The Searchers

John McNally ja Mike Pender olivat innostuneet rock and rollista 1950-luvun lopulla muun muassa Buddy Hollyn innoittamana. He ryhtyivät esiintymään kapakoissa ja muissa julkisissa tiloissa Bootlessa ja Litherlandissa. Kaksikosta kasvoi pian yhtye, kun joukkoon liittyi laulusolisti Big Ron Woodbridge. Hän ei kuitenkaan viipynyt yhtyeessä pitkään, vaan hänet korvasi Johnny Sandon. Samalla siihen liittyivät basisti Tony Jackson ja rumpali Chris Curtis. Yhtye nimettiin John Waynen tähdittämän Etsijät-elokuvan mukaan Johnny Sandon & The Searchersiksi. Vaikka siitä muodostui merkittävä beat-yhtye Merseysiden ympäristössä, Johnny Sandon siirtyi yhtyeestä joulukuussa 1961 The Remo Fouriin.^[3]

Sandonin lähtö merkitsi muutoksia lauluosuuksien jakoon. Jackson, Pender ja Curtis ryhtyivät kaikki päälaulajiksi, kun taas McNally vastasi taustaharmonioista. Yhtye harjoitteli muutaman kuukauden, minkä jälkeen siitä tuli liverpoolilaisen The Iron Door -klubin vakioesiintyjä. Toinen liverpoolilaisyhtye, The Beatles, nousi listoille marraskuussa 1962 kappaleellaan ”Love Me Do”, mikä innoitti Searchersin managerinsa Les Ackerleyn avittamana tekemään demon levytyssopimuksen toivossa. Iron Doorissa nauhoitetun äänitteen kolme lainakappaletta olivat The Driftersin hitti ”Sweets for My Sweet”, The Kingston Trion ”All My Sorrows” ja Bobby Comstockin ”Let’s Stomp”. Pye Recordsin Tony Hatch vakuuttui kuulemastaan ja teki sopimuksen Searchersin kanssa.^[3]

The Beatlesin tavoin myös The Searchers esiintyi Hampurin Star-Clubilla. 1. maaliskuuta 1963 sen esiintyminen nauhoitettiin ja kappaleet julkaistiin myöhemmin albumilla.^[3] Lisäksi Philips Records julkaisi ”Sweet Nothin’s” -nimisen singlen, joka nousi sijalle 48 lokakuussa 1963. Kyseessä oli cover-versio alun perin Brenda Leen esittämästä kappaleesta.^[3][4]

 

”Sweets for My Sweet” -kappaleen demo vakuutti Tony Hatchin niin suuresti, että hän koki, ettei hänen tarvinnut muuta kuin nauhoittaa yhtyeen esitys paremmalla äänitystekniikalla. Merseybeat-yhtyeille tyypillisesti Searchers levytti oman versionsa The Driftersin alkuperäisversiota nopeatempoisempana. Kappale nousi Britannian listaykköseksi, mihin vaikutti erityisesti televisioesiintyminen ITV:n Thank Your Lucky Stars -ohjelmassa. ”Sweets for My Sweetin” seuraajaksi valittiin ”Sugar and Spice”, joka ylsi listakakkoseksi.^[3] Kappaleen kirjoitti yhtyeen tietämättä tuottaja Tony Hatch salanimellä Fred Nightingale.^[5]

The Beatlesin kaksi ensimmäistä albumia olivat nousseet Britannian listaykkösiksi kaikkiaan 51 viikon ajaksi, ja olosuhteiden vuoksi myös Searchers julkaisi ensimmäisen albuminsa Meet The Searchers, joka nousi listan toiselle sijalle. Neljä albumin kappaleista julkaistiin myös lokakuussa 1963 listaykköseksi nousseella EP:llä Ain’t Gonna Kiss Ya. ”Ain’t Gonna Kiss Yan” ja ykköshitti ”Sweets for My Sweetin” lisäksi albumille ja EP:lle sisältyivät muun muassa Don and Deweyn ”Farmer John” sekä The Cloversin ”Love Potion No. 9”, josta tuli vuonna 1965 yhtyeen suurin hitti Yhdysvalloissa sen noustua listan kolmannelle sijalle.^[3]

Yhtyeen seuraavan albumin kanssa pidettiin kiirettä, ja Sugar & Spice ilmestyi esikoislevyn tavoin vuonna 1963. Sillä oli nimikkohitin lisäksi muun muassa alun perin The Coastersin esittämä ”Ain’t That Just Like Me”, joka saavutti Searchersin levyttämänä menestystä Yhdysvalloissa. Sugar & Spicen tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuu myös Richard Barrettin ”Some Other Guy”.^[3]

