U2

 

U2 perustettiin Dublinissa 25. syyskuuta 1976.^[3] 14-vuotias Larry Mullen Jr. oli laittanut koulunsa ilmoitustaululle ilmoituksen, jossa kerrottiin ”rumpalin etsivät muusikoita yhtyeen perustamiseksi.”^[14] Mullenin ilmoitukseen vastasi kuusi henkilöä, jotka kokoontuivat ensimmäisen kerran yhteen Mullenin kodin keittiössä Rosemount Avenuella.^[3] Läsnä olivat Mullenin itsensä lisäksi laulaja Paul ”Bono” Hewson, kitaristiveljekset Dik Evans ja David ”The Edge” Evans, basisti Adam Clayton sekä Mullenin ystävät Ivan McCormick ja Peter Martin. Mullen on kuvannut yhtyeen ”olleen The Larry Mullen Band noin kymmenen minuutin ajan, jonka jälkeen Bono oli saapunut paikalle ja vesittänyt Mullenin mahdollisuuden olla yhtyeen johtohahmo.” Peter Martin ei liittynyt yhtyeeseen huolimatta siitä, että oli tuonut mukanaan kitaransa ja vahvistimensa, eikä Ivan McCormick pysynyt yhtyeen mukana ensimmäisiä viikkoja pidemmälle. Kokoonpanoksi vakiintui Bono laulajana, Adam Clayton basistina, Mullen rumpalina sekä Evansin veljekset kitaristeina, ja yhtye valitsi nimekseen Feedback,^[3] joka oli johdettu akustista kiertoa tarkoittavasta sanasta. Yhtye harjoitteli soittaen cover-kappaleita, ja heidän varhaisen uransa keskeisimpiä innoittajia olivat The Jamin, The Clashin, Buzzcocksin ja Sex Pistolsin kaltaiset, nousevat punk-esiintyjät.

Vuoden 1977 keväällä Feedback soitti ensimmäisen kerran maksaneelle yleisölle St. Fintan’s High Schoolin salissa. Pian tämän jälkeen yhtye vaihtoi nimekseen The Hype.^[3] Kitaristi Dik Evans, joka oli yhtyeen jäsenistä vanhin ja opiskeli jo collegessa, oli hiljalleen jäämässä yhtyeen ulkopuolelle. Evansille koulutus oli musiikkia tärkeämpi asia, ja hänestä päätettiin luopua. Vuoden 1978 maaliskuussa yhtye vaihtoi nimekseen U2.^[3] Yhtye valitsi nimen kuuden saamansa ehdotuksen joukosta, koska se oli ehdotetuista nimistä ”vähiten kamala.” Maaliskuussa U2 osallistui Limerickissä järjestettyyn kykykilpailuun, jonka se myös voitti. Kilpailun palkintona oli 500 punnan palkkio sekä mahdollisuus levyttää studiossa demo, joka lähetettäisiin levy-yhtiö CBS:n kuultavaksi. U2 levytti demon vuoden 1978 huhtikuussa, mutta tuotos oli heikko yhtyeen hermostuneisuuden vuoksi.

Irlantilainen musiikkilehti Hot Press oli keskeisessä osassa U2:n uran edistämisessä. Hot Press oli yksi yhtyeen tärkeimpiä tukijoita sen uran alussa, ja sen toimittajana työskennellyt Bill Graham myös esitteli yhtyeen Paul McGuinnessille, josta tuli vuonna 1978 yhtyeen manageri.^[3] Aiemmin basisti Adam Clayton oli hoitanut managerin tehtäviä järjestämällä yhtyeelle keikkoja.^[3] McGuinness muun muassa järjesti yhtyeelle mahdollisuuden päästä levyttämään uutta demoa, ja lupasi järjestää yhtyeelle levytyssopimuksen. U2 jatkoi fanipohjansa vahvistamista keikkailemalla ahkerasti ympäri Irlantia. Vuoden 1979 elokuussa yhtye levytti tuottaja Chas de Whalleyn kanssa kolme kappaletta sisältäneen demon Dublinissa sijaitsevalla Windmill Lane -studiolla, jossa yhtye on sittemmin levyttänyt valtaosan tuotannostaan. Levy-yhtiö CBS julkaisi levytetyt kappaleet syyskuussa 1979 Irlannissa singlenä U23, jota painettiin 1 000 kappaletta, jotka myytiin nopeasti loppuun. Singlen menestyksen rohkaisemana yhtye esiintyi ensimmäisen kerran myös Irlannin ulkopuolella, kun se matkusti soittamaan Lontooseen. Yhtye ei kuitenkaan saanut kaipaamaansa huomiota yleisöltä ja kriitikoilta. 26. helmikuuta 1980 yhtye julkaisi Irlannissa singlen ”Another Day” CBS:n levymerkillä. U2:lla oli kuitenkin vaikeuksia löytää levy-yhtiö, joka olisi valmis tekemään sen kanssa vakituisen levytyssopimuksen. Lopulta yhtyeen kiinnitti Island Records,^[2] jonka edustaja Bill Stewart oli nähnyt yhtyeen esiintymässä Dublinin National Stadium -konserttisalissa samana päivänä, jolloin yhtye julkaisi ”Another Day” -singlen.

