjallisuuden ja kulttuurin parissa. Kirjallisuuden valtionpalkinnon hän sai kolmesti. Puukansan tarina -kirjastaan (1984) hän sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon, ja teos oli ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi.

Veikko Huovinen kuoli nopeasti edenneeseen haimasyöpään^[11] Sotkamossa 4. lokakuuta 2009.^[2]

Otavan kustannusjohtajana toiminut Pentti Huovinen oli Veikko Huovisen veli.^[12]

Huovinen aloitti uransa kirjoittamalla kertomuksia ja tarinoita lehtiin. Hänen ensimmäinen julkaistu tekstinsä oli kertomus ”Joulukuusi ja teeret”, jonka hän kirjoitti armeija-aikanaan marraskuussa 1947 ja joka ilmestyi Metsästys ja Kalastus -lehden joulunumerossa vuotta myöhemmin.^[13] Ollessaan opiskeluaikana kesällä 1949 palovartijana Vuokatissa hän alkoi kirjoittaa tosissaan. Kenellekään kertomatta Huovinen lähetti 24. lokakuuta 1949 WSOY:lle työnimellä ”Sydänmailta ja savottasaloilta” varustetun, 22 tarinan ja 156 liuskan käsikirjoituksen. Mukana seurasi seitsemän liuskan saatekirje, jossa oli selostus kokoelman synnystä.^[14] WSOY:ssä erityisesti kustannustoimittaja Kauko Kare, joka oli aiemmin toiminut lehtimiehenä Kainuussa, vaikuttui Huovisen tarinoista.^[15] Näin syntyi novellikokoelma Hirri (1950), hänen esikoisteoksensa. Kokoelma sai lehdissä lämpimän vastaanoton ja Huovisen esikuva Pentti Haanpää lähetti tekijälle kannustavan kirjeen^[5]. Jo esikoisen perusteella Huovista alettiin pitää omaperäisenä kansankuvaajana, joka jatkoi Joel Lehtosen ja Ilmari Kiannon perinnettä.

Huoviselle lähettämässään, 24. toukokuuta 1950 päivätyssä kirjeessä Haanpää toivotti Huovisen tervetulleeksi ”tähän meidän säätyyn” ja toivoi voivansa joskus tavata nuoren kirjailijan. Huovinen ja Haanpää eivät kuitenkaan koskaan tavanneet; Haanpää hukkui kalastusretkellään syyskuun lopussa 1955, vain pari viikkoa ennen 50-vuotispäiväänsä.^[16]

Vuonna 1952 ilmestyi Havukka-ahon ajattelija, joka nousi Huovisen tunnetuimmaksi teokseksi. Havukka-ahon lämmin huumori ja luonnonkuvaus vetosivat suomalaisiin ja tekivät hänestä hetkessä yhden Suomen rakastetuimmista kertojista. Kirjan sankari, mustaviiksinen ”korpifilosofi” Konsta Pylkkänen harrastaa näkäräisiä, piipunpolttoa ja sinisiä ajatuksia. Hänellä on läheinen suhde luontoon, ja hän elää sen kanssa sopusoinnussa. Kirjan myyntiä edisti se, että lausuntataiteilija Eino Hyyrynen luki katkelmia romaanista radiossa ja esiintymiskiertueillaan.^[17] Konstasta Huovinen kirjoitti muitakin kirjoja, kuten teokset Konstan Pylkkerö (1961) ja Konsta Pylkkänen etsii kortteeria (2004).

Hirrin ja Havukka-ahon ajattelijan mukaan professori Matti Kuusi risti Huovisen ”kainuistiksi”, jollaisiksi hän luki Huovisen ohella muiden muassa Heikki Lounajan, Martti Palkispään ja Lauri Leskisen. Huovinen piti Kuusen määrittelyä aluksi myönteisenä, mutta myöhemmin hän alkoi pitää sitä negatiivisena ja lokeroivana.^[18]

Vuonna 1955 ilmestyneellä romaanillaan Ihmisten puheet Huovinen paljasti itsestään uuden puolen, satiirikon. Kirjan päähenkilö, niukoilla älynlahjoilla omaisuutensa koonnut liikemies ja kiinteistökeinottelija Henry Arffman on läheistä sukua Nikolai Gogolin Kuolleet sielut -teoksen päähenkilölle Tšitšikoville.^[19][20] Sodanvastaisen romaanin Rauhanpiippu ilmestyminen osui syksyyn 1956, Unkarin kansannousun ja Suezin kriisin aikoihin.^[21] Huovinen odotti, että Rauhanpiipulle olisi avautunut markkinoita myös suuremmilla kielialueilla, mutta näin ei käynyt. Vain Itävallassa vuonna 1960 julkaistussa humoristiantologiassa oli mukana katkelma Rauhanpiipusta.^[22]

Huovisen teosten ilmapiiri on useimmiten elämänmyönteinen, ja niiden huumori on iloista ja tarttuvaa. Esimerkki tästä on romaani Hamsterit (1957), joka kertoo keski-ikäisen miehen Hamsterin ja hänen naapurikseen muuttavan Rurikin suunnitelmasta kerätä elintarvikkeita ja selviytymistarpeita talven kovia pakkasia varten. Toinen samanhenkisellä huumorilla kirjoitettu tunnettu teos on Lampaansyöjät (1970). Se on tarina kahdesta miehestä, jotka lähtevät erämatkalle Kainuuhun, Koillismaalle ja Lappiin. Aivan tavallisesta erämatkasta tosin ei ole kyse, sillä metsästyksen kohteena ovat lampaat, ja lisäksi erämiehet yöpyvät hotelleissa ja syövät ravintoloissa. Kirja kuvaa, millaisia ovat miesten puheet, kun he ovat irrallaan, luonnon helmassa ja humalassa. 1970-luvun voimakkaasti politisoitunutta ilmapiiriä Huovinen kommentoi monissa "lyhyitä erikoisia" sisältävissä kokoelmissaan, kuten Rasvamaksassa (1973).

