Tarhe

Lähellä Detroitia syntynyt Tarhe peri äitinsä mukaan wyandotien porcupine (suom. piikkisika) -klaanin jäsenyyden.^[1] Pojan varhaisista vaiheista ei ole juurikaan tietoa, mutta luultavaa on, että hän joutui varttumaan monien taisteluiden keskellä Englannin siirtokuntien ja Ohion intiaanien välisten erimielisyyksien leimahdellessa liekkeihin. Vuosina 1756–1763 Ranskan ja Englannin välillä käyty seitsenvuotinen sota työllisti Ohion laakson ja sen ympäristön kaikki heimot wyandotit mukaan lukien ja varmaankin nuori Tarhe sai runsaasti esimakua sotimisesta. Sodan päättyessä brittien voittoon joutuivat kaikki Uudelle-Ranskalle aiemmin kuuluneet linnakkeet englantilaisten haltuun.

Ranskalaismieliset heimot, wyandotit heidän joukossaan, pyrkivät valtaamaan linnakkeet takaisin briteiltä. Vuonna 1763 alkanut Pontiacin kapina oli briteille tuhoisa tapahtuma, kun tuhannet intiaanit piirittivät linnakkeet ja tunkeutuivat niihin puolustuksesta huolimatta. Vaikka kapinalliset epäonnistuivat pyrkimyksissään vallata kaikki linnakkeet aiheuttivat he yli tuhannen miehen vajauksen englantilaisille. Tarhe osallistui wyandotien mukana taisteluihin, joissa hänestä on käytetty nimeä Takee.

Seuraava varma havainto Tarhesta on Lordi Dunmoren sodasta, jossa Ohiolaakson wyandotit, shawneet, delawaret ja mingot nousivat vastustamaan vuonna 1774 Ison-Britannian siirtomaa-armeijaa. Shawnee-päällikkö Cornstalk johti sotaa, Tarhen palvellessa johtavana soturina wyandot-päällikkö Chiyaween alaisuudessa. Samoin muutamaa vuotta myöhemmin alkaneessa Yhdysvaltain vapaussodassa wyandotit liittolaisineen kävivät sotaa brittisiirtokuntia vastaan huonolla menestyksellä.

Vuonna 1788 Tarhe nousi wyandotien johtavan päällikön Danquadin eli Half-Kingin paikalle. Valinta poikkesi aiemmista, sillä Tarhe edusti piikkisian klaania, kun taas kaikki päälliköt tätä ennen oli perinteisesti valittu karhujen, kauriiden tai kilpikonnien klaaneista. Tarhella oli kuitenkin monia näyttöjä urheudestaan ja mikä tärkeintä: hänellä oli kyky saada wyandotit ajattelemaan yksimielisesti ja luottamaan itseensä. Hän nautti naapuriheimojen kunnioitusta ja niin ranskalaiset, englantilaiset kuin amerikkalaisetkin arvostivat häntä. Tarhe sai ranskalaisilta lempinimen Le Grue tai Monsieur Grue, jonka amerikkalaiset muunsivat Craneksi. Nimi viittasi hänen pitkään ja hoikkaan ruumiinrakenteeseensa.^[2]

Yhdysvaltain uudet järjestyssäännöt luoteisessa territoriossa olivat monilta osin huomioineet intiaanit, mutta maannälän sokaisemat uudisasukkaat eivät noudattaneet niitä. Rajaseudun valkoiset asukkaat määrättiin kohtelemaan intiaaneja oikeudenmukaisesti ja tasavertaisesti ja heitä varoitettiin asettumasta asumaan näiden alueille. Ohioon, Virginiaan kuin Kentuckyyn muuttaneet siirtolaiset eivät halunneet kuunnella tällaisia julkilausumia.^[3] Järjestyssääntöjä rikottiin ja uudisasukkaiden vahva rintama työntyi yhä tiiviimpänä intiaanien maille. Alueen alkuperäisten asukkaiden puolustaessa maitaan syntyi rajaseuduilla yhä uusia yhteenottoja veren virratessa Ohiolaaksossa entistä sakeampana. Luoteisterritorion kuvernööri Arthur St. Clair esittikin ajatuksen työntää intiaanit väkipakolla Mississippi-joen länsipuolelle. Presidentti George Washington myöntyi tähän, ja valtuutti St. Clairin kokoamaan taakseen miehistön ajamaan intiaanit pois. Vuonna 1790 Yhdysvaltain sotajoukot johtoonsa ottanut prikaatinkenraali Josiah Harman epäonnistui tehtävässään täysin. Hän johdatti miehistönsä miamien päällikön Little Turtlen ja shawneejohtajan Blue Jackettin järjestämään ansaan, jossa lähes 200 amerikkalaista sai surmansa.^[4]