Vuoden 1980 toukokuussa U2 julkaisi ensimmäisen kansainvälisen singlensä ”11 O’Clock Tick Tock”, joka oli yhtyeen debyytti Island Recordsilla. Se ei kuitenkaan saavuttanut listasijoituksia. Singlen oli tuottanut Martin Hannett, jonka Island Records halusi myös U2:n ensimmäisen albumin Boy tuottajaksi.^[15] Yhtye kuitenkin vastusti ajatusta,^[15] ja albumin tuottajaksi valikoitui lopulta singlen ”A Day Without Me” tuottanut Steve Lillywhite.^[16] Boy levytettiin Windmill Lane -studiolla, ja yhtye valitsi albumin kappalemateriaalin noin neljänkymmentä kappaletta sisältäneestä keikkaohjelmistostaan. Albumi julkaistiin lokakuussa, ja se sai arvosteluissa positiivisen vastaanoton saavuttaen Britannian albumilistalla parhaimmillaan sijan 52.^[17] Albumia seurannut kiertue vei U2:n esiintymään myös Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin, ja yhtye onnistui sen turvin vahvistamaan mainettaan erinomaisena live-esiintyjänä ja laajentamaan kuulijakuntaansa.

U2:n toinen albumi October osoittautui haasteeksi yhtyeelle. Albumin laulunkirjoittaminen koki takaiskun, kun Bonon kirjoittamia sanoituksia sisältänyt laukku varastettiin yhtyeen ollessa kiertueella Yhdysvalloissa vuonna 1981. Kiertueella aikaa uuden kappalemateriaalin tekemiseen oli rajoitetusti, ja heinäkuussa yhtye aloitti Octoberin levyttämisen Dublinissa vajaalta pohjalta. Bono improvisoi valtaosan sanoituksista valmiiksi nopeasti. Tuottajana jatkanut Steve Lillywhite on kuvannut albumin levyttämistä ”kaoottiseksi”. Albumin ensimmäisenä singlenä julkaistiin jo heinäkuussa kappale ”Fire”, joka oli yhtyeen ensimmäinen Britanniassa listalle noussut kappale. Yhtye pääsi myös esittämään kappaleen suositussa televisio-ohjelmassa Top of the Pops.

October julkaistiin nimensä mukaisesti vuoden 1981 lokakuussa. Bonon kirjoittamat sanoitukset olivat teemaltaan hengellisiä. Albumi debytoi Britannian albumilistalla sijalla 11, mutta se sai osakseen ristiriitaisia arvioita ja vain vähän radiosoittoa. Moni kriitikko piti albumia kokonaisuudeltaan sekavana, eikä se juuri menestynyt Britannian ulkopuolella. Albumia seuranneella kiertueella U2 saapui konsertoimaan ensimmäisen kerran myös Suomeen, kun se esiintyi vuonna 1982 Turun Ruisrock-festivaalilla. Kiertueen päätyttyä yhtye oli kuitenkin tyytymätön vähäiseen edistykseensä. Yhtye oli myös ajautunut taloudellisesti haastavaan tilanteeseen, eikä se kokenut saavansa riittävän paljon tukea levy-yhtiöltään Islandilta. Yhtye oli myös vähällä päättää uransa, sillä kristilliseen herätysliikkeeseen kuuluneet Bono ja The Edge olivat huolissaan siitä, voisivatko uskontonsa vuoksi soittaa rock-yhtyeessä. Pohdittuaan asiaa he kuitenkin päättivät jättää liikkeen jatkaakseen musiikin tekemistä, ja yhtye päätti sitoutua tekemiseensä uudelleen kehittyäkseen paremmaksi.

