TK-komppania

Sotilaallisen tiedottamisen toteuttamiseksi perustettiin vuonna 1934 Puolustusministeriön sanomakeskus. Se järjesti ensimmäiset tiedotusmiesten kertausharjoitukset helmikuussa 1937, jolloin koulutettiin kahdeksantoista miestä. Kurssia johti uuden propaganda-aselajin uranuurtaja everstiluutnantti Lasse Leander. Hän oli pitänyt esitelmän sotapropagandasta Suomen Mainosyhdistyksen kokouksessa.^[4]

Vuonna 1937 perustettiin Propagandaliitto, jossa olivat mukana muun muassa Jaakko Leppo, V. K. Latvala, Sulo Kolkka, Pekka Tiilikainen, Enzio Sevón, Armas J. Pulla, Olavi Paavolainen, Mika Waltari, Ralph Enckell, Göran Stenius, Kalle Lehmus, Ilmari Turja, Eino Honko ja Arvi Kivimaa. Liiton puheenjohtajaksi valittiin mainosmies V. K. Latvala. Käytännön toimia varten liitto perusti yksityisen Finlandia Uutistoimiston. Propagandaliitto oli ensimmäinen pr-organisaatio Suomessa. Alun perin Propagandaliiton tehtävä oli markkinoida maailmalle Suomen vuoden 1940 olympialaisia.^[4][5]

Vuonna 1938 joukko propagandamiehiä lähetettiin Berliiniin opintomatkalle. Propagandaliiton jäsenet kutsuttiin syksyllä 1939 ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Aiheena oli miesten sijoittaminen tarkoituksenmukaisiin tehtäviin. Ennen talvisotaa ehdittiin kouluttaa 60 propagandistia.^[4]

Lokakuun 1939 alkupuolella muodostettiin päämajan Propagandaosasto sekä Valtioneuvoston tiedotuskeskus.^[4]

Talvisodan tiedotustoiminta kuului Päämajan alaisuuteen perustettuun Propagandaosastoon. Toiminta ei talvisodassa ollut niin ammattimaista kuin myöhemmin.^[6] TK-organisaatio luotiin välirauhan aikana vuosina 1940–1941.^[7]

Idea TK-toiminnasta tuli Saksasta, jossa Päämajan tiedotusosaston päällikkö Kalle Lehmus tutustui välirauhan aikana Saksan armeijan propagandatoimintaan ja propagandakomppanioihin (saks. Propagandakompanie). Propaganda-sanalla oli Suomessa kuitenkin kielteinen kaiku, joten nimitys muuttui tiedotuskomppanioiksi.^[8]

Tiedotuskomppaniat toimivat armeijan Päämajasta Mikkelistä käsin toimivan tiedotusosaston alaisuudessa.^[2] Niiden lukumäärä sodan aikana vaihteli kahdeksasta kahteentoista.^[7] Komppanioissa oli sodan alussa yhteensä 339 miestä^[3] ja aktiivisesti etulinjassa palveli noin 150 kuvaajaa.^[7] Komppanian määrävahvuus oli 40 miestä, joihin kuului neljä valokuvaaja, kaksi elokuvaaja ja kymmenen kirjoittajaa. Tosiasiassa miehiä oli kuitenkin vähemmän.^[8]

Päämajan Tiedotusosasto antoi ensimmäisen ohjekäskyn 23. kesäkuuta 1941. Siinä määriteltiin tiedotuskomppanioiden tehtäviksi:^[9]

»elävöittää ja kertoa rintamantakaiselle väestölle kirjoitusten, valokuvien ja elokuvien avulla kenttäarmeijan toimintaa etulinjataisteluista ja lepohetkistä huoltomuodostelmien ym. toimintaan saakka sekä saada koko kansa eläytymään armeijan taistelutoimintaan päivittäin ja siten terästämään kansan voitontahtoa; hankkia sopivaa propaganda-aineistoa rintamaoloista ulkomaille levitettäväksi; suorittaa viholliseen kohdistuvaa propagandaa rintamalinjan välittömässä läheisyydessä; huolehtia omien joukkojen viihdytystoiminnasta mm. elokuvaesitysten antamisesta ja rintamalehtien toimittamisesta, sanoma- ja aikakauslehtien levittämisestä armeijakunnan joukoille; järjestää rintamalle lähetettyjen ulkomaalaisten sanomalehtimiesten opastusta.»

