Temple Church

 

Champagnelainen ritari Hugo Paynsilainen perusti Temppeliherrain ritarikunnan Jerusalemissa vuosina 1118–1119. Järjestö levisi apotti Bernhard Clairvaux’laisen tuella kaikkialle Eurooppaan, mukaan lukien Lontooseen 1140-luvulla. Temple Church oli temppeliherrojen käytössä varmuudella vuonna 1163, luultavasti kuitenkin jo toukokuussa 1161, jolloin he myivät edellisen talonsa Holbornissa.^[2]

Ritarikunta rakensi Temple Churchistä pyörökirkon Jerusalemin Pyhän haudan kirkon mallin mukaisesti. Kirkko oli mahdollisesti Englannin ensimmäinen goottilainen rakennus, ja siihen kuului suuren pyöreän laivan lisäksi nykyistä pienempi kuori. Sisterssiläisyyden hengen mukaisesti kirkon sisustus oli koruton. Seinillä oli värikkäitä kivipäitä ja maalattuja ruutuja, pylväistä roikkui lippuja ja sisäkatto oli päällystetty metallilevyillä, jotka heijastivat kynttilöiden valoa. Kuori oli erotettu laivasta kuoriaidalla ja sinne pääsivät vain papit; ritarikunnan maallikkoveljet osallistuivat jumalanpalveluksiin päälaivassa, joka toimi myös heidän kokouspaikkanaan.^[2]

Jerusalemin patriarkka Heraclius pyhitti Temple Churchin Marialle kynttilänpäivänä 1186. Heraclius oli saapunut Eurooppaan etsimään uutta johtajaa Jerusalemin kuningaskunnalle, jota uhkasivat hajaantuminen ja muslimihallitsija Saladin. Hän yritti mahdollisesti suostutella tehtävään myös Henrik II:ta mutta joutui palaamaan Jerusalemiin tyhjin käsin. Ristiretkeläisten hävittyä Hattinin taistelun Saladin valtasi Jerusalemin 2. lokakuuta 1187.^[2]

 

Temple Church oli Towerin ohella kuningas Juhanan toinen päämaja Lontoossa vuosina 1213–1215, kun hän kohtasi vakavia sisä- ja ulkopoliittisia haasteita.^[6] Hänen uskollisena neuvonantajanaan toimi ritari William Marshal, joka oli palvellut jo kolmea aikaisempaa kuningasta ennen Juhanaa.^[6][7] Juhanan kuoltua 19. lokakuuta 1216 hänen alaikäisestä pojastaan tuli kuningas Henrik III, ja William valittiin toimimaan hänen sijaishallitsijanaan ja neuvonantajanaan. William kuoli Cavershamissa 14. toukokuuta 1219 liityttyään hieman aikaisemmin kuolinvuoteellaan Temppeliherrain ritarikuntaan. Canterburyn arkkipiispa hautasi hänet Temple Churchin pyörölaivan lattian alle 20. toukokuuta 1419.^[6] Hänen poikansa, joka oli myös nimeltään William Marshal, haudattiin hänen rinnalleen vuonna 1231.^[3]

Kuningas Henrik III:n ja kuningatar Eleonoran ilmoitettua testamenttaavansa ruumiinsa temppeliherroille päätti ritarikunta laajentaa Temple Churchin kuoria, jotta kuningasparin hauta mahtuisi sinne. Uusi Early English -tyylinen kuori vihittiin käyttöön helatorstaina 1240 kuninkaan kunnioittaessa tilaisuutta läsnäolollaan. Kuningasta tai hänen puolisoaan ei kuitenkaan koskaan haudattu Temple Churchiin vaan Westminster Abbeyhyn (Henrik) ja Amesburyyn (Eleonora).^[3]

 

Paavi Klemens V lakkautti Temppeliherrain ritarikunnan Ranskan kuningas Filip IV:n painostuksesta vuonna 1307. Noudattaen paavin antamaa määräystä kuningas Edvard II kielsi temppeliherrojen toiminnan Englannissa ja otti Temple Churchin haltuunsa. Hän päätyi luovuttamaan sen johanniitoille, jotka olivat pitkään tehneet yhteistyötä temppeliherrojen kanssa. Johanniitat vuokrasivat Templen alueen kahdelle lakimiesten ammattikunnalle, joista alettiin käyttää nimitystä Inner ja Middle Temple. Ammattikunnat sopivat Temple Churchin käytöstä keskenään.^[3]

Vuonna 1540 kuningas Henrik VIII kielsi johanniittojen toiminnan Englannissa ja takavarikoi heidän omaisuutensa. Temple Church päätyi jälleen kruunulle ja kuningas nimitti sille johtajan, josta alettiin käyttää arvonimeä temppelimestari (Master of Temple).^[3]

