Sisäinen valuma-alue

Maantieteessä sisäinen valuma-alue alue on valuma-alue, josta ei ole poistuvaa veden virtausta, maanpäällistä tai pinnanalaista. Englannin kielessä käytetään sanaa "endorheic", jolla on kreikkalaiset juuret, endo, "sisällä, sisäänpäin" ja rhein, "virrata". Kaikki tällaiselle alueelle satava vesi joko pysyy siellä tai haihtuu pois.

Teoriassa sisäisiä valuma-alueita voi syntyä millä tahansa ilmastovyöhykkeellä, mutta lähes kaikki sijaitsevat kuumilla aavikoilla. Suuren sademäärän omaavilla alueilla rantaviivan eroosio avaa vähitellen luonnollisen poistumistien vedelle. Esimerkiksi Mustameri oli pitkään eristyksissä Välimerestä, siihen asti kunnes Välimeri mursi välissä olleen Bosporin kannaksen.

Laskujoettomia, yleensä suolapitoisia järviä syntyy näille alueille, ne voivat kuivua kokonaan pitkänä kuivana kautena. Kuumilla aavikoilla haihtuminen on voimakasta, joten kaikki sinne pudonneen veden hiekasta ja kivestä liuottamat mineraalit jäävät veden haihtuessa maan pinnalle. Paikkaan, minne vesi kertyy, syntyy suola-aavikko, mikäli veden kertyminen alueelle syystä tai toisesta lakkaa. Osassa näistä on kova ja erittäin tasainen pinta, jolloin niitä voidaan käyttää maanopeusennätysyrityksiin ja laskeutumispaikkoina pienille lentokoneille.

Suolajärvet vaihtelevat usein suuresti kooltaan vuodenaikojen mukaan, ääriesimerkkinä tästä voi pitää Eyrejärveä, joka joinakin vuosina kuivuu kokonaan, ja joinakin vuosina peittää alleen 10 000 km² (puolet Laatokan koosta), joskus enemmänkin. Ihminen on ottanut monesti suolajärviin virtaavia vesiä käyttöönsä, ja tästä on monissa tapauksissa ollut seurauksena järven suolapitoisuuden kasvu, sen ekosysteemin muutokset ja jopa järven kuivuminen. Ääriesimerkkinä tästä on Araljärvi.