Siperiansuomalaiset

Ensimmäiset siperiansuomalaiset olivat Inkerinmaalta karkotettuja kapinoivia maaorjia.^[2] He perustivat Ryžkovan kylän vuonna 1803.^[2] Suomen kenraalikuvernööri Arseni Andrejevitš Zakrevski hankki vuonna 1826 keisarilta luvan karkottaa ”törkeämmät rikolliset kuolemanrangaistuksen sovittamiseksi” valtakunnan ”Uralin vuoriston takaisiin kuvernementteihin”.^[3] Myöhemmin vuonna 1843 Moskovan luterilaisen konsistorin jäsen, suomalaissyntyinen Karl Sederholm ehdotti luterilaisten siirtolaisten sijoittamista omiin siirtoloihinsa kansallisuuden mukaan.^[3] Sederholmin ajatus vaikutti ratkaisevasti siihen, millaiseksi suomalaisasutus Siperiassa muodostui.^[3] Kylän rauha rikkoontui vuonna 1845, kun alueelle alettiin sijoittaa Suomesta karkotettuja rikollisia.^[2] Seuraavan 62 vuoden aikana Siperiaan karkotettiin jopa 3 200 rikollista.^[2] Toisten tietojen mukaan vuosina 1826–1888 Suomesta ja Inkerinmaalta karkotettiin Siperiaan 3 321 henkeä, joista 462 oli naisia.^[3] Siperiaan lähetettiin muun muassa puukkojunkkareita, sotilaskarