Tom Dooley

Dooleyn lapsuudesta ja nuoruudesta Pohjois-Carolinan Elkvillessä ja sitä ympäröivässä Happy Valleyssa ei tiedetä kovin paljon. Hänet on kuvattu huolettomaksi nuorukaiseksi, joka nautti tyttöjen suosiosta ja rakasti musiikkia. Erityisen ihastuneita Dooleyhin olivat serkukset Laura ja Ann Foster, joita New York Tribune kuvaili hyvin kauniiksi ja oikullisiksi. Kummankin tytön myöhempi elämä kietoutui tiiviisti Tomin ympärille.^[3]

Sisällissotaan joutuminen vei Dooleyn 18-vuotiaana kolmeksi vuodeksi rintamalle, jossa hän palveli Etelävaltioiden joukoissa Pohjoisvaltioita vastaan. Dooley kävi läpi monet yhteenotot sotakentillä ja viihdytti joukkoja taistelujen välillä laulamalla ja soittamalla kitaraa. Hän toimi loppuajan rykmenttinsä rumpalina. Keväällä 1865 Dooley joutui sotavangiksi Marylandiin. Seuraavien kuukausien aikana etelävaltiot antautuivat, ja Dooley vapautettiin. Hän aloitti pitkän marssin Elkvilleen leskeksi jääneen äitinsä luo. ^[4]

Kylän poikien innokkaan ihailun kohteina olleet Laura ja Ann olivat jo ehtineet unohtaa Dooleyn, mutta tämän saapuminen rintamalta herätti tyttöjen muistot. Ann oli avioitunut paikallisen farmarin James Meltonin kanssa, mutta Laura oli edelleen vapaa. Dooley aloitti seurustelun hänen kanssaan alkuvuonna 1866. Myös Ann Meltonin rakkaus Tomiin syttyi uudelleen. Serkusten kiinnostuksen keskipisteeksi joutunut Dooley päätti paeta kylästä Lauran kanssa.^[5]

Nuoret panivat suunnitelman täytäntöön toukokuun lopulla 1866.^[6] Keskellä yötä Laura keräsi tärkeimmät vaatteensa mukaansa ja ratsasti hevosella kohtauspaikkaan, jossa Tom odotti häntä. Tämän jälkeen Laura katosi. Tytön suku suoritti laajoja etsintöjä ilman tulosta. Kyläläiset uskoivat Lauran ratsastaneen tiehensä Dooleyn kanssa. Lauran hevonen palasi takaisin nälkiintyneenä ja valjaansa rikkoneena. Kavioiden jäljet möyhityssä mullassa johtivat etsijät paikalle, jossa ratsu oli ollut sidottuna puuhun. Laurasta ei näkynyt jälkiä, mutta osa etsijöistä uskoi, että tyttö oli surmattu ja siirretty toisaalle.^[5]

Dooley, joka käytti valenimeä Tom Hall, jätti hyvin pian Lauran katoamisen jälkeen Elkvillen ja ratsasti Tennesseehen. Täällä hän pyysi töitä eversti James Graysonilta, joka oli tunnettu Pohjoisvaltioiden jalkaväen entisenä upseerina.^[7] Dooley kertoi haluavansa ansaita rahaa lähinnä uusien saappaiden hankkimiseen, ja solmi lyhyen työsuhteen. Hän ehti jatkaa matkaansa ennen kuin Walkesin piirikunnan seriffi saapui Graysonin luo kertomaan, että he ajoivat takaa mahdollista murhaajaa. Kuultuaan Dooleyn tuntomerkit Grayson tunnisti kuvauksesta entisen työntekijänsä Tom Hallin.^[7].