 

Yhtyeen kolmas hitti oli Sonny Bonon ja Jack Nitzschen kirjoittama ”Needles and Pins”, joka nousi Britannian listaykköseksi vuoden 1964 alussa.^[3][6] Searchersin jäsenet olivat kuulleet kappaleen ensi kerran Hampurissa, missä sen oli esittänyt Cliff Bennett and The Rebel Rousers.^[7] Samoihin aikoihin Beatlesin manageri Brian Epstein lähestyi Searchersia, mutta yhtye ei halunnut itselleen manageria, jonka alaisuudessa se jäisi toisen yhtyeen varjoon. Yhtyeelle kaavailtiin myös osaa Synnin enkelit -elokuvasta, mutta tekijöiden kiinnostus Searchersia kohtaan hiipui, kun basisti Tony Jackson jätti yhtyeen. Hänen mielestään Searchers oli ajatunut alkuperäisestä rock and rollista liian kevyeen ja melodiseen ilmaisuun. Jacksonin korvasi yhtyeen jäsenten vanha ystävä, entinen Cliff Bennett and The Rebel Rousers -jäsen Frank Allen.^[3][8][9]

Searchers saavutti kolmannen listaykkösensä neljän Pye Recordsin julkaiseman singlen aikana, kun ”Don’t Throw Your Love Away” nousi brittilistan kärkeen keväällä 1964.^[3][6] Kappale oli alkujaan The Orlons -yhtyeen esittämä, ja sen esitteli Searchersille Pye Recordsin tiedottaja Pat Pretty. ”Don’t Throw Your Love Away” jäi samalla alkuperäiskokoonpanon viimeiseksi singleksi.^[7] Toukokuussa 1964 ilmestyi yhtyeen kolmas albumi It’s The Searchers, joka sisälsi muun muassa viimeisimmät listahitit ”Needles and Pins” ja ”Don’t Throw Your Love Away”. Mukana oli myös cover-versio Don Gibsonin country-laulusta ”Sea of Heartbreak”.^[3]

Alkujaan Barbara Lewisin tulkitsema ”Someday We’re Gonna Love Again” ylsi myös Britannian top 20:een. Sitä seurasi Jackie DeShannonin ”When You Walk in the Room”, joka nousi kolmannelle sijalle, ja on säilyttänyt maailmanlaajuisesti suosionsa oldies-radiokanavien soittolistoilla. ”Bumble Bee” ylsi puolestaan Yhdysvaltain top 30:een. Rumpali Chris Curtisin suostuttelemana Searchers levytti uransa aikana myös lukuisia folk-lauluja. Yksi niistä oli Malvina Reynoldsin ”What Have They Done to the Rain”, jonka sanoitus käsitteli ydintuhoa. Searchersin levyttämänä sekin nousi Britanniassa top 20:een.^[3]

 

The Searchersin neljäs albumi Sounds Like Searchers ilmestyi maaliskuussa 1965.^[10] Se nousi Britannian listasijalle kahdeksan ja oli viimeinen Britanniassa listalle noussut Searchersin studiolevy.^[6] Yhtye saavutti myös top 10 -hitin amerikkalaista alkuperää olleella kappaleella ”Goodbye My Love”, jonka alkuperäinen sanoitus sisälsi homoseksuaalisia viittauksia. Ne kuitenkin poistettiin Searchersin versiosta. Yhdysvalloissa kappale julkaistiin nimellä ”Goodbye My Lover, Goodbye”, koska paikallisella julkaisijalla oli ennestään oikeudet samannimiseen lauluun. Vuonna 1965 julkaistiin myös Searchersin ensimmäinen single, jonka yhtyeen jäsenet olivat itse tehneet. Kyseessä oli Chris Curtisin ja Tony Penderin kirjoittama ”He’s Got No Love”. Curtis tosin myönsi myöhemmin, että kappaleen sävel oli varastettu The Rolling Stonesin ”The Last Timesta”.^[3] ”He’s Got No Love” pääsi Britannian listasijalle kaksitoista.^[6] Seuraava single, alkujaan Bobby Darinin esittämä ”When I Get Home”, ylsi sijalle 35. Sitä seurannut P. F. Sloanin ”Take Me for What I’m Worth” nousi sijalle 20 jääden samalla Searchersin viimeiseksi kahdenkymmenen myydyimmän joukkoon nousseeksi singleksi. Joulukuussa 1965 ilmestyi toinen albumi saman vuoden aikana, Take Me for What I’m Worth, jolla oli niin rock-, pop- kuin folk-laulujakin.^[3][6] Tämän jälkeen Searchersilta ei ilmestynyt uutta studioalbumia ennen vuotta 1972.^[11]