Vuonna 1983 U2 julkaisi kolmannen studioalbuminsa, War. Levyn musiikki on aikaisempaa vihaisempaa, ja esimerkiksi Larry Mullenin rummutusta voi luonnehtia sotilashenkiseksi. Levyn ensimmäinen kappale Sunday Bloody Sunday on väkivaltaa vastustava, Pohjois-Irlannissa vuonna 1972 tapahtuneen, Bloody Sundayna eli verisenä sunnuntaina tunnetun murhenäytelmän muistoksi tehty kappale. Kappaleen lopussa on viittaus Jeesukseen. Voimakas, tunteellinen kappale herätti huomiota ja on myöhemmin esimerkiksi valittu The Rock and Roll Hall of Fame -museon 500 Songs that Shaped Rock and Roll -listalle. Toisella kuuluisalla kappaleella New Year's Day tulevat esiin Adam Claytonin basistin taidot^{kenen mukaan?}. Kappaleen 40 nimi ja sanat on otettu Raamatun psalmista 40.

Vuonna 1983 yhtye julkaisi ensimmäisen livealbuminsa Under a Blood Red Sky, joka on nauhoitettu ja kuvattu Coloradon Red Rockin pyöröteatterissa. Levyn ja videoidun konsertin myötä U2:n suosio ja tunnettuus liveyhtyeenä kasvoi edelleen niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa.

Työskentelyn neljännen studioalbuminsa parissa U2 aloitti tuottajien Brian Eno ja Daniel Lanois kanssa. Vuonna 1984 ilmestynyt The Unforgettable Fire on yksi kokeellisimmista U2:n levyistä. Verrattuna kolmeen edellisempään levyyn musiikki ei ole enää kiihkeän vihaista. Levyn ensimmäinen single Pride (In the Name of Love) on taas kannanotto ihmisoikeuksien puolesta. Siitä tuli ensimmäinen U2:n kappale, joka ylsi Ison-Britannian Top 5 -listalle.

Bonon sanoitukset levyllä ovat monimutkaisempia ja kokeellisempia kuin edellisillä. Kappale MLK on kunnianosoitus Martin Luther Kingille. Kappale Bad kertoo heroiiniriippuvuudesta, joka oli yleistä Dublinissa 1980-luvulla. The Unforgettable Fire -kiertueen aikana Bono ”piikitti” itseään mikrofonilla kappaleen aikana. Kiertue oli ensimmäinen U2:n kiertue, jolla he soittivat ulkoareenoilla.

Vuonna 1985 yhtye osallistui Live Aidiin, joka keräsi tukea Etiopiaa vaivanneen nälänhädän uhreille. Konserttia seurasi arviolta miljardi ihmistä ympäri maailmaa. Vaikka U2 ei ollut konsertin pääesiintyjiä, varasti se yleisön huomion 13-minuuttisen ”Bad” kappaleen aikana. Bono nosti yleisön joukosta tytön lavalle ja tanssi hänen kanssaan. U2:n poistuttua lavalta muut yhtyeen jäsenet olivat varmoja, että heidän suuri mahdollisuutensa meni pilalle Bonon takia ja vaativat tätä eroamaan. Bono suostui miettimään osaansa yhtyeessä ja lähti tauolle. Parin kuukauden kuluttua Bono palasi yhtyeeseen ja hänet otettiin avosylin vastaan.

Vuonna 1985 Rolling Stone -musiikkilehti julisti U2:n olevan 1980-luvun merkittävin yhtye.

Vuonna 1987 U2 julkaisi viidennen studioalbuminsa The Joshua Tree, jota yhtye oli levyttänyt Daniel Lanoisin ja Brian Enon kanssa noin vuoden ajan Irlannissa. Yhtye oli saanut innoituksen albumin tekemiseen ollessaan kiertueella Yhdysvalloissa, ja albumin nimenä oli alun perin The Two Americas sen amerikkalaisuuteen keskittyvän teeman mukaisesti.^[3] Albumi nousi listaykköseksi Britannian ja Yhdysvaltain albumilistoilla rikkoen myyntiennätyksiä ympäri maailmaa,^[18] ja se merkitsi yhtyeen uralle lopullista läpimurtoa. Vuoden 1988 Grammy-gaalassa The Joshua Tree voitti parhaan rock-esityksen ja vuoden albumin Grammyn,^[3] ja se on myynyt maailmanlaajuisesti yli 25 miljoonaa kappaletta. The Joshua Tree -albumilta julkaistuista singleistä ”With or Without You”, ”I Still Haven’t Found What I’m Looking For” ja ”Where the Streets Have No Name” kehkeytyi yhtyeen uran suurimpia hittejä, ja ne nousivat listojen kärkeen ympäri maailmaa.