Temple Churchistä tuli talvella 1586 näyttämö erikoiselle oppiriidalle, joka on jäänyt historiankirjoihin nimellä ’saarnastuolisota’ (Battle of the Pulpit). Sen osapuolia olivat kirkon apupappina vuodesta 1581 toiminut kalvinisti Walter Travers ja vuonna 1585 temppelimestariksi nimitetty Richard Hooker, joka suhtautui katolilaisuuteen Traversia kiihkottomammin. Neljänä peräkkäisenä sunnuntaina Hooker saarnasi aamulla Jumalan armosta katolilaisia kohtaan ja Travers tyrmäsi hänen väitteensä omassa saarnassaan iltapäivällä. Lopulta Canterburyn arkkipiispa John Whitgift kielsi Traversilta saarnaamisen kokonaan.^[8]

Traversista tuli myöhemmin Dublininin Trinity Collegen rehtori. Hooker irtisanoutui temppelimestarin tehtävästä vuonna 1591. Näkemykselliset erot Traversin kanssa olivat tehneet häneen syvään vaikutuksen ja toimivat alkusysäyksenä teologiselle tutkielmalle Of the Laws of Ecclesiastical Polity, jonka ansiosta hänestä tuli vaikutusvaltainen teologi ja filosofi Englannissa. Jopa paavi Klemens VIII antoi Hookerille tunnustusta tämän näkemyksistä.^[8]

Inner ja Middle Temple olivat rakentaneet useita merkittäviä rakennuksia Templen alueelle 1500-luvun loppuun mennessä, mutta niiden asema vuokralaisina oli yhä varsin epävarma. Niinpä ammattikunnat pyysivät turvatumpaa sopimusta kuningas Jaakko I:ltä, joka myönsi niille 13. elokuuta 1608 erioikeuden käyttää Templen aluetta ikuisesti. Kuninkaan erioikeuskirjaan sisältyi ehto, että ammattikuntien täytyi huolehtia Temple Churchistä.^[9]

 

Temple Church pelastui täpärästi Lontoon suuresta palosta 1666, vaikka pyöröosa kärsikin pintavaurioita. Lakimiesten ammattikunnat palkkasivat Christopher Wrenin muokkaamaan kirkon sisätiloja vuonna 1682. Wrenillä oli kirkkoon läheinen suhde, sillä hän oli solminut siellä ensimmäisen avioliittonsa 1669. Hän pyrki muokkaamaan kirkosta parhaan taitonsa mukaan klassisen rakennuksen.^[4]

Pyörölaiva erotettiin kuorista kuoriaidalla, jota vasten kuorin puolelle tuli urut. Tämän jälkeen laivaan ei päässyt enää valoa kuorista ja se muuttui hämäräksi mausoleumin kaltaiseksi tilaksi, jonka keskellä ritarien hautapatsaat olivat säntillisessä rivissä (patsaiden paikkaa muutettiin vasta vuonna 1702). Lakimiehet olivat jo pitkään käyttäneet laivaa ammatillisiin keskusteluihin, joita he kävivät keskenään ja asiakkaidensa kanssa.^[4]

Wren käytti kuorin mallina Jerusalemin temppeliä niin kuin muissakin Cityyn suunnittelemissaan kirkoissa. Itäseinälle ripustettiin kaksiosainen puusta kaiverrettu alttarikaappi, johon oli kuvattu Mooseksen saamat laintaulut sekä tähkiä, hedelmiä ja kukkia. Sen edessä oleva alttari toimi kirkon armonistuimena, jonka molemmilla puolilla oli siipensä levittänyt kerubi. Kuorin seiniä peittivät puiset paneelit, joihin oli kaiverrettu kerubeja, palmuja ja kukkia.^[4]

Urkujen hankkimisesta kirkkoon kehkeytyi Inner ja Middle Templen välille riita, josta on myöhemmin alettu käyttää nimitystä ’urkusota’ (Battle of the Organs). Ammattikunnat sopivat keskenään urkujen hankkimisesta mutta eivät niiden rakentajasta. Helmikuussa 1683 Middle Templen taloudenhoitaja tilasi urut Bernhard Smithiltä ja Inner Templen taloudenhoitaja Renatus Harrisilta. Urkurakentajat joutuivat esittelemään toistuvasti taitojaan ammattikuntien jäsenille useiden vuosien ajan, koska ammattikunnat eivät päässeet yhteisymmärrykseen siitä, kumman urut olivat paremmat. Lopulta vuonna 1688 tuomari Jeffreys päätti, että kirkkoon valittaisiin Smithin urut. Ne olivat Englannin ensimmäiset urut, joissa oli kolme sormiota. Temple Churchin urkurina toimi myöhemmin monia kuuluisia soittajia, kuten Francis Pigott ja John Stanley, jonka soittoa myös Händel kävi kuuntelemassa.^[4]

Temple Church kunnostettiin perusteellisesti ja muutettiin tyyliltään goottilaiseksi 1840-luvulla. Rakennustöitä johti aluksi James Savage, mutta kustannusten ylityttyä hänen tilalleen tulivat Sydney Smirke ja Decimus Burton. Kunnostuksen yhteydessä Wrenin 1600-luvulla lisäämät puiset sisustuselementit poistettiin ja myytiin huutokaupassa. Lisäksi kuoriaita poistettiin ja urut siirrettiin nykyiselle paikalleen. Juhlistaakseen kirkon uudistamista Inner ja Middle Temple perustivat pienen mies- ja poikakuoron, joka on jatkanut toimintaansa siitä pitäen. Kirkkoa muokattiin seuraavan kerran 1860-luvulla, jolloin pyöreän osan katto muutettiin kartiomaiseksi Pyhän haudan kirkon mallin mukaisesti.^[10]

 

Vuonna 1923 Temple Churchin urkuriksi ja kuoronjohtajaksi nimitettiin George Thalben-Ball, joka palveli tehtävässä vuoteen 1982 saakka. Thalben-Ballin johdolla kirkossa äänitettiin vuonna 1927 Mendelssohnin O, for the Wings of a Dove, joka keräsi laajaa suosiota ja houkutteli kirkkoon kävijöitä kaikkialta maailmasta.^[5]

Saksalaiset pommittivat Lontoota yöllä 10. toukokuuta 1941. Temple Churchin kuorin kaakkoiskulmalle osui palopommi, joka sytytti katon tuleen. Tuli tuhosi kirkon puiset sisäosat mukaan lukien Smithin urut. Kuumuus oli niin kova, että kuorin kivipylväät halkeilivat. Pyöreän osan puukatto romahti ritarien hautapatsaiden päälle. Monia muita rakennuksia Templen alueella paloi maan tasalle. Kirkon korjaaminen kesti seitsemäntoista vuotta. Halkeilleet pylväät korvattiin uusilla, jotka veistettiin samasta Isle of Purbeckilta louhitusta kivestä kuin keskiajalla.^[5]

Canterburyn arkkipiispa vihki kunnostetun kuorin uudelleen käyttöön kuningataräidin läsnäollessa 23. maaliskuuta 1954. Tilaisuudessa otettiin käyttöön myös uudet urut, jotka lordi Glentanar oli lahjoittanut kirkolle. Kunnostettu pyöröosa vihittiin käyttöön marraskuussa 1958.^[5]

Vuonna 2008 kuningatar Elisabet II vahvisti 400 vuotta voimassaolleen erioikeuskirjan uudelleen juhlallisella julistuksella. Tapauksen kunniaksi Inner ja Middle Temple tilasivat Temple Churchiin lasimaalauksen, johon on kuvattu ammattikuntien ja Jaakko I:n vaakunat sekä useita muita symboleita.^[5] Temple Churchissa on käynnistynyt 2020-luvulla uusi korjausprojekti, jonka tavoitteena on kunnostaa läntisestä asehuoneesta kirkon pääsisäänkäynti ja rakentaa kuorin yläpuolelle uudet tilat kuorotoiminnalle.^[11]

 

Temple Churchia on muutettu alkuperäisestä voimakkaasti, viimeksi toisen maailmansodan jälkeen. Nykyään se on verhottu lähes kauttaaltaan kiviharkoilla ja suojattu lyijykatolla. Kirkon vanhin osa on vuonna 1185 käyttöön vihitty pyöreä keskilaiva, jonne saavutaan länsisivulla sijaitsevasta asehuoneesta. Keskilaivaa ympäröi sivulaiva, jonka yläpuolisen klerestorion ikkunoista lankeaa kirkon sisätiloihin valoa.^[1] Länsiovessa on säilynyt joitakin merkkejä kirkon yhteydestä ristiretkiin: sitä reunustavissa pylväissä on mahdollisesti kuvattu turbaaneja ja napillisia takkeja käyttäviä muslimeja, joita vastaan ritarit kävivät taisteluja (nappeja ei käytetty Euroopassa ennen 1200-lukua).^[12]

 

Laivan lattialle on sijoitettu yhdeksän keskiaikaista patsasta, jotka esittävät ritareita makuuasennossa. Patsaista kuuluisin esittää William Marshalia, Pembroken 1. jaarlia, jota usein luonnehditaan ”suurimmaksi koskaan eläneeksi ritariksi”. Patsaat oli alun perin maalattu kirkkain värein: niillä oli ihonväriset kasvot, karmiininpunainen asetakki sekä kullattu rengaspanssari, napit ja kannukset.^[12]

Keskilaivasta päästään sivulaivojen reunustamaan kuoriin, joka vihittiin käyttöön vuonna 1240. Kuoriin pääsee myös eteläisen sivun asehuoneen kautta, ja siihen kuuluu pohjoiselle sivulle rakennettu laajennos. Itäseinällä on 1600-luvun lopulla tehty puinen alttarikaappi.^[1] Suurin osa viktoriaanisella ajalla tehdyistä muutoksista on poistettu kunnostuksen yhteydessä lukuun ottamatta enkaustisia koristelaattoja triforiumissa.^[12]