Tieteisfantasia

Brian Stablefordin mukaan tieteisfantasialla viitataan monenlaiseen kirjallisuuteen, useimmin kuitenkin ”sekamuotoiseen pulp-kirjallisuuden perinteeseen – – joka tieteiskirjallisuudesta lainatun sanaston ja käsitteiden avulla pyrki tuomaan uskottavuutta estottoman eskapismin eksotiikkaan.”^[2] Käsite on aina ollut epämääräinen eikä sitä ole määritelty tarkasti.^[3] Genrerajoja hämärtää entisestään se, että jotkin fantasiaromaanit pyrkivät perustelemaan näennäisen yliluonnolliset elementtinsä tieteellä. Miekka ja magia -kirjallisuuden miljööt taas hakevat esikuvansa todellisesta historiasta.^[4]

Monet tieteisfantasian teemoista ovat yhteisiä valtavirran tieteiskirjallisuuden kanssa. Näitä ovat esimerkiksi rinnakkaismaailmat ja -ulottuvuudet, hirviöt, parapsykologiset ilmiöt sekä yli-ihmiset.^[3] Tieteisfantasia ei kuitenkaan pyri antamaan oudoille ilmiöille ja huipputeknologialle uskottavia tieteellisiä selityksiä. Tämän johdosta sen katsotaan edustavan ”pehmeää tieteiskirjallisuutta”. Varsinaisesta fantasiasta tieteisfantasia eroaa toisaalta siinä, että yliluonnolliset elementit ovat vähäisiä tai niille annetaan näennäistieteellinen selitys.^[5]

Tieteen ja taikuuden suhde vaihtelee eri teoksissa. Jotkin tieteisfantasiat esittävät ne toisilleen vastakkaisina, toisinaan taas ne esiintyvät rinnakkain ja niitä on mahdollista hyödyntää yhdessä. Joissakin tarinoissa taikuus selitetään äärimmäisen kehittyneenä teknologiana, joka on alkanut muistuttaa enemmän taikuutta kuin tiedettä.^[5] Jos tarina sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen, ihmeellisten laitteiden ja voimien teknologinen luonne on saattanut unohtua eivätkä henkilöhahmot enää erota sitä oikeasta taikuudesta.^[4] Myös parapsykologiset voimat voivat toimia tarinassa magian kaltaisesti.^[5]

Judith Merril suosi 1950-luvulla termiä tieteisfantasia, koska katsoi tieteiskirjallisuuden kokonaisuudessaan olevan ennen kaikkea fantasiaa.^[4] Joseph M. Crawford, James J. Donahue ja Donald M. Grant yrittivät vuoden 1953 teoksessaan ”333”. A Bibliography of the Science-Fantasy Novel määritellä tieteisfantasian yläkäsitteeksi, jonka alle mahtuisivat sekä tieteiskirjallisuus että fantasia. Tämä määritelmä ei kuitenkaan vakiintunut.^[3] Gary K. Wolfe taas on määritellyt tieteisfantasian ”hyödyntävän fantasian tehokeinoja science fictionin tarjoamassa kontekstissa”. Hänen mukaansa tieteisfantasian kuvaamat maailmat ovat yhteydessä tosielämään, mutta aika, avaruus tai vieraat ulottuvuudet erottavat ne toisistaan.^[4]

Arthur C. Clarken mukaan puhdas science fiction kuvaa asioita, jotka nykytiedon mukaan voisivat jonain päivänä olla totta. Tällä perusteella esimerkiksi televisiosarja Star Trek voitaisiin määritellä tieteisfantasiaksi, sillä siinä esiintyy mahdottomina pidettyjä ilmiöitä, kuten valoa nopeampaa matkustamista ja sujuvaa englantia puhuvia inhimillisiä avaruusolentoja. Toisaalta Clarke huomautti myös, että tieteen kehittyessä uskomatonkin voi muuttua mahdolliseksi.^[6] Esimerkiksi tieteisfiktiossa kuvatut kvanttimekaniikan ilmiöt voivat näyttäytyä niitä ohjaavia, järkiperäisesti selitettäviä periaatteita tuntemattomille fantastisina.^[7]

 

Varhainen tieteisfantasian edelläkävijä oli englantilainen Edwin Lester Arnold (1857–1935), joka ensimmäisenä kirjoitti planeettaromansseja.^[8] Tieteisfantasian vakiinnuttivat Edgar Rice Burroughs (1875–1950) ja A. Merritt (1884–1943).^[2] Burroughsin tieteiskirjat olivat toimintapainotteisia planeettaseikkailuja, kun taas Merrittin tarinoissa siirryttiin tieteen, taikuuden tai hallusinaatioiden voimalla maailmasta toiseen. Kummankin teksteissä korostuivat voimakas eksotiikka ja eskapismi.^[9] Burroughsin viitoittamalla tiellä jatkoivat sittemmin lukuisat kirjailijat, tunnetuimpina Leigh Brackett, Lin Carter ja Andrew J. Offutt.^[8]