Vuoden 1966 keväällä Searchers julkaisi singlenä versionsa Rolling Stonesin kappaleesta ”Take It or Leave It”. Yleisön kiinnostus yhtyeeseen oli kuitenkin alkanut hiipua, eikä kappale noussut Britanniassa sijaa 31 korkeammalle. Saman vuoden Australian-kiertueella rumpali Chris Curtis riitanntui yhtyekavereidensa kanssa ja erosi yhtyeestä. Menetys oli huomattava, sillä Curtisilla oli merkittävä osuus niin levytettyjen kappaleiden valinnassa kuin lavaesiintyjänäkin. Samoihin aikoihin The Hollies oli antanut ”Have You Ever Loved Somebody” -kappaleensa Searchersin levytettäväksi. Uuden rumpalin John Bluntin kanssa äänitetty ”Have You Ever Loved Somebody” nousi lokakuussa sijalle 48, eikä Searchers sen jälkeen enää koskaan palannut Britannian singlelistalle.^[3][6]

Tammikuussa 1967 ilmestynyt single ”Popcorn, Double Feature” oli psykedeelisvaikutteinen protestilaulu, jota on samalla pidetty osoituksena siitä, ettei yhtye ollut varma musiikillisesta suunnastaan. Sitä seurannut ”Western Union” oli hitti Ruotsissa. Marraskuussa 1967 ilmestynyt ”Second Hand Dealer” jäi yhtyeen viimeiseksi singleksi, jonka julkaisi Pye Records. Kappale oli yhtyeen jäsenten, Mike Penderin ja Frank Allenin yhdessä kirjoittama, ja se käsitteli Penderin mieltymistä vanhoihin esineisiin.^[3]

Pye Recordsilta The Searchers siirtyi Liberty Recordsille, jonka usko yhtyeen kykyihin oli kuitenkin alhainen. Vuonna 1968 ilmestynyt single ”Umbrella Man” ei saanut osakseen radiosoittoa. Samoin kävi myös vuoden 1969 singleille ”Kinky Kathy Abernathy” ja ”Somebody Shot the Lollipop Man”, joista jälkimmäinen julkaistiin pseudonyymillä Pasha. Kaikki kolme edellä mainittua singleä kirjoitti Kenny Young, joka tunnetaan parhaiten The Driftersin ”Under the Boardwalk” -hitin tekijänä. Searchersin viimeinen Libertyn julkaisema single oli Andy Kimin ”Shoot ’Em Up Baby”, joka julkaistiin ainoastaan Länsi-Saksassa vuonna 1969.^[3]

Searchersin uusi levy-yhtiö RCA Records oli Libertya selkeämmin perillä siitä, mitä se halusi yhtyeen kanssa tehdä. Ensimmäinen RCA:n julkaisema single oli vuonna 1971 julkaistu ”Desdemona”, joka nousi Yhdysvalloissa top 100:aan.^[3][11] Se oli samalla ensimmäinen äänite, jolla oli mukana uusi rumpali Billy Adamson. Vuonna 1972 ilmestynyt karibialaistyylinen ”Vahevala” on puolestaan Searchersin ainoa kappale, jossa soitetaan steel pan -rumpua. Samana vuonna ilmestyi studioalbumi Second Take, joka sisälsi muun muassa uusia versioita yhtyeen vanhoista hiteistä. Vuonna 1973 julkaistiin singlenä Neil Sedakan kirjoittama ”Solitaire”, jonka levyttivät myöhemmin myös Andy Williams ja The Carpenters.^[3]

Vuosina 1974–78 Searchersilta ei ilmestynyt lainkaan uutta materiaalia.^[11] Keikkailu kuitenkin jatkui läpi vuosikymmenen niin Britanniassa kuin muuallakin Euroopassa.^[5][8]

Searchers palasi levyttämään vuonna 1979, jolloin ilmestyi Sire Recordsin julkaisema albumi Searchers.^[3] Siltä julkaistiin singlenä The Recordsin Will Birchin kirjoittama ”Stars in Her Eyes”, joka päivitti ”Needles and Pins” -hitin soundia. Birch kirjoitti kappaleen myös yhtyeen seuraavalle albumille, vuonna 1981 ilmestyneelle Play for Todaylle. Levy-yhtiö Sire piti kyseistä ”Love’s Melodya” niin vakuuttavana, että albumi julkaistiin Yhdysvalloissa nimellä Love’s Melodies.^[3] Sekä Searchers että Play for Today saivat kehuja kriitikoita, mutta eivät menestyneet kaupallisesti.^[5] Play for Todayn kappale ”Radio Romance” oli kuitenkin pieni hitti Euroopassa.^[8] Mike Penderin mukaan Sirelle oli tarkoitus tehdä vielä kolmaskin albumi, mutta muutokset levy-yhtiön organisaatiossa johtivat levytyssopimuksen purkamiseen.^[9]