Dooleyn leiri löytyi läheisen puron varrelta. Yleisestä käytännöstä poiketen hänet pidätettiin ilman minkäänlaista näyttöä rikoksesta, sillä Laura Fosterin ruumista ei ollut vielä löytynyt.^[8]

Elokuussa 1866 Ann Meltonin ja hänen palveluksessaan olevan Pauline Fosterin kovaääninen riitely sai rikostutkijat kiinnostumaan tyttöjen riidan taustoista.^[6] Murtunut Pauline kertoi, että Dooley oli tappanut Lauran, ja Ann tiesi ruumiin hautapaikan. Tyttö johti etsijät maastoon, josta kertoi ruumiin löytyvän. Syyskuun alussa nuoren naisen ruumis kaivettiin esiin matalasta maahaudasta.^[6] Kuollut tunnistettiin kadonneeksi Laura Fosteriksi. Hänen säärensä olivat murtuneet ja häntä oli puukotettu rintaan. Vainajan viereltä löytyi pussi, jossa olivat Lauran mukaan ottamat vaatteet. Lauran kasvot oli peitetty vaunujen jalkapeitteellä, joka oli siististi taitettu kaikista kulmistaan aivan kuin naisen käsien jäljiltä.^[9]

Lauran ruumis haudattiin myöhemmin korkealle kukkulalle, joka on tunnettu nimellä "Laura Foster Hill".^[5]

Rikostutkimuksissa paljastui kolmiodraama, jonka taustalta löytyi intohimon lisäksi epätoivoa, uhkailua ja syytöksiä. Muutama viikko ennen Lauran katoamista Dooley oli maininnut eräälle ystävälleen saaneensa sukupuolitaudin, todennäköisesti syfiliksen. Dooley uhkasi kostaa henkilölle, joka hänet oli tartuttanut. Ann Melton oli kertonut samoihin aikoihin sisäkölleen Pauline Fosterille saaneensa ”rokon”, jonka Dooley oli hänelle antanut. Irtonaisten sukupuolisuhteiden mukana tauti levisi nopeasti, ja sen sairastajiksi on mainittu myös Annin aviomies James Melton ja Pauline Foster. Joidenkin lähteiden mukaan Pauline oli itse tuonut taudin toiselta paikkakunnalta.^[10] Dooley uskoi kuitenkin saaneensa tartunnan Laura Fosterilta, ja hänet oli nähty muutama päivä ennen tytön katoamista uhkailemassa tätä julkisella paikalla.^[11]

Laurasta oli yksi havainto murhayöltä. Hän oli ratsastanut naapurinsa ohitse ja maininnut pakenevansa Tennesseehen. Tyttö oli kuitenkin ratsastanut täysin päinvastaiseen suuntaan itään ja päätynyt surmattuna maahautaan.^[10] Pauline Fosterilta saatu todistusaineisto osoittautui raskauttavaksi Dooleytä vastaan. Hänen kuvauksensa mukaan Ann Melton palasi Lauran katoamisyönä kotiin varhain aamulla vaatteet ja kengät märkinä. Myöhemmin päivällä Pauline väitti Dooleyn seisoneen Annin vuoteen äärellä ja puhuneen Laurasta.^[12]

Paulinen todistuksen lisäksi monet muut paikalliset asukkaat nousivat Dooleytä vastaan. Hänet oli nähty kuokkimassa lähellä Lauran hautaa ja monet olivat kuulleet hänen aiemmat uhkailunsa. Oikeudenkäynnin aikana Dooley julisti olevansa syytön, mutta ei nimennyt ketään toista mahdollista epäiltyä. Puolustus kuvaili Laura Fosteria moraalittomaksi naiseksi, joka oli vietellyt urhoollisen sotilaan, mutta syyttäjä katsoi syytetyn itsensä olevan vailla minkäänlaista moraalia.^[13]

