Suojajoukot

Suomessa Valkoisella armeijalla oli vuonna 1919 suojajoukkotehtävä. Käytetty nimitys oli tuolloin etujoukot. Niiden tarkoituksena oli rajalle porrastettuina antaa aikaa liikekannallepanolle ("ylösmarssi") ja puolustuslinjan miehittämiseen. Joukkojen liikuntakykyä korostettiin suhteellisesti pienen vahvuuden kompensoimiseksi.^[1]

Talvisotaa ennen jo lokakuussa 1939 sijoitettiin suojajoukot rajalle muodollisesti kertausharjoituksina pidetyn osittaisen liikekannallepanon, ylimääräisten harjoitusten nimellä. Hallitus teki tästä päätöksen 6. lokakuuta 1939.^[2] Ylimääräiset harjoitukset eivät näin ollen olleet kertausharjoitus, vaan liikekannallepano, mitä ei sanottu, koska ei haluttu vaikeuttaa talvisotaa edeltäneitä neuvotteluja Neuvostoliiton kanssa.

Suojajoukon ajatus tähtäsi vuoden 1933 puolustussuunnitelmaan, jonka mukaan Neuvostoliiton päävoima Suomeen tulee Karjalan kannakselta. Suojajoukon käytöstä oli kaksi erilaista mielipidettä. Ensimmäisen mukaan suojajoukkojen olisi pitänyt viivyttävänäkin joukkona tehdä aktiivista vastarintaa, kun taas toisen ajatuksen mukaan suojajoukon piti tarjota vain aikaa pääpuolustuslinja ryhmitykselle kohtalaisen vähäisin tappioin. Näin ollen vastarinta pääpuolustuslinjalla olisi riittävä mm. tykistöllä tuettuna verrattuna neuvostoliittolaisten todennäköiseen ylivoimaan.^lähde?

Pääartikkeli: Karjalan kannaksen suojajoukkotaistelut talvisodassa

Karjalan kannakselle perustettiin neljä suojajoukko-osastoa: Lipolan ryhmä, Muolaan ryhmä, Uudenkirkon ryhmä ja Raudun ryhmä. ^[3] Niihin kuului aluksi 4-6 pataljoonaa, lähinnä rajajoukkoja ja kevyttä, liikkuvaa jalkaväkeä kuten jääkäreitä. Varsinaiset suojajoukkotaistelut kestivät vain noin viikon. 7. joulukuuta 1939 mennessä kaikki suojajoukot olivat vetäytyneet pääasemaan.

• Kronlund, Jarl (toim.): Suomen puolustuslaitos 1918-1939 - Puolustusvoimien rauhan ajan historia. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1992. ISBN 951-0-14799-0