Tapaus sai presidentti Washingtonin raivoihinsa ja hän päätti lähettää kurinpitoretkikunnan antamaan tuntuvan läksytyksen luoteisterritorion intiaaneille. Kuvernööri St. Clair sai kunnian johtaa rajaseudun vapaaehtoisista ja sotilaista koottua jalkaväkeä. Vuonna 1791 marssi lähes 2000 aseistettua miestä, joukossa myös muutama nainen, St. Clairin komennossa kohti huonomaineista intiaanialuetta. Presidentti toivoi yllätyshyökkäystä vihollisen kimppuun, mutta tämä toivomus jäi toteutumatta, sillä intiaanien tiedustelijat olivat tarkoin selvillä hitaasti etenevän St. Clairin jalkaväkirykmentin liikkeistä. Varhaisena marraskuun aamuna arviolta tuhat intiaania hyökkäsi Yhdysvaltain armeijan nukkuvaan leiriin. St. Clairin miehet eivät ehtineet vastata hurjaan hyökkäykseen. Heidän ruumiitaan löydettiin tapahtumapaikalta noin 600, haavoittuneiden määrän ollessa saman verran.^[5]

 

Tarhe wyandoteineen oli pysytellyt erossa molemmista sodista. Kuultuaan intiaanien menestyksestä oli hän valmis lähtemään seuraavaan sotaan, mikäli sellainen vielä tulisi.

Vuonna 1792 Yhdysvaltain päättäjät valitsivat kenraali Arthur "Mad" Waynen jatkamaan St. Clairin työtä kukistaa intiaanit. Wayne sai komentoonsa 3 000 hyvin aseistettua ja hyvin harjoitettua miestä, joiden kanssa hän päätti lopettaa alueen intiaanisodat.^[5] Elokuussa 1794 Wayne joukkoineen leiriytyi paikkaan, jota kutsuttiin Fall Timbersiksi. Pitkäveteiseksi asemasodaksi juuttuneeseen tilanteeseen kyllästyneinä puolet Waynen joukot piirittäneistä intiaaneista lähti ruoanhankintamatkalle. Wayne käytti vastustajiensa vähälukuisuutta hyväkseen ja komensi armeijansa hyökkäykseen. Intiaanit pakenivat käsittäessään oman miesvahvuutensa vähäisyyden ja pyrkivät englantilaisten asuttamaan Fort Miamiin turvaan. Nämä eivät avanneet pakolaisille portteja peläten joutuvansa kenraali Waynen armeijan kanssa tulitaisteluun.^[6]

Tarhe wyandoteineen jäi kiinni läheisen Maumee-joen varrella. Monet hänen sotureistaan kuolivat ja hän itse haavoittui oikeaan kyynärpäähän selviten kuitenkin hengissä, toisin kuin 13 muuta sotaan osallistunutta intiaanijohtajaa.^[2] Kenraali Wayne joukkoineen takaa-ajoi pakenevia intiaaneja ja poltti heidän kylänsä ja peltonsa osoittaakseen, että Yhdysvallat ei koskaan jättänyt velkojaan maksamatta. Fallen Timbersin taistelujen jälkeen suurin osa alueen intiaaneista ymmärsi asemansa vaikeuden. Englantilaiset eivät olleet kyenneet suojelemaan heitä Yhdysvalloilta.

 

Vuonna 1795 tehdyssä Greenvillen rauhansopimuksessa Yhdysvaltain ja luoteisterritorion intiaanien välillä oli Tarhella merkittävä osuus. Vaikutusvaltansa avulla hän pystyi wyandotien lisäksi taivuttamaan suurimman osan alueen heimoista noudattamaan sopimuksessa määrättyjä rauhanehtoja.^[1] Näihin heimoihin sisältyivät shawneet, ojibwat, delawaret, kickapoot, ottawat ja monet muut.