 

TK-kuvat ovat TK-miesten tai TK-kuvaajien tekemiä kuvia, piirustuksia, maalauksia, valokuvia tai elokuvia. Talvisodasta syntynyt kuvamateriaali on rintamamiesten omalla kalustollaan kuvaamaa, vaikka kaikki julkaistu aineisto luokiteltiin TK-kuviksi.^[7]

TK-miehet valittiin ammattitaidon ja poliittisen asenteen mukaan. Mukana oli myös lukuisia sosiaalidemokraattisia toimittajia, mutta vaikka Olavi Paavolainen yritti vakuuttaa 1. tiedotuskomppanian päällikölle Martti Haaviolle, että tunnetut vasemmistososialistit, taiteilija Tapio Tapiovaara ja kirjailija Jarno Pennanen pitäisi ottaa TK-miehiksi, heitä ei valittu.^[10]

Sota-aikana TK-kuvaajat osallistuivat propagandamateriaalin tuottamiseen sodasta ja sen viralliseen dokumentointiin. Nykyisin katsotaan, että TK-miehet tallensivat historiallisesti arvokkaan perinnön jälkipolville.^[7]

SA-kuva-arkisto koostuu talvisodan, jatkosodan ja Lapin sodan SA-kuvista. Arkistossa on 160 000 valokuvaa vuosilta 1939–1945. Pääosan niistä ovat ottaneet TK-kuvaajat. Negatiivit ja paperikuvat arkistoitiin Päämajan kuvaosastolle, jossa ne ovat säilyneet tähän päivään asti. Tämä aineisto on digitoitu SA-kuva-arkistoksi internetin käyttäjien katsottavaksi.^[11]

TK-tekstien reporttereiksi haettiin lähinnä sanomalehtien toimittajia ja mainosmiehiä. Monetkaan heistä eivät aluksi tunteneet sodankäynnin sanastoa ja siitä johtuvia virheitä livahteli teksteihin. Tosin tekstejä ei julkaistu sellaisinaan, vaan ne tarkistettiin TK-komppaniassa ja Päämajan tiedotusosastolla. Lukijoilta tuli runsaasti kritiikkiä myös siitä, että muutamat joukko-osastot saivat runsaasti huomiota uroteoistaan ja toiset eivät. Parhaana sotareportterina pidettiin sodan aikana Gunnar Johanssonia, jonka ura päättyi kaatumiseen vuonna 1942.^[12]

Jatkosodan syttyessä kirjoittajien mieliala oli korkealla, sillä he ajattelivat pääsevänsä kuvailemaan voitokasta taivalta. Mukaan lähteneistä vanhin oli 59-vuotias Sakari Pälsi. Kirjailija Olavi Paavolainen muotoili tunnelmaksi “miten kiitollinen tehtävä meitä propagandamiehiä nyt odottaa.” Todellisuus oli kuitenkin karumpaa varsinkin sen jälkeen, kun usko Saksan voittoon oli mennyt. Sen jälkeen vastustajaa oli kuvattava asiallisesti, eikä lopulta edes voitoksi kääntyneitä taisteluja kuten Ilomantsin taistelua saanut nimittää voitoksi. ^[12]

Reportterien työolosuhteille tyypillisintä oli naputella matkakirjoituskonetta “kannonnokassa istuen”. Yleensä he eivät varsinaisesti osallistuneet taisteluihin, mutta poikkeuksiakin oli. Niinpä toimittaja Väinö Hollming oli mukana monilla kaukopartioretkillä ja valokuvaaja Nils Helander toimi Stukan taka-ampujana Ihantalan syöksypommituksissa.^[12]