Vuodesta 1932 alkaen Clark Ashton Smith kirjoitti kaukaiseen tulevaisuuteen sijoittuvia tieteisfantasianovelleja.^[10] Niissä ihmiskunta elää eräänlaista ”toista nuoruutta” ja tieteen aikoinaan syrjäyttämät taikuus ja yliluonnolliset olennot ovat tehneet paluun. Aihetta oli jo aiemmin hyödyntänyt englantilainen William Hope Hodgson romaanissaan The Night Land (1912). Myöhemmin samalla tiellä jatkoivat Jack Vancen Iltaruskon maa (1950) sekä Michael Shea (1946–2014). Kaukaiseen tulevaisuuteen sijoittuvan tieteisfantasian toistuva teema on äärimmäinen dekadenssi.^[11]

Tieteisfantasia saavutti laajempaa suosiota ensi kerran 1930- ja 1940-luvuilla.^[5] Genren tekstejä julkaistiin paljon Unknown-lehdessä (1939–1943), jonka kirjoittajat sekoittivat vapaasti eri tyylilajeja ja aiheita.^[12] 1900-luvun puolivälin kielenkäytössä fantasiaa ja tieteiskirjallisuutta ei yleensä erotettu toisistaan.^[13] Lajityyppien erot olivat nykyistä hämärämmät,^[14] ja fantasiaa pidettiin lähinnä science fictionin alalajina.^[13] Yleisessä käytössä tieteisfantasian käsite oli lähinnä vuosina 1950–1966, jolloin Britanniassa ilmestyi Science Fantasy -niminen lehti.^[3] Stablefordin mukaan tieteisfantasia oli ”kevyt kosmeettinen naamio”, jonka avulla miekka ja magia -kirjallisuudesta saatiin taloudellisesti kannattavaa ennen modernin fantasiakirjallisuuden läpimurtoa.^[8] Lajityyppien rajat vakiintuivat 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin fantasiaa alettiin markkinoida omana kirjallisuudenlajinaan.^[13][14]

Nykyään verrattain harvat kirjailijat kirjoittavat sekä fantasiaa että tieteiskirjallisuutta.^[14] Jotkut kirjoittajat ovat silti jatkaneet tieteisfantasian kirjoittamista esteettisenä valintana.^[15] Unknown-lehden aikanaan suosituksi tekemät, eri lähteistä ja tyylilajeista ammentavat tekstit tekivät fantasiamarkkinoiden vakiintumisen seurauksena paluun.^[2] Gene Wolfen neliosaista Uuden auringon kirjaa (1980–83) on sanottu tieteisfantasian merkkiteokseksi ja uudelleenelvyttäjäksi.^[16] Alan suosituimpia kirjailijoita ovat Tom Arden, Jonathan Carroll, Jasper Fforde sekä Terry Pratchett.^[15]

1980-luvulta alkaen on fantasiassa yleistynyt humanistisista tieteistä ammentava suuntaus, joka pyrkii kuvaamaan kuvitteellisen maailman kulttuurit mahdollisimman uskottavasti.^[17] Vesa Sisätön (2003) mukaan tuoreempi suuntaus on ollut fantasiakirjallisuuden ja tieteiskirjallisuuden lähentyminen.^[1] Perinteisessä fantasiakirjallisuudessa on tullut suosituksi järkeistää taikuus johdonmukaiseksi, tiedettä muistuttavaksi järjestelmäksi, joka perustuu kuvitteellisten luonnonilmiöiden hyödyntämiseen.^[18] Uuskumma taas on haastanut fantasian ja realismin suhteet kirjallisuudessa.^[19]

Tieteisfantasialla on useita alalajeja. Miekka ja planeetta -tarinat kuvaavat vieraita planeettoja, joiden kulttuurissa yhdistyvät keskiaikaiset vaikutteet ja tulevaisuuden teknologia. Genrelle ovat tyypillisiä eksoottiset maailmat ja lukuisat miekkataistelut, joista se on saanut nimensä.^[20][21] Planeettaromanssi on miekan ja planeetan realistisempi lähisukulainen.^[20] Kuoleva maapallo -genre keskittyy kuvaamaan maapalloa lähestyvän maailmanlopun alla. Sen teemoja ovat maailmantuska, kuolevaisuus, väsymys ja rappio.^[22] Myös steampunk saattaa sijoittua lähelle tieteisfantasiaa.^[16]

Tuoreempi tieteisfantastinen genre on niin sanottu uuskumma, joka sekoittaa vapaamielisesti erilaisia vaikutteita ja tyylilajeja.^[15] Toinen uudehko kehitelmä on ”kova fantasia” (vrt. ”kova tieteiskirjallisuus”), joka painottaa uskollisuutta todelliselle historialle ja antropologialle, kuitenkin sillä erotuksella, että magia ja myyttiset ilmiöt oletetaan todellisiksi.^[17]

• Roine, Hanna-Riikka: Tieteisfantasia genrejen rajoilla. Teoksessa Korpua, Jyrki ym. (toim.): Fantasia. Lajit, ilmiö ja yhteiskunta. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, Nykykulttuurin tutkimuskeskus, 2021. ISBN 978-951-39-8699-5 Teoksen verkkoversio (PDF).
• Sisättö, Vesa (toim.): Ulkomaisia fantasiakirjailijoita. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu, 2003. ISBN 951-692-539-1
• Stableford, Brian: The A to Z of Fantasy Literature. Lanham: Toronto: Plymouth, UK: Scarecrow Press, 2009. ISBN 978-0-810-86345-3 (englanniksi)

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Tieteisfantasia Wikimedia Commonsissa