Totinen torvensoittaja

Elokuvan tuotantoyhtiö oli Suomen Filmiteollisuus ja tuottaja T. J. Särkkä. Käsikirjoituksen pohjana on Agapetuksen romaaniteksti, joka ilmestyi vuonna 1933 ensin Suomen Kuvalehden jatkokertomuksena. Siitä laati käsikirjoituksen nimimerkki Veikko Syväoro, oikealta nimeltään toimittaja Veikko Ström.

Kaarlo Kartio on alkutekstien mukaan torvensoittaja, mutta hän kuoli ennen kuvauksia, ja hänen tilallaan näyttelee Lauri Kyöstilä.^[1]

Leo Lähteenmäen esittämä insinööri, joka asuu samassa asunnossa kuin vanhempi museonjohtaja-ystävänsä, menee uutenavuotena naamiaisiin. Ystäväkin on lähdössä juhliin aikoen kahdeksanvuotisen seurustelun jälkeen kosia rakastamaansa naista. Pilailuun, muun muassa leikkitorvella töräyttelyyn, taipuvainen insinööri menee mielijohteesta museoon, jonka ovi on sen juopottelevan vahtimestarin ansiosta auki. Hän pukeutuu haarniskaan, joka pelästyttää parikin kertaa toisen juopottelijoista. Haarniska päällään insinööri seikkailee naamiaisissa, on pidätettynä jne. Lisäksi naamiaisten esiintyjien torvensoittajalla on myös haarniska. Nämä kaksi hahmoa tietysti sekoitetaan. Loppupuolella on myös unikohtaus, jossa tarina siirtyy haarniskoiden aikaan ja kohtaus muistuttaa Kolmannen valtakunnan sodanaikaisia elokuvatarinoita menneestä ajasta. Tässä kuitenkin on loppu, jossa insinööri löytää ihastuksensa ja museonjohtaja saa kosittua.

Aikalaisarvioijat suhtautuivat elokuvaan nihkeästi, kuten Toini Aaltonen (Suomen Sosialidemokraatti): ”Suomen Filmiteollisuus on lisännyt jälleen uuden numeron kehnojen filmiensä luetteloon”. Valopuolina nähdään eräät näyttelijätyöt ja George de Godzinskyn musiikki.^[2]

Vuonna 1991 arviossaan Antti Lindqvist (Katso) ei löydä elokuvasta edes camp-huumoria^[2], ja samalla linjalla ovat 2000-luvun televisioesitysten yhteydessä esitetyt kritiikit. Arto Pajukallio luonnehtii Totista torvensoittajaa sota-ajalle ominaiseksi eskapistiseksi ”hätäapukomeadiaksi”^[3]. Sitä on sanottu myös sietämättömäksi komediaräpellykseksi^[4]. Eräs kriitikko pitää kuitenkin elokuvan lavastusta kekseliäänä, vuoropuhelua näppäränä ja yleensä näkee siinä visuaalisia oivalluksia, mutta ne hukkuvat pitkitettyihin kohtauksiin ja elokuvan rytmittömyyteen.^[5]

• Iltalehden artikkeli toukokuussa 2008