Udo Dirkschneider

Udo Dirkschneider syntyi vuonna 1952 Länsi-Saksan Wuppertalissa yrittäjäperheeseen. Dirkschneider työskenteli nuoruudessaan vanhempiensa työkalutehtaassa, kunnes joutui 1980-luvun luvun alkupuolella valitsemaan, ryhtyykö täysipäiväiseksi muusikoksi, vai jatkaako vanhempiensa yrityksessä. Vanhempien työkalutehdasta jatkoi hänen veljensä Peter Dirkschneider, ja Udosta tuli ammattimainen rockmuusikko. Päätöstä helpotti se, että hän saattoi rahapulassaan aina palata yritykseen töihin.^[3][4]

Dirkschneider sai innostuksen musiikkiin vanhemmiltaan. Hänen ensimmäinen musiikillinen innoittaja oli Beatles ja instrumentti kosketinsoittimet, jotka hän sai joululahjaksi ollessaan 14-vuotias. Beatlesin ohella häntä inspiroineita yhtyeitä olivat Ten Years After, Deep Purple, Sweet ja The Rolling Stones. Dirkschneiderin ensimmäinen yhtye syntyi, kun hänen ystävänsä Michael Wagener päätti ryhtyä kitaristiksi. Yhtyeen nimeksi tuli yksinkertaisesti Band X, sillä Wagenerin mukaan kaksikko ei keksinyt yhtyeelle nimeä.^[5][3][6]

Dirkschneiderin ura kosketinsoittajana jäi lyhyeksi, ja tilalle valikoitui nopeasti ja sattumalta laulu. Hän kertoi haastattelussa, että ”Michael oli sitä mieltä, että lauluni oli kaikkien korkeiden nuottien kanssa jotenkin hullua. En ole yrittänyt koskaan kopioida ketään. Tällaista se oli alusta saakka.”^[3] Band X hajosi kaksikon siirryttyä asepalvelukseen. Michael Wagener ei enää palannut kitaristiksi, vaan keskittyi äänittämiseen ja miksaamiseen. Hänestä tuli myöhemmin menestynyt tuottaja. Dirkschneider sen sijaan jatkoi laulamista ja perusti yhtyeen nimeltä Accept.^[3][5][6]

Pääartikkeli: Accept

 

Uudessa yhtyeessä oli alkuvuosinaan paljon miehistönvaihdoksia, ja sen katsotaan vakiintuneen Acceptiksi vuonna 1976, kun Dirkschneider muodosti kokoonpanon, johon kuuluivat kitaristit Wolf Hoffmann ja Gerhard Wahl, basisti Peter Baltes ja rumpali Frank Friedrich.^[7]

Dirkschneider julkaisi Acceptin kanssa 10 studioalbumia. Ensimmäinen albumi Accept julkaistiin vuonna 1979. Dirkschneider oli 1980-luvulla mukana kuudella albumilla: I’m a Rebel, Breaker, Restless and Wild, Balls to the Wall, Metal Heart ja Russian Roulette. Hän erosi yhtyeestä musiikillisten erimielisyyksien vuoksi vuonna 1987. Ero tapahtui yhteisymmärryksessä, ja jäsenet olivat sen jälkeen hyvissä väleissä keskenään. Gaby Hauke jatkoi sekä Acceptin että Dirkschneiderin uuden U.D.O.-yhtyeen managerina.^[8][9][10]

Yhtye teki paluun Dirkschneiderin kanssa vuonna 1992 albumilla Objection Overruled. Accept teki vielä albumit Death Row ja Predator, kunnes hajosi uudelleen vuonna 1997.^[3] Kesällä 2005 Dirkschneider teki Acceptin kanssa joitakin festivaalikonsertteja.^[11] Kiertueella olivat mukana Udo Dirkschneider, Wolf Hoffmann, Peter Baltes, Herman Frank ja Stefan Schwarzmann.^[12] Kiertueen jälkeen Dirkschneider kertoi, että vanhojen kappaleiden soittaminen yhdessä on ollut helppoa ja jäsenten välit hyvät, mutta uusien kappaleiden tekeminen yhdessä olisi katastrofi, joka tuhoaisi enemmän kuin mitä antaisi.^[13]

Kun huhut Acceptin paluusta levisivät keväällä 2009, Dirkschneider virallisesti ilmoitti, ettei ole mukana kokoonpanossa. Syyskuussa 2018 Dirkschneider kertoi, ettei halua enää olla tekemisissä entisten Accept-muusikkoystäviensä kanssa huonojen kokemustensa vuoksi.^[14]

Pääartikkeli: U.D.O.