 

Reijo Porkka esittää kirjassaan Sodasta kuvin. TK-valokuvaus 1941-1944 (1983), että puolustusvoimain palveluksessa toimi jatkosodan aikana ”viitisenkymmentä” TK-kuvaajaa. Heitä olivat valokuvaajat, jotka toimivat tiedotuskomppanioiden kuvaryhmissä ja Päämajan Kuvaosaston palveluksessa. Viimeksi mainitut tosin osallistuivat harvemmin itse kuvaustoimintaan.

TK-valokuviksi kutsuttiin kaikkea kuvaustoiminnassa syntynyttä, julkaistua sotakuva-aineistoa. Sen joukossa on myös sellaisten kuvaajien aineistoa, jotka eivät olleet TK-valokuvaajia.^[14]

Sotatilalain astuttua voimaan valokuvaaminen sotatoimialueilla tuli luvanvaraiseksi. Kuvauslupia lunastettiin noin 700, mutta rintamamiehet harrastivat kuvaamista myös luvatta. Esimerkiksi kuvat itäkarjalaiskylistä tai niiden kirkoista ovat arvokkaita.^[6]

TK-kuvaajien piti havainnoida asioita, joilla oli sotilaallista, sotahistoriallista tai kansatieteellistä arvoa. Kansatieteellinen aineisto oli tärkeätä, koska jatkosodan aikana suurin osa Itä-Karjalaa oli vallattu. Sen liittämistä Suomeen piti perustella ja oikeuttaa aineistolla, joka esitteli kansojen pitkää yhtenäistä historiaa. Sotilaallisten ja sotahistoriallisten aiheiden piti kuvata suomalaista sotilasta hänelle tyypillisiä piirteitä ja taistelutapoja esittelemällä. Epäsotilaallista käytöstä, jermuilua, ei saanut kuvata. Demoralisoivat aiheet, kuten teloitukset ja kaatuneet, olivat ehdottomasti kiellettyjä. Kuvaajilta edellytettiin kuitenkin vihollisen julmuuksien kuvaamista ja toivottiin vihollisen suurten tappioiden kuvaamista.^[6]

TK-kuvaajiksi komennetut miehet olivat siviiliammatiltaan joko valokuvaajia tai pitkälle ehtineitä harrastajia. TK-kuvaajien pioneereja olivat Osvald Hedenström, Kauko Kivi ja Pekka Kyytinen sekä varkautelainen Paavo Jänis. Myöhemmin pitkät lehtikuvaajan urat tekivät Ensio Liesimaa ja Erkki Viitasalo. Valokuvauksen harrastaja oli Kim Borg, joka opiskeli Teknillisessä korkeakoulussa mutta jonka opinnot jäivät oopperalaulun takia.^[8]

Osvald Hedenström kertoo ajaltaan Viipurin lohkolla: "Mukanani oli armeijan Leica, jossa oli 400mm Telyt sekä jalusta." ^[15] Laitteina sidassa käytettiin muun muassa vuoden 1940 olympialaisia varten hankittuja Contax II ja Contax III -kameroita. Reijo Porkan kirjassa Sodasta kuvin mainitaan käytetyt filmikoot: kino, 6×4,5, 6×6 ja 6×9. Porkan mukaan kameramerkkejä oli tuolloin 18. Peruskameroina käytettiin Zeiss Ikonin Contaxia, Leicaa, Rolleflexiä ja Plaubel Makinaa. Lisävälineitä oli niukemmin, laajakulmaobjektiivia ei joissakin TK-komppanioissa ollut ollenkaan ja kauko-objektiiveina oli 13,5 cm:n, 18 cm:n ja 40 cm:n objektiiveja vain muutamia, niistäkin huomattava osa kuvaajien yksityisomaisuutta. Suodattimia oli niukasti, eikä valotusmittareita lainkaan. Ammattikuvaajan oletettiin osaavan valottaa oikein ilman mittaria.^[16]