Huhtikuusta joulukuuhun 1987 kestäneellä The Joshua Tree Tour -kiertueella U2 esiintyi ensimmäisen kerran urallaan stadioneilla. Kiertue käynnistyi Yhdysvaltain sisäareenoilta, siirtyi kesäksi Euroopan stadioneille ja jatkoi tämän jälkeen vielä stadioneilla Yhdysvalloissa. The Joshua Tree Tourin aikana yhtye konsertoi yhteensä kolmelle miljoonalle ihmiselle, ja kiertue tuotti yli 40 miljoonaa dollaria. Sen aikana yhtye myös taltioi konserttejaan, joista dokumentoitiin vuonna 1988 julkaistu konserttielokuvan ja dokumentin risteytys sekä livealbumi Rattle and Hum. The Joshua Tree Tourin aikana äänitettyjen kappaleiden lisäksi albumi sisälsi yhdeksän uutta kappaletta, ja se oli tyyliltään The Joshua Treen tavoin hyvin amerikkalaishenkinen julkaisu. Amerikkalaisuus heijastui albumin osalta myös livekappaleissa, jotka oli äänitetty kiertueen Yhdysvaltain-konserteissa.

Rattle and Hum -albumi ja -elokuva otettiin kriitikoiden keskuudessa vastaan kaksijakoisissa tunnelmissa, mutta niiden kaupallinen menestys oli silti vahvaa: albumi myi kansainvälisesti yli 14 miljoonaa kappaletta ja nousi listojen ykköseksi, ja sen ensimmäinen single ”Desire” oli U2:n ensimmäinen brittilistan kärkipaikalle yltänyt kappale. Rattle and Humin Yhdysvalloissa osakseen saama kritiikki johti kuitenkin siihen, että U2 ei konsertoinut vuosien 1989–1990 Lovetown Tour -kiertueellaan maassa lainkaan. Sen sijaan yhtye matkusti kiertueella Euroopassa, Aasiassa ja Australiassa. Kiertueen edetessä yhtye alkoi kuitenkin hiljalleen kyllästyä kiertue-elämään.^[19] Lovetown Tourin lopussa Bono ilmoitti ”yhtyeen vetäytyvän pois ja miettivän asioita uudelleen.” Kiertueen päätyttyä U2 vietti tauon julkisuudessa esiintymisestä ja uuden musiikin julkaisemisesta.^[20]

Noin kahdeksan kuukauden tauon jälkeen U2 tapasi toisensa Itä-Berliinissä syksyllä 1990 uuden studioalbumin merkeissä. Yhtyeellä oli aluksi suuria erimielisyyksiä siitä, pitäisikö yhtyeen vaihtaa tyylilajia ja suuntaa, vai pitäisikö heidän pysyä vanhassa tyylissä, joka myi hyvin. U2 sai kuitenkin uuden innoituksen kappaleesta One, joka kertoo Bonon ja hänen isänsä suhteesta Bonon äidin kuoleman jälkeen. Marraskuussa 1991 U2 julkaisi erittäin kokeellisen albumin, Achtung Babyn, joka on lukuisten fanien ja kriitikoiden ylistämä^lähde?. Rolling Stone -lehden arvion mukaan U2 oli määritellyt rock-musiikin uudestaan tehden samalla itseironiaa, missä moni artisti on epäonnistunut.

Achtung Babyn myötä U2 sai paljon uutta yleisöä, myös niiden joukosta jotka eivät olleet innostuneet U2:n 1980-lvun tuotannosta. Onesta muodostui U2:n suosituin kappale^lähde?. Levyn kappaleista myös Mysterious Ways toi yhtyeelle uusia ihailijoita. Toisaalta Achtung Babyn kokeellisuus myös karkotti vanhoja faneja^lähde?.

”Lämpimään ylistysrockiin” U2 otti etäisyyttä Zoo TV -kiertueen viileällä roolileikillä. Bonon omahyväinen Mr. Macphisto -lusiferhahmo hauskutti yleisöä soittamalla keikoilla puhelimella esimerkiksi Bill Clintonille, Helmut Kohlin sihteerille ja taksikeskukseen.^[1]

Vuonna 1992 U2 aloitti uuden kiertueen Yhdysvalloista, jossa U2 ei ollut konsertoinut yli neljään vuoteen. Valtava mediatapahtuma nimeltä Zoo TV keräsi stadionit täyteen. Zoo TV oli ennennäkemätön konserttikiertue, johon sisältyi musiikin lisäksi satoja televisioita, lentäviä Trabant-autoja, satelliitti-tv-linkkejä, lähetystorneja, myös lavahahmot The Fly, Mirrorball Man ja Mr. MacPhisto. Kaikkia lavahahmoja esitti Bono ja Mr. MacPhisto korvasi televisioevankelista Mirrorball Manin vuonna 1993. Konserttien tarkoituksena monen muun ohella oli pilkata rock-musiikin kaupallistumista. Kuitenkin Zoo TV oli niin sekava, että kaikki eivät ymmärtäneet sitä. Kiertue alkoi 29.2.1992 Floridasta, Yhdysvalloista ja päättyi 10.12.1993 Tokioon. Ennen kesän 1993 Euroopan kiertuetta julkaistiin uusi albumi, Zooropa.