Acceptista eroamisen jälkeen Dirkschneider perusti vuonna 1987 uuden yhtyeen nimeltä U.D.O. Accept luovutti hänen ensimmäistä sooloalbumiaan varten materiaalia, jonka U.D.O. julkaisi vuonna 1987 nimellä Animal House. Debyyttialbumia seurasi lämmittelykiertue Guns N’ Rosesin kanssa Yhdysvalloissa. Vuonna 1989 ilmestynyttä Mean Machine -albumia yhtye markkinoi kiertämällä Eurooppaa Ozzy Osbournen kanssa.^[9][3] Kolmas ja neljäs levy syntyivät nopeasti: Faceless World vuonna 1990 ja Timebomb vuotta myöhemmin.^[15] Työtahti oli niin tiivis, että Dirkschneider sairastui. Huhuttiin sydänkohtauksesta, mutta todellisuudessa kyse oli liiallisen työnteon aiheuttamasta väsymyksestä.^[16] Dirkschneider mietti jopa laulamisen lopettamista ja keskittymistä säveltämiseen ja tuottamiseen. Acceptin paluu muutti tilanteen, ja hän päätti jatkaa laulamista.^[3]

 

Vuonna 1996 Accept hajosi uudelleen, ja Dirkschneider oli jälleen omillaan. Hän palasi takaisin soolouralle ja kokosi U.D.O.n uudelleen.^[3] Yhtye on julkaissut paluun jälkeen 12 levyä. Yhtyeessä on tänä aikana ollut useita miehistönvaihdoksia, ja Dirkschneider onkin tuonut esille, että yhtyeessä kemiat ovat kaikki kaikessa. Jos jokin asia ei toimi, hän korjaa sen. Hän ei myöskään ole koskaan halunnut lähteä mukaan heavy metallin uusiin virtauksiin, vaan on halunnut säilyttää oman tyylinsä.^[17]

Udo Dirkschneider teki vuosina 2016–2018 Back to the Roots -kiertueen nimellä Dirkschneider. Kyseessä oli Accept-ajan jäähyväiskiertue, jolla hän esitti pelkästään vanhoja Accept-kappaleita. Kiertueen jälkeen hän ei enää esittänyt niitä U.D.O.-yhtyeensä kanssa.^[18][19]

Udo Dirkschneiderin kokosi projektiin DATOG, Dirkschneider & The Old Gang U.D.O.sta ja Acceptista tuttuja muusikoita. Entisten U.D.O. -kitaristien Mathias Diethin ja Stefan Kaufmannin sekä entisen Accept -basistin Peter Baltesin lisäksi kokoonpanossa olivat Dirkschneiderin poika, U.D.O. rumpali Sven Dirkschneider sekä laulaja Manuela Bibert. Kokoonpano teki singlen "Where The Angels Fly" vuonna 2020 ja kolmen kappaleen EP-levyn Arising vuonna 2021.^[20][21][22]

Dirkschneider julkaisi 22. huhtikuuta 2022 sooloalbumin nimeltä My Way.^[23]

Dirkschneider on tehnyt yhteistyötä useiden eri artistien kanssa, joista esimerkkeinä Doron, Empires of Eden, HammerFall, Majesty ja Warcry.^[11] Hän lauloi 1980-luvun alussa brittiläisen Ravenin EP:llä Break the Chain sekä yhtyeen kolmannella albumilla All for One cover-kappaleen ”Born to Be Wild”.^[24][11] Dirkschneider lauloi ystävänsä Alex Parchen albumilla The Alex Parche Project (1992) kappaleet ”The Longer You Can Wait” ja ”Devil in a Picture” sekä levyllä Son of a Healer (1993) kappaleen ”Gate Patrol”. Dirkschneiderin laulua kuullaan myös Parchen Prohibido El Paso -albumilla (1994) kappaleessa ”Pain in the Neck”.^[11][25]

Dirkschneider esiintyi vierailijana suomalaisen Lordi-yhtyeen The Arockalypse -levyllä 2006. Hän lauloi kappaleessa ”They Only Come Out at Night”.^[26]

Vuonna 2013 Dirkschneider lauloi suomalaisen Lazy Bonez -yhtyeen debyyttialbumilla Vol.1 dueton Marko Hietalan kanssa kappaleessa ”First to Go – Last to Know”.^[27]

Dirkschneiderilla on kolme lasta,^[3] joista poika Sven Dirkschneider soittaa isänsä U.D.O.-yhtyeessä rumpuja.^[28] Dirkschneiderin vaimo jätti Udon 25 avioliittovuoden jälkeen. Dirkschneider on tehnyt erosta kappaleen ”Never Cross My Way” U.D.O.n vuonna 2013 ilmestyneelle albumille Steelhammer.^[29]

Dirkschneider asuu Ibizalla Espanjassa, mutta hän viettää paljon aikaa myös Pietarissa naisystävänsä luona.^[30]

Tammikuussa 2019 Dirkschneider tiedotti terveysongelmistaan. Hänen polvensa kipeytyi pahoin, eikä hän pystynyt liikkumaan normaalisti.^[31]

 

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Udo Dirkschneider.

• udo-online.de, kotisivut
• udofinland.com, suomenkieliset fanisivut