 

Kuvaajat ja kirjoittajat saattoivat tehdä pitkiä matkoja rintamalohkoille. Meri- ja ilmavoimien tiedotuskomppanioiden toimialueena oli koko sotatoimialue. Päämajan tiedotusosastolta tuli sodan alussa lähes päivittäin ohjekäskyjä, joissa kerrottiin mitä piti kuvata ja mitä ei saanut kuvata. Usein kuvaajien piti toimia myös oman ammattitaidon ja neuvokkuuden varassa. Se ei ollut TK-miehille vaikeaa, koska he osasivat ammattinsa tehtyään siviilissä jo pitkän uran.^[8]

TK-miesten pääasiallisena tehtävänä oli uutistoiminta. Se tarkoitti sodasta välitettävän tiedon ja silminnäkijäkuvausten kohdistamista kotirintamalle. Propagandan lisäksi kuvaajat ikuistivat sotahistoriaa ja erityisesti Itä-Karjalan valtauksen jälkeen kansatieteellisiä aiheita.^[8]

Kuvaajille ja piirtäjille annettiin suulliset ohjeet, joiden mukaan heidän tuli kuvata ennen kaikkea:

• sotatoimien kulkua esittäviä aiheita;
• suomalaista sotilasta siten, että hänelle ominaiset piirteet ja taistelutavat tulevat esille;
• aseita toiminnassa;
• linnoituslaitteita ja aseiden aiheuttamia vaurioita;
• eri aselajien toimintaa monipuolisesti;
• takaisin vallattuja alueita siinä kunnossa kuin ne ovat joutuneet joukkojemme käsiin;
• vallatun alueen näkymät myös puhtaasti maasto- ja maisemakuvina;
• Itä-Karjalan asujaimistosta kuvia, jotka todistavat heidän ja suomalaisten sukulaisuuden;
• aiheita, jotka todistavat vihollisen julmuuden ja tappioiden suuruuden.^[10]

SA-kuva-arkiston kuvia tutkineen Helena Pilkkeen mukaan kuvista näkyy hyvin, mitä aiheita Päämaja tiedotus kuviin halusi. Ne ovat taisteluiden lisäksi eri paikkakuntien näkymiä, muonitusta, lottien ja huollon toimintaa, tykistön marsseja ja tuliasemiin sijoitusta, käsikranaattien heittoa sekä omia hyökkäysvaunuja ampumassa palavia vihollistankkeja. 1940-luvun Suomi oli hyvin uskonnollinen, joten TK-kuviin on ikuistettu runsaasti Karjalan kirkkoja, kenttäjumalanpalveluksia ja rintamaehtoollisia sekä hyökkäysvaiheessa tehtyjä väliaikaisia sankarihautauksia rintamien tuntumassa. Kuvissa oli myös sotilaita kenraaleista sotamiehiin, rintamakomentajista taistelulähetteihin, niin taistelujen aikana kuin vapaahetkiä viettämässä.^[8]

TK-kuvaajat kuvasivat jatkosodan aikana 88 dokumenttielokuvaa hyökkäys- ja asemasodan vaiheista. Kamera taltioi myös kotirintaman tapahtumia ja siviiliväestön elämää. Puolustusvoimien uutiskatsauksissa kuvattiin muun muassa itään etenemisessä vallatut alueet vuonna 1941.^[17]

 