Vuonna 1982 Searchers siirtyi PRT Recordsille, joka omisti yhtyeen Pye-aikakauden materiaalin. Asiat eivät kuitenkaan sujuneet. Yhtyeeltä ilmestyi samana vuonna single I Don’t Want to Be the One / Hollywood, mutta uutta studioalbumia ei koskaan saatu valmiiksi.^[3]

 

Searchersin jäsenet alkoivat lähestyä keski-ikää, joten Mike Pender päätti perustaa oman yhtyeensä nuorempien muusikoiden kanssa. Ero tapahtui katkerissa merkeissä. Penderiä kiellettiin esiintymästä The Searchersin nimellä, joten näistä ajoista lähtien on The Searchersin lisäksi esiintynyt myös erillinen Mike Pender’s Searchers.^[3] Uudeksi solistiksi otettiin entinen The First Class -jäsen Spencer James, joka lauloi myös yhtyeen toistaiseksi viimeisellä, vuonna 1990 ilmestyneellä studioalbumilla Hungry Hearts.^[3][9][12] Se sisälsi muun muassa uusioversiot ”Sweets for My Sweet”- ja ”Needles and Pins” -hiteistä. Albumi ei ollut suuri menestys, mutta auttoi yhtyettä pysymään julkisuudessa.^[5] Kesällä 1989 The Searchers oli esiintynyt Lontoon Wembleyllä yli 75 000 ihmiselle, mikä oli sen uran suurin yleisö.^[5]

Rumpali Billy Adamson lähti yhtyeestä vuonna 1998 siirtyen vaimonsa johtamalle catering-alalle. Adamsonin korvasi Eddie Rothe.^[3]

Vuonna 2003 oli kulunut 40 vuotta yhtyeen ensimmäisestä ykköshitistä ”Sweets for My Sweet”, minkä kunniaksi The Searchers järjesti suosiota saavuttaneen Solid Silver 60s Tour -kiertueen.^[5]

Yhtyeestä vuonna 1964 eronnut basisti Tony Jackson kuoli 18. elokuuta 2003 raskaasta alkoholin käytöstä seuranneeseen diabetekseen, sydänvaivoihin sekä kirroosiin. Alkuperäinen rumpali Chris Curtis kuoli 28. helmikuuta 2005.^[9]

The Searchers oli pääesiintyjä Joensuun Ilovaarirockissa 15. heinäkuuta 2011^[13] ja seuraavana päivänä yksi Parikkalan Kovan päivän illan esiintyjistä.^[14] Yhtye oli esiintynyt Suomessa myös joulukuussa 1964 kaikkiaan neljässä konsertissa Lahdessa, Helsingissä ja Tampereella. Lisäksi se soitti Nuorten tanssihetki -ohjelmassa.^[15]

Searchersin juuret ovat skiffle-musiikissa sekä rock and rollissa, josta yhtyeen jäsenet John McNally ja Mike Pender olivat 1950-luvun lopulla kiinnostuneet.^[3][5] Vuoden 1961 aikoihin The Searchersista oli muodostunut merkittävä beatmusiikkia esittävä yhtye Merseysiden ympäristössä. Uransa aikana yhtye esitti myös muun muassa rock-, pop- ja folk-lauluja.^[3] Yhtyeen suurimmat hitit edustavat 1960-luvun melodista brittipoppia.^[8] Yhtyeen tavaramerkkejä ovat stemmalaulu ja kirkas kitarasoundi.^[16]