Tulkkina neuvotteluissa toimineen poliitikko Isaac Zanen yhdyssiteet niin Tarheen kuin wyandoteihin olivat saaneet alkunsa yli 30 vuotta aiemmin. Wyandotit olivat siepanneet pojan vuonna 1762 mukaansa Virginiasta kotinsa läheltä tämän ollessa vasta 9-vuotias.^[7] Isaac oli kasvatettu wyandotiksi Tarhen perheessä ja häntä oli kohdeltu perheenjäsenenä.^[8] 1770-luvun aikana Isaac oli päästetty vapauteen ja hän oli palannut Virginiaan luomaan poliittisen uran. Myöhemmin hän oli palannut useampaan otteeseen wyandotien pariin, koska tunsi olevansa puoliksi intiaani. Wyandotien kielen taitajana Isaac pystyi kääntämään englanninkieleksi Tarhen pitkät puheet Greenvillen neuvotteluissa. Nämä puheet tekivät syvän vaikutukseen kaikkiin kuulijoihin.

Tarhe kykeni vaikutusvallallaan pitämään yli 15 vuoden ajan rauhansopimukseen osallistuneet heimot erossa sodista. Sodanlietsonta Yhdysvaltoja vastaan lisääntyi Tecumsehin noustessa shawneiden johtajaksi. Vanha Tarhe oli voimaton estämään sitä, että Tecumsehin ja hänen veljensä järjestämiin puhujatilaisuuksiin tuli kauempaa ja kauempaa yhä uusia kuulijoita. Englannin noustessa Yhdysvaltoja vastaan 1812 alkaneessa sodassa liittyivät Tecumsehin joukot brittien puolelle.^[9]

Tarhe antoi tukensa amerikkalaisille osallistuen yli 70-vuotiaana tapahtumiin sotanäyttämöllä Kanadassa Thames-joen taistelussa.^[1] Tämä sota jakoi wyandotit kahtia, sillä osa heistä tuki Englantia päälliköidensä Roundheadin ja Walk-in-the-Waterin johdolla.^[10] Tecumsehin joukot suorittivat joitakin tehokkaita iskuja, mutta vuonna 1813 intiaanien vastarinta murtui Tecumsehin kaatuessa Thamesin taistelussa. Myös englantilaiset vetäytyivät sodasta.^[11]

Tarhen kuollessa Ohiossa Sanduskyssä vuonna 1818 olivat hänen hautajaisensa suurimmat mitä intiaanipäälliköille oli siihen asti järjestetty. Vieraita saapui kaukaisiltakin seuduilta kunnioittamaan Tarhen poismenoa. Paikalle ilmestyi muun muassa New Yorkista asti matkannut senecain päällikkö Red Jacket. Merkillepantavaa oli, että hautajaisväki tuli ilman kasvomaalauksiaan ja korujaan suuren surun kuvastuessa heidän vakavilta kasvoiltaan.^[1]

Haudan paikka jäi tuntemattomaksi.

Tarhella on mainittu olleen kaksi vaimoa, joista molemmista tiedetään hyvin vähän. Yleisesti on uskottu ensimmäisen vaimon olleen ranskalaista Duranten sukua, mutta toisena vaihtoehtona on pidetty sellaista mahdollisuutta, että tyttö oli lapsena otettu vangiksi. Hänet oli kasvatettu wyandotiksi ja naitettu Tarhelle. Hänestä on vain muutama maininta, joten hän saattoi kuolla nuorena. Hän jätti kuitenkin Tarhelle tyttären, Myeerahin.^[2] Myeerah avioitui "kasvatusveljensä" Isaac Zanen kanssa vuonna 1770 ja he saivat kaikkiaan yhdeksän lasta.^[7] Myeraahista käytettiin myös nimitystä Walk in the water.^[12]

Tarhen toisen vaimon nimi oli Sally Sharpe. Hän sai Tarhen kanssa vammaisen pojan, joka kuoli 25-vuotiaana.^[13] Sallyn menneisyyttä ympäröi salaperäisyys, mutta joidenkin lähdetietojen mukaan hän oli Tarhen edellisen vaimon tavoin joutunut intiaanien vangiksi lapsena, mutta missä ja milloin tämä oli tapahtunut, siitä oltiin eri mieltä. Joka tapauksessa Sally oli hyvin nuori naituaan Tarhen ja avioitui vielä kahdesti ensimmäisen miehensä kuoltua.^[2]

• Henriksson, Markku: Alkuperäiset amerikkalaiset, s. 120–121. Gaudeamus, 1985. ISBN 951-662-385-9
• Hurt, Douglas, Ohio frontier,Indiana University Press, 1996, ISBN 978-0-253-21212-2
• Virrankoski, Pentti: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit, s. 276–278. Gummerus, 1994. ISBN 951-717-788-7.
• Waldman, Carl: Atlas of the North American Indian, s. 138. Fact On File Publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9