Lokakuussa 1866 valamiehistö totesi Dooleyn syylliseksi murhaan. Tuomiota ei kuitenkaan laitettu täytäntöön, sillä syytetyn puolustusasianajajana toiminut Zebulon Baird Vance, josta myöhemmin tuli senaattori, sai aikaan tuomiopiirin vaihdoksen valamiehistön puolueettomuuden takaamiseksi.^[6] Dooleyn oikeudenkäynti pitkittyi. Keväällä 1868 Pohjois-Carolinan korkein oikeus otti asian uudelleen käsiteltäväkseen. Dooleylle langetettiin uusi kuolemantuomio. Hänen todellinen osuutensa Laura Fosterin murhaan jäi kuitenkin epäselväksi, sillä tuomio perustui toteen näyttämättä jääneisiin silminnäkijähavaintoihin ja Pauline Fosterin todistajalausuntoihin. Dooleyn lisäksi pidätettynä ollut Ann Melton istui vankilassa kaksi vuotta epäiltynä osallisuudesta murhaan. Naista ei kyetty osoittamaan kiistattomasti syylliseksi tutkittavana olleeseen rikokseen, ja syyte häntä vastaan raukesi Dooleyn kirjoittamaan tunnustukseen, jonka mukaan Annilla ei ollut mitään osuutta veritekoon. ^[14]

 

Kun Dooleytä toukokuussa 1868 kuljetettiin vankkureissä hirttopaikalle, hän istui ruumisarkkunsa päällä ja näppäili banjoaan. Hirttolavalla Dooleyn kaulan ympärille asetettu naru sai hänet vitsailemaan ympärillä olijoille: ”Olisin pessyt kaulani jos olisin tiennyt että teillä on tuollainen uusi hieno köysi”.^[5]

Seuraavana päivänä ilmestynyt New York Herald julkaisi kolmen palstan levyisen otsikon, jossa kerrottiin Tom Dooleyn teloituksesta. Tapaus herätti laajalti kiinnostusta Yhdysvalloissa. ^[14] Se erottui tavanomaisuudesta, ja sekä kiehtoi että inhotti ihmisiä.^[6] Vankeudesta vapautettu Ann epäonnistui elämänsä uudelleen järjestelyssä. Häpeä seurasi kaikkialle minne hän meni. Ann ei välittänyt puheista ympärillään, vaan koetti kääntää uudelleen miesten huomion itseensä. Hänen elämänsä jäi lyhyeksi ja päättyi jo muutamaa vuotta myöhemmin tapahtuneen vankkurionnettomuuden seurauksena. ^[14]

Myöhemmin on todettu, että Dooleyn molemmissa oikeudenkäynneissä tapahtui lukuisia erehdyksiä. Syytettyä vastaan todistajina esiintyneiden ihmisten kertomuksista on löytynyt valheita ja silminnäkijähavaintoja on liioiteltu.^[15]

Tarina Tom Dooleystä jäi elämään, mutta lukuisat kirjoittajat ja kertojat muuttivat sen sisältöä. Dooleystä tuli onneton olosuhteiden uhri, Laurasta viaton nuori tyttö ja Annista mustasukkainen ilkeä noita.^[6] Surullista balladia Dooleyn kohtalosta laulettiin hyvin pian teloituksen jälkeen. Joidenkin lähteiden mukaan kappale perustui Dooleyn itsensä esittämään säkeeseen, jota hän oli laulanut sellissään ollessaan vangittuna.^[5] Paikallinen runoilija Thomas Land kirjoitti keskeneräisen laulun loppuun, ja se levytettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1929. Maailmanlaajuisen suosion laulu saavutti 1958 The Kingston Trion esittämänä.^[16]

Suomessa laulun levytti 1959 Olavi Virta Reino Helismaan kirjoittamin suomenkielisin sanoin.^[17] Saukin suomeksi sanoittaman toisinnon levytti Kauko Käyhkö. Olavi Virran ja Per-Erik Förarsin yhtyeen levytys, jonka oli sovittanut Jaakko Borg, joutui Yleisradiossa esityskieltoon. Toimenpide ei johtunut niinkään itse laulusta, vaan siitä, että Virran väitettiin tuohon aikaan olleen suhteessa alaikäisen naisen kanssa.^[18]

Tarinasta tehtiin 1959 myös Tom Dooley – kapinallinen -niminen elokuva, jonka pääosaa esitti Michael Landon.^[19]

• Casstevens, Frances H. Death in North Carolina's Piedmont: tales of murder, suicide and causes unknown, History Press, 2006, ISBN 9781596291966