Zooropa jatkoi U2:n kokeellista linjaa tuoden tyyliin mukaan enemmän koneita. Kappaleet Zooropa, Stay ja Johnny Cashin kanssa nauhoitettu The Wanderer olivat hittejä ympäri maailman.

 

Vuonna 1995 tauon jälkeen U2 palasi levyttämään kappaleen ”Hold Me, Thrill Me, Kiss Me, Kill Me” elokuvan Batman Forever soundtrack-albumille. Kappale julkaistiin myös singlenä, joka nousi Britanniassa listakakkoseksi ja Yhdysvalloissa sijalle 16. Listaykköseksi ”Hold Me, Thrill Me, Kiss Me, Kill Me” nousi muun muassa Suomessa ja yhtyeen kotimaassa Irlannissa. Marraskuussa yhtye julkaisi Brian Enon kanssa levyttämänsä kokeellisen albumin Original Soundtracks 1 kokoonpanolla nimeltä Passengers tehdäkseen albumin ja U2:n tuotannon välille selvän rajan. Albumi ei saanut juurikaan huomiota kriitikoiden tai yleisön keskuudessa ja sen myynti oli vähäistä, mutta oopperalaulaja Luciano Pavarottin kanssa levytetystä singlestä ”Miss Sarajevo” muodostui hitti, ja Bono on nimennyt sen yhdeksi lempikappaleistaan.^[21]

Maaliskuussa 1997 U2 julkaisi yhdeksännen studioalbuminsa Pop, jonka yhtye oli levyttänyt vuosina 1995–1996 tuottajinaan Mark ”Flood” Ellis, Howard ”Howie B” Bernstein ja Steve Osborne. Pop jatkoi U2:n musiikillisten kokeilujen linjalla ollen yhä enemmän popista ja elektronisesta musiikista vaikutteita saanut albumi kuin edeltäjänsä. Nauhasilmukat, musiikkiohjelmointi ja samplaaminen olivat sen musiikissa merkittävässä osassa. Pop nousi listaykköseksi 35 maassa saaden kriitikoiden keskuudessa suurimmaksi osaksi lämpimän vastaanoton, ja esimerkiksi Rolling Stonen julkaisemassa arvostelussa sitä pidettiin yhtenä U2:n musiikillisen uran parhaimmista hetkistä.^[22] Fanien keskuudessa Popin vastaanotto oli ristiriitaisempi, eikä se menestynyt kaupallisesti odotetulla tavalla.^[23][24][25] Albumia on kritisoitu muun muassa sen keskeneräisyydestä,^[6] sillä jo vuoden 1997 huhtikuussa käynnistyneen PopMart-kiertueen vuoksi yhtye joutui kiirehtimään albumin viimeistelyssä saadakseen sen julkaistavaksi riittävän nopeasti.

PopMart oli Zoo TV Tour -kiertuettakin massiivisempi, mutta se sai ensimmäisisten konserttien perusteella osakseen huonoja arvosteluja uusien kappaleiden heikkojen live-esitysten takia.^[26] Kiertueen lavastus oli massiivinen: yhtyeen esiintymislavan keskellä oli noin kolmekymmentä metriä korkea kultainen puolikaari, viisikymmentämetrinen televisio, kymmenen metriä korkea peilipallo ja noin neljäkymmentä metriä korkea cocktail-tikku. Lisäksi eri puolilla lavaa oli valoin ja diskopalloin varusteltuja torneja. Jokainen lavaste vaihtoi väriä ja valaisi ympäristöään musiikin tahdissa. Lavasteiden ja mainonnan oli tarkoitus välittää sarkastinen viesti tahoille, jotka väittivät yhtyettä kaupalliseksi. Kiertue poikkesi myös Suomessa vuoden 1997 elokuussa, jolloin U2 konsertoi loppuunmyydylle Helsingin olympiastadionille ennätyksellisen 52 000 hengen yleisön edessä.^[27]

Vuoden 1998 marraskuussa PopMart-kiertueen päättymisen jälkeen U2 julkaisi kokoelma-albumin The Best of 1980–1990, joka nousi listaykköseksi useissa eri maissa ja oli kaupallisesti valtava menestys. Albumilta julkaistiin myös single ”Sweetest Thing”, joka oli uudelleen äänitetty versio vuoden 1987 B-puolesta. ”Sweetest Thing” oli listaykkösenä Kanadassa ja Irlannissa.