Myöhemmissä teoksissa Huovisen huumori muuttuu mustemmaksi ja satiirisemmaksi. Tätä huumorin lajia edustavat kolmea pirullista viiksiniekkaa kuvaavat, tosiasioita ja mielikuvitusta sekoittavat Veitikka: A. Hitlerin elämä ja toiminta (1971), Joe-setä: aikalaisen kertomuksia Josef Stalinista (1988) ja Pietari Suuri hatun polki (1995). Näissä teoksissa Huovinen keksii omia historioitaan ja parodioi historiankirjoitusta. Etenkin Veitikka sai hämmentyneen vastaanoton, kun lukijat eivät ymmärtäneet, mikä kirjassa on totta ja mikä ei.^[5] Chaplinin Diktaattorin tavoin Veitikan tarkoitus oli opettaa nauramaan hirmuhallitsijoille, näkemään heidän valheidensa läpi. Historian hirmuhahmojen edesottamuksia saattelee Huovisella väliin rehevä, väliin kolea nauru.

Vuonna 1969 ilmestynyt pamfletti Tapion tarhat oli Huovisen kannanotto silloiseen metsäpoliittiseen keskusteluun.^[23]Vuonna 1984 ilmestyneestä, Seppo Polameren kuvittamasta teoksesta Puukansan tarina Huovinen sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon, ja teos oli ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi seuraavana vuonna.^[24]

Romaaneissa Lentsu (1978), Koirankynnen leikkaaja (1980) ja Kasinomies Tom (1990) Huovinen kuvaa suomalaisen yhteiskunnan kolmea murrosvaihetta. Lentsun tarina ruotii maaltamuuton aikaa, ja romaanihenkilöiden kautta välittyvät erilaiset 1970-luvun loppupuolen ilmiöt: inflaatiovetoinen talouspolitiikka, pienyrittäjän ongelmat, suomettuminen ja vähättelevä suhtautuminen sotaveteraaneihin.. Koirankynnen leikkaaja sijoittuu 1940-luvun lopulle, Suomen jälleenrakennuksen ja sotakorvausten aikaan. Kasinomies Tom kuvaa 1980- ja 1990-lukujen vaihteen vuosia, jolloin ”Pohjolan Japani” syöksyi pitkään jatkuneesta korkeasuhdanteesta historiansa syvimpään lamaan. Teosten päähenkilöt ovat eri tavoin muista poikkeavia ihmisyksilöitä, joiden kautta ongelmat ja ristiriidat nousevat kärjistyneinä näkyviin.^[25]

Huovisen viimeiseksi teokseksi jäi oman lapsen masennuksesta ja itsemurhasta kertova Pojan kuolema. Kirjailija toivoi sen olevan avuksi muille saman kokeneille.^[26]

Erilaisten huumorin asteiden kirjo ja kainuulainen murre antavat Huovisen kansanomaiselle ilmaisulle ja yhteiskuntakritiikille syvyyttä. Hän kirjoitti yli kolmekymmentä teosta, ja niitä on käännetty lukuisille kielille.

• Kalevi Jäntin palkinto 1951
• Valtion kirjallisuuspalkinto 1953, 1967, 1981
• Maila Talvion palkinto 1958
• Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran palkinto 1960
• Pro Finlandia 1969
• Aleksis Kiven palkinto 1970
• Yrjö Soinin palkinto 1976
• Finlandia-palkintoehdokkuus 1984
• Valtion tiedonjulkistamispalkinto 1984
• Sotkamon kunnan kulttuuripalkinto 1984
• Varjo-Finlandia 1984
• Suomen kirjailijaliiton tunnustuspalkinto 1993
• Suomen kulttuurirahaston kunniapalkinto 1994
• Kirjapöllö 1996
• Kainuun Liiton Pro Kainuu -tunnustuspalkinto 2001
• Opetusministeriön Suomi-palkinto 2001
• Maakuntakirjailijat-mitali 2008^[27]

• Liukkonen, Tero: Veikko Huovinen: Kertoja, veitikka, toisinajattelija. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 675) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997. ISBN 951-717-990-1
• Rajala, Panu: Hirmuinen humoristi: Veikko Huovisen satiirit ja savotat. Helsinki: WSOY, 2012. ISBN 978-951-0-38952-2
• Seppälä, Arto: Ajatus on hiirihaukka: Veikko Huovinen, humoristi. (2., uusittu painos (1. painos 1975)) Helsinki: WSOY, 1992. ISBN 951-0-18199-4
• Marttinen, Eero: Hiljaisen hymyn mies, Veikko Huovisen elämä. Helsinki: Into, 2018. ISBN 978-952-264-811-2

 

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Veikko Huovinen.

•   Sitaatteja aiheesta Veikko Huovinen Wikisitaateissa
• Liukkonen, Tero: Huovinen, Veikko (1927–2009). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 6.10.2009. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
• Elämäkerta ja hakemistoja. Kirjasampo.
• Puoli vuosisataa sinisiä ajatuksia (Arkistoitu – Internet Archive). Kajaanin kaupunginkirjasto.
• Veikko Huovinen -seura ry.
• Veikko Huovisen parodiat otettiin liian usein tosissaan. Ylen Elävä arkisto.
• Havukka-ahon ajattelija. Ylen Elävä arkisto.
• Tiikkaja, Samuli: Veikko Huovisen 80-vuotishaastattelu (Arkistoitu – Internet Archive). Helsingin Sanomat 30.9.2011.