Felix Forsman kuvasi kesäkuussa 1942 Mannerheimin vierailun Saksaan, jossa hän tapasi Hitlerin lisäksi Hermann Göringin ja muita natsi-Saksan merkkihenkilöitä. Matkan kuvamateriaalista leikattu uutiskatsaus numero 52 päätyi kuitenkin valmistuttuaan esityskieltoon, jossa se oli vuoteen 2007 saakka. Pia Andellin ohjaama dokumentti Göringin sauva (2010) kertoo Felix Forsmanin salaisesta komennuksesta Saksaan.^[18] Forsman muisteli vierailuaan natsi-Saksassa, jolloin hän kävi omin päin seuraamassa muun muassa Leni Riefenstahlin elokuvan kuvauksia. Hän totesi haastattelussaan, että elokuvalla voi suggeroida ja valehdella niin paljon kuin suinkin jaksetaan.^[19]

Neuvostoliiton suurhyökkäyksen torjuntataisteluja Kannaksella ja karjalaisten evakuointia kuvattiin kesäkuussa 1944. Tekijöinä olivat rintamalla tiedotuskomppanioiden ja pääkaupunkiseudulla Valtion Tiedotuslaitoksen ja Päämajan TK-kuvaajat.^[17]

TK-kuvaajien ilma-aselajeja kuvaavasta aineistosta on tehty DVD-julkaisu otsikolla Jatkosota ilmassa suomalaisissa TK-filmeissä (2013). Kooste sisältää suomalaisten TK-kuvaajien otoksia sotilaslentokoneiden toiminnasta ja ilmasodasta. Mukana on muun muassa kuvia Helsingin ilmapuolustuksesta, tiedustelu- ja pommikoneista sekä Stuka-syöksypommittajan kyydissä kuvattu otos.^[20]

Jatkosodan aikana päämajan tiedotusosastoon siirretty Olavi Paavolainen vastasi muun muassa rintamapiirtäjien asioista. Hän tuli myös hyvin toimeen omaperäisten taiteilijoiden kanssa. Vapaita taiteilijoita toimi TK-piirtäjinä vähän, mutta myös mainosmiehet edistivät kuvallista propagandaa.

Rintamapiirtäjät jäivät sodan alussa vähälle huomiolle, esimerkiksi Suomen Kuvalehti julkaisi ensimmäiset TK-piirrokset vasta lokakuussa 1941. Piirtäjien oli vaikea kuvata sotatoimien taistelutilanteita, joten heidän oli kamppailtava toden ja kuvitellun välimailla. Taiteellisesti merkittäviä saavutuksia syntyi rauhallisissa rintamaoloissa hyökkäysvaiheen jälkeen. Sodan tuhoamat rakennukset ja metsänriekaleet kuuluvat sotataiteen keskeisiin aiheisiin. Monien rintamapiirtäjien helmet syntyivät Itä-Karjalassa, kun keskityttiin vallattujen alueiden kulttuurin ja maisemien tallentamiseen.^[10]

Suhde suomalaisen sotilaan heroisointiin vaihteli. Toiset taiteilijat välttelivät liioittelua ja pysyttelivät realismissa, toiset loivat tietoisesti sankarimyyttiä. Lehdet julkaisivat usein varsinkin Alexander Lindebergin piirroksia, joita julkaistiin vuonna 1943 laaja valikoima salkkuna. Lindebergin piirrostyyli muistutti saksalaisten PK-piirtäjien, kuten Hans Liskan, tyyliä. Liskan töitä tunnettiin suomeksikin ilmestyneestä Signaali-lehdestä. Taitavimpia TK-piirtäjiä oli Aarne Nopsanen, joka pystyi ilmaisemaan sähäkkää liikettä. Suomalaisten TK-piirtäjien tuotannon taso oli vaihteleva. Modernismista irtauduttiin ja lähestyttiin klassismia ja ihanteellisuutta, jotka kantoivat virallista leimaa.^[10]

TK-kuvaajien toiminta oli tiukasti rajoitettua, mutta rintamasotilaat saivat kuvata vapaasti. Sensuuri koski myös lehtikuvaajia, mutta ei niin tiukasti kuin TK-kuvaajia.^[6]