Popin ristiriitaisen vastaanoton ja arvostellun PopMart-kiertueen jälkeen U2 palasi yhteistyöhön Brian Enon ja Daniel Lanoisin kanssa levyttääkseen seuraavan albuminsa All That You Can’t Leave Behind. Yhtye julisti ”hakevansa takaisin työtään maailman parhaana yhtyeenä.”^[28] Kriitikoiden ja lehdistön mielestä U2 oli masentunut Popin ja kiertueen arvostelusta, ja pyrki palaamaan The Joshua Treen musiikilliseen tyyliinsä yhteistyöllään Enon ja Lanoisin kanssa.

All That You Can’t Leave Behind julkaistiin vuoden 2000 lokakuussa, ja se sai kansainvälisesti lämpimän vastaanoton sekä fanien että kriitikoiden keskuudessa.^[29] Musiikillisesti albumi oli paluu yhtyeen 1980-luvun tyyliin höystettynä 1990-luvun musiikillisilla kokeiluilla, ja Rolling Stone ylisti albumin olevan yhtyeen uran kolmas mestariteos The Joshua Treen ja Achtung Babyn rinnalla.^[30] Albumi debytoi listaykkösenä 32 maassa ja sen ensimmäisenä singlenä julkaistu ”Beautiful Day” oli kansainvälinen hitti, joka palkittiin kolmella Grammylla. Myös albumin kolme muuta singleä, ”Stuck in a Moment You Can’t Get Out Of”, ”Elevation” ja ”Walk On” palkittiin Grammyilla.

Elevation Tour -kiertueella U2:n lavarakennelma oli Zoo TV Tour- ja PopMart -kiertueisiin verrattuna huomattavasti hillitympi, ja yhtye esiintyi pienemmän lavarakennelmansa kanssa ensimmäisen kerran konserttiareenoilla yli vuosikymmeneen. Helmikuussa 2002 kiertueen jälkeen yhtye esiintyi Super Bowl XXXVI:n puoliaikashow’ssa esittäen kappaleet ”Beautiful Day”, ”MLK” ja ”Where the Streets Have No Name” kunnioittaen syyskuun 11. päivän terrori-iskun uhreja.^[31] Vuonna 2002 yhtye julkaisi myös uuden kokoelma-albumin The Best of 1990–2000, joka sisälsi myös kaksi uutta kappaletta: ”Electrical Storm” ja ”The Hands That Built America”, joka palkittiin parhaan kappaleen Golden Globella vuonna 2003.

Vuoden 2003 marraskuussa lyhyen tauon jälkeen U2 aloitti Ranskassa studiotyöskentelyn ja seuraavan albuminsa How to Dismantle an Atomic Bomb levyttämisen. Albumilla yhtye pyrki suoraviivaisempaan rock-soundiin kuin All That You Can’t Leave Behindilla, ja tavoite ilmeni jo albumin ensimmäisenä singlenä julkaistusta kappaleesta ”Vertigo”. Kappaletta soitettiin Apple -yhtiön iPod -musiikkisoittimen televisiomainoksissa, ja marraskuussa 2004 Applen iTunes -musiikkipalvelussa julkaistiin digitaalisesti yhtyeen mittavan uran tuotannon yhdeksi kokonaisuudeksi niputtanut The Complete U2. Joidenkin fanien silmissä U2:n ja Applen välistä yhteistyötä halveksuttiin, ja monien fanien sekä kriitikoiden mielestä U2:sta oli tullut nyt kaupallinen yhtye, josta yhtye oli tehnyt 1990-luvulla ahkerasti pilkkaa.

”Vertigo” julkaistiin singlenä marraskuussa, ja siitä tuli hetkessä kansainvälinen hitti. Myös How to Dismantle an Atomic Bomb näki päivänvalon marraskuussa, ja se debytoi listaykkösenä 32 maassa. Yhdysvalloissa albumia kaupattiin sen julkaisuviikolla yhtyeelle ennätykselliset 840 000 kappaletta,^[32] ja Bono sanoi albumin olevan ”vahva haastaja yhtyeen kolmelle parhaalle albumille.”^[33] Albumin julkaisua seuranneella ja hyvin menestyksekkäällä Vertigo Tour -kiertueella yhtye konsertoi ahkerasti ympäri maailman, ja konserteissa kuultiin myös kappaleita joita U2 ei ollut soittanut sitten 1980-luvun.^[34] Vertigo Tourin konsertteihin myytiin yhteensä 4,6 miljoonaa lippua, ja sen kaikki 131 konserttia olivat loppuunmyytyjä. Erityisesti Euroopassa kiertue oli erittäin suuressa suosiossa.