Suomalaisen musiikkitoimittaja Jake Nymanin mukaan Searchers oli taidoiltaan useimpia 1960-luvun puolivälin brittiyhtyeitä selvästi edellä. Vaikka yhtyeellä oli vain vähän omia sävellyksiä, se osasi etsiä itselleen sopivia kappaleita levytettäväksi amerikkalaisesta rock and rollista ja R&B:stä.^[8] Sopivien kappaleiden löytämistä helpotti se, että kitaristi John McNally oli entinen merimies, joka oli tuonut matkoiltaan paljon amerikkalaisia rock and roll- ja R&B-levyjä.^[17] Lisäksi yhtyeellä oli kyky sovittaa lainakappaleet luontevaksi ja sujuvaksi popmusiikiksi. Monet aikakauden brittiyhtyeet pyrkivät jäljitelemään amerikkalaisia afromusiikin levytyksiä, mutta Searchers muokkasi tällaiset kappaleet omaan tyyliinsä sopiviksi.^[18] Yhtyeen heikkous piili Nymanin mukaan oman materiaalin vähyydessä sekä ulkopuolisen materiaalin epätasaisuudessa, sillä yhtye esitti kaikenlaista musiikkia R&B:n ja folkin väliltä. Erityisesti albumiensa materiaalin kokoamiseen Searchers olisi Nymanin mukaan tarvinnut näkemystä ja tyylitajua omaavan taustahahmon. Yhtyeen 1960-luvun albumit olivat ajalleen tyypillisiä teoksia, joissa yhden hitin ympärille oli koottu joukko tasoltaan vaihtelevia täytekappaleita.^[8]

1960-luvun puolivälissä The Searchers oli maailmanlaajuisesti suosituimpia brittiläisen invaasion yhtyeitä.^[2] Suosituimmillaan Searchers oli vuonna 1964, jolloin se oli Englannin toiseksi suosituin pop-yhtye The Beatlesin jälkeen. Yhtyeen vuositulot nousivat yli 150 000:een puntaan, ja sen ihailijakerho oli maan toiseksi suurin. Lisäksi The Beatlesin jäsenet mainitsivat The Searchersin omaksi suosikkiyhtyeekseen.^[8] The Searchersin suosio alkoi hiipua vuonna 1966. The Beatles julkaisi nähin aikoihin albuminsa Rubber Soul ja Revolver, jotka näyttivät esimerkkiä muuttuneesta musiikkimausta. Searchers pysyi kuitenkin uskollisena vanhalle tyylilleen, mitä on pidetty syynä tuolloin kadonneeseen menestykseen.^[5]

Encyclopedia of Rock -kirjan (1977) kirjoittaneiden Phil Hardyn ja Dave Laingin mukaan The Searchers voidaan merseybeat-yhtyeistä puhuttaessa asettaa kakkossijalle The Beatlesin jälkeen niin musiikin kuin paikallisen suosion suhteen.^[19]

Kotimaassaan Britanniassa Searchers saavutti kolmetoista top 50 -hittiä vuosina 1963–1966. Listaykkösiä olivat ”Sweets for My Sweet” (1963), ”Needles and Pins” (1964) ja ”Don’t Throw Your Love Away” (1964). Lisäksi neljä albumia nousi top 10:een vuosina 1963–1965. Vuonna 2008 kokoelma-albumi The Very Best of The Searchers ylsi vielä sijalle 11.^[6] Yhdysvaltain Billboard Hot 100 -listalle The Searchers sai neljätoista kappaletta vuosina 1964–1971. Parhaiten menestyi vuonna 1965 kolmanneksi yltänyt ”Love Potion No. 9”. Kuitenkaan albumeista yksikään ei ole noussut Billboard 200 -listalle.^[20]

Last.fm-musiikkiyhteisöverkkosivustolla kuunnelluimmat The Searchersin kappaleet ovat järjestyksessään ”Needles and Pins”, ”Sweets for My Sweet”, ”Sugar and Spice”, ”Don’t Throw Your Love Away”, ”When You Walk in the Room” ja ”Love Potion No. 9”.^[21]

^[22]

• Meet The Searchers (1963)
• Sugar & Spice (1963)
• It’s The Searchers (1964)
• This Is Us (1964, Yhdysvalloissa julkaistu albumi)
• Sounds Like Searchers (1965) – Yhdysvalloissa nimellä The New Searchers LP
• The Searchers No. 4 (1965, Yhdysvalloissa julkaistu albumi)
• Take Me for What I’m Worth (1965)
• Second Take (1972)
• Searchers (1979) – Yhdysvalloissa nimellä The Searchers
• Play for Today (1981) – Yhdysvalloissa nimellä Love’s Melodies
• Hungry Hearts (1989)
• Back Door Sessions (2002)

• Nyman, Jake: Kovan päivän ilta. Jyväskylä: Ajatuskirjat, 2009. ISBN 978-951-20-7605-5
• Onnenpäivät. Suomen, Englannin ja USA:n suosituimmat levyt 1955–65. Tampere: Fanzine, 1989. ISBN 951-9287-25-6
• Rate Your Music

• Virallinen sivusto (englanniksi)