TK-miehet liikkuivat Päämajan ohjeiden mukaan sotarintamilla ja sota-alueilla Lapista Äänisen rannoille. Tekstit lähetettiin ensin Mikkelin Päämajaan, Lokkiin, jossa jutut käytiin läpi Tiedotus 1:ssä ja sieltä edelleen Valtion Tiedotuslaitoksen kautta sanomalehdille.^[2]

Jokainen TK-kuva ja teksti tarkastettiin Päämajassa. Osa kuvista joutui julkaisukieltoon sodan aikana. Raaimpia taistelun jälkiä ja partisaanien uhreja ei haluttu näyttää kotirintamalle. Myös urheilukilpailujen kuvaus kiellettiin asemasodan aikana, jotta kotirintama ei olisi saanut väärää kuvaa rintaman olosuhteista.^[8]

Jatkosodan aikana TK-miehet kirjoittivat noin 8 000 uutista ja reportaasia. Yli tuhat kirjoitusta jäi julkaisematta sensuurin vuoksi. TK-miehet kirjoittivat muun muassa taisteluista ja sotilaiden vapaa-ajasta. Kotirintamaa yritettiin varjella sodan todellisuudelta, ja sensuroidut kuvaukset olivat liian kamalia kotirintaman luettavaksi. Sensuuri myös hidasti uutisointia. Esimerkiksi Kannaksen murtuman jälkeen ensimmäiset jutut tulivat lehtiin vasta viikon kuluttua.^[21]

•  
  TK-mies kuvaamassa etulinjassa.
•  
  TK-kuvaaja filmaa.
•  
  TK-mies kirjoittamassa Viipurin Rautatienkadulla.
•  
  TK-mies haastattelee.
•  
  TK-mies partioasussa.
•  
  TK-mies kuvaa ilmavalvontalottia.
•  
  Viipurin valtausparaati, keskellä TK-mies selostaa paraatia.
•  
  TK-miehet kuvaavat pommituksen tuhoja.
•  
  Musiikkia soittamassa.
•  
  TK-kuvaaja Felix Forsman kuvaa Mannerheimia ja kenraali Heinrichsiä Mikkelin asemalla.
•  
  TK-kuvaaja filmaa etulinjassa.
•  
  Iskukomppania asemissa.
•  
  TK-taiteilija Aukusti Tuhka luonnostelemassa etulinjassa.
•  
  TK-taiteilija Erik Enroth piirtämässä karjalaisia.
•  
  Erik Enroth piirtää Selkin maisemia.
•  
  TK-taiteilija Alexander Lindebergin piirustus.
•  
  TK-piirtäjä Kari Suomalainen.

• Sotakirjeenvaihtaja
• SA-kuva-arkisto

• Perko, Touko: TK-miehet jatkosodassa: päämajan kotirintaman propaganda 1941–1944. Otava, 1974. ISBN 951-1-01662-8
• Pilke, Helena: Julkaiseminen kielletty. Rintamakirjeenvaihtajat ja päämajan sensuuri 1941-1944. SKS 2011. ISBN 978-952-222-301-2.
• Pilke Helena & Kleemola Olli: Suomi taisteli - Kuvat kertovat. Readme, 2013. ISBN 978-952-220-768-5
• Pilke, Helena: Suomi taisteli: Piirretty sota. Readme, 2015. ISBN 978-952-321-074-5
• Porkka, Reijo: Sodasta kuvin: TK-valokuvaus 1941–1944. Suomen valokuvataiteen museon säätiö, 1983. ISBN 9519086218
• Tuomikoski, Pekka: Sensuroidut sotakirjoitukset. Helsinki: Otava, 2013. ISBN 978-951-1-26935-9
• Kulju, Mika & Tuomikoski, Pekka: Tuntematon jatkosota: TK-miesten sensuroidut dokumentit. Helsinki: Gummerus, 2015. ISBN 978-951-24-0084-3

• Felix Forsmanin kuvaama elokuva Mannerheimin vierailusta Sudenpesässä (Suomen marsalkan vastavierailu valtakunnankansleri Hitlerin luona, 1942)