Maaliskuussa 2005 U2 vihittiin Rock and Roll Hall of Fameen.^[35] Heinäkuussa yhtye konsertoi Live 8 -hyväntekeväisyyskonsertissa Lontoon Hyde Parkissa, jossa se esitti Paul McCartneyn kanssa The Beatlesin kappaleen ”Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band”, ja sen jälkeen omat kappaleensa ”Beautiful Day”, ”Vertigo” ja ”One”.

Vuonna 2007 U2 sai osakseen kritiikkiä siirrettyään osan musiikillisesta toiminnastaan Irlannista Amsterdamiin verotussyistä.^[36][37] Aiemmin U2:n kuten muidenkin artistien tekijänpalkkiot oli vapautettu veroista yhtyeen kotimaassa Irlannissa. Kun verovapaille tuloille asetettiin yläraja, U2 siirsi liiketoimintansa Alankomaihin, missä tekijänoikeuspalkkioiden verotus on alhaisempi.^[38]

 

U2 aloitti tuottaja Rick Rubinin kanssa vuonna 2006 työstämään kahdettatoista studioalbumiaan No Line on the Horizon. Yhteistyö Rubinin kanssa jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, ja suurin osa tuotetusta materiaalista hyllytettiin. Heinäkuussa yhtye palasi studioon Brian Enon ja Daniel Lanoisin kanssa, ja tulevaa albumia äänitettiin aina vuoden 2008 joulukuuhun asti Yhdysvalloissa, Britanniassa, Irlannissa ja Marokossa, missä yhtye perehtyi pohjoisafrikkalaiseen musiikkiin. No Line on the Horizonin oli tarkoitus olla jälleen kokeellisempi tuotos kahden tyyliltään perinteisemmän albumin jälkeen.^[39] Albumi julkaistiin vuoden 2009 helmikuussa positiivisen vastaanoton saattelemana. No Line on the Horizon nousi listaykköseksi yli kolmessakymmenessä maassa, mutta albumilta puuttui selkeä hitti ja kansainvälinen myynti oli U2:n levynmyynnin mittakaavassa hienoinen pettymys.^[40][41]

No Line on the Horizonin julkaisemisen myötä U2 aloitti U2 360° Tour -kiertueen, jolla yhtye esiintyi ympyrän muotoisessa ”The Claw” -lavarakennelmassa. Kiertueen aikana yhtye rikkoi The Rolling Stonesin aiemman ennätyksen tehdessään kaikkien aikojen taloudellisen keikkaennätyksen, kun yhtyeen konsertti Sao Paolossa rikkoi 558 miljoonan dollarin rajan.^[42] Kiertueen näyttävä, 50 metriä korkea The Claw on historian suurin lavarakennelma.^[43] Kiertue jatkui aina vuoteen 2011, ja sen aikana yhtye muun muassa konsertoi maineikkaan Glastonbury Festivalin pääesiintyjänä vuonna 2010 sekä stadioneilla ympäri maailman. Kiertueen konsertti Pasadenan Rose Bowl -stadionilla lokakuussa 2009 taltioitiin myös DVD- ja Blu-ray -julkaisuksi U2 360° at the Rose Bowl.

Kiertueella yhtye esiintyi kahdesti^[44] Helsingin Olympiastadionilla (20. ja 21.8.2010). Jälkimmäisellä keralla esitettiin ensimmäistä kertaa vielä silloin julkaisematon kappale Every Breaking Wave.

No Line on the Horizonin ja U2 360° Tour -kiertueen jälkeen U2:n suunnitelmana oli levyttää ja julkaista pikaisesti seuraava studioalbuminsa Songs of Ascent, jota Bono kuvaili ”mietteliääksi, pyhiinvaellusmatka-teemaiseksi julkaisuksi.”^[45][46] Albumia ei kuitenkaan koskaan viivästymisen vuoksi viimeistelty. Sen sijaan U2 työskenteli muiden albumiprojektien parissa, työstäen muun muassa perinteistä rock-albumia tuottaja Danger Mousen kanssa sekä tanssimusiikkivaikutteista albumia RedOnen, David Guettan ja will.i.amin kanssa.

U2 julkaisi 9. syyskuuta 2014 uuden albumin Songs of Innocence ladattavaksi iTunesiin. Albumia seurasi menestyksekäs kiertue Innocence + Experience Tour.

Adam Clayton kertoi vuoden 2016 syksyllä, että U2 tulisi julkaisemaan uuden studioalbuminsa Songs of Experience vuoden 2017 keväällä.^[47] The Edge kertoi albumin valmistuneen vuoden 2016 lopussa. Yhtye päätti kuitenkin siirtää albumin julkaisua vedoten sen työstämisen aikana tapahtuneisiin poliittisiin muutoksiin, joita olivat muun muassa Brexit ja Yhdysvaltain presidentinvaalit 2016.^[48] The Edgen mukaan yhtyeen mielestä paras ratkaisu oli ”jättää levy hautumaan, ottaa etäisyyttä ja pohtia, peilaako se todella sitä, mitä maailmalla juuri nyt tapahtuu.”^[48]

Vuonna 2017 U2 toteutti The Joshua Tree Tour 2017 -kiertueen, joka juhlisti 30 vuotta täyttänyttä The Joshua Tree -albumia.^[18] Kiertue käynnistyi toukokuussa Vancouverista, ja siirtyi Eurooppaan heinäkuun alussa.^[18] U2 on esittänyt kiertueen jokaisessa konsertissa The Joshua Tree -albumin kokonaisuudessaan, joten esimerkiksi kappaleet ”Trip Through Your Wires” ja ”Exit” kuultiin konsertissa ensimmäisen kerran sitten 1980-luvun.^[49] Kiertueella ensiesityksensä sai myös uusi kappale ”The Little Things That Give You Away”, jonka Bono mainitsi olevan peräisin Songs of Experience -albumilta.^[49]

Vuoden 2017 elokuussa U2 julkaisi Facebook-sivullaan videon uudesta kappaleestaan ”The Blackout”.^[50] Viikkoa myöhemmin yhtye julkaisi tulevan Songs of Experience -albuminsa ensimmäisen singlen ”You’re the Best Thing About Me”,^[51] ja vieraili Jimmy Fallonin juontamassa The Tonight Show -televisio-ohjelmassa esittämässä kappaleen.

• Bono (oik. Paul David Hewson) – laulu (joskus myös kitara ja huuliharppu)
• The Edge (oik. David Howell Evans) – kitara (joskus myös laulu, basso, piano)
• Adam Clayton – basso (joskus kitara)
• Larry Mullen Jr. – rummut

Pääartikkeli: U2:n diskografia

• Boy (1980)
• October (1981)
• War (1983)
• The Unforgettable Fire (1984)
• The Joshua Tree (1987)
• Rattle and Hum (1988)
• Achtung Baby (1991)
• Zooropa (1993)
• Pop (1997)
• All That You Can’t Leave Behind (2000)
• How to Dismantle an Atomic Bomb (2004)
• No Line on the Horizon (2009)
• Songs of Innocence (2014)
• Songs of Experience (2017)
• Songs of Surrender (2023)

Alla listattuna esiintymispaikka ja -aika sekä kiertue, jonka aikana yhtye vieraili Suomessa.

• Ruisrock, Turku (7. elokuuta 1982, October Tour)
• Olympiastadion, Helsinki (9. elokuuta 1997, PopMart)
• Olympiastadion, Helsinki (20. elokuuta 2010, U2 360° Tour)
• Olympiastadion, Helsinki (21. elokuuta 2010, U2 360° Tour)

• Jan Ekblad (toim.): U2 – Neljä kovaa Dublinista. Pop-Kirja, 2005.
• Into The Heart, Niall Stokes (Carlton)
• Eamon Dunphy: Unforgettable Fire: The Story of U2 (Penguin Books)
• Neil McCormick: U2xU2, (Tammi kustannusosakeyhtiö) 2006
• Neil McCormick: Bonon Doppelgängeri, (kustannusosakeyhtiö Sammakko)
• Pimm Jal De La Parra: U2 Live: A Concert Documentary (Omnibus press) 2003
• Michka Assayas: Bono on Bono: Conversations with Michka Assayas (Kirjapaja) 2006

 

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta U2.

• Virallinen sivusto
• U2 Finland -yhteisö (Arkistoitu – Internet Archive)
• Ylen Elävä arkisto: U2 Ruisrockissa 1982, Rockradion haastattelu
• Otto Talvio: Lähtemätön. Helsingin Sanomat, 19.8.2010. Artikkelin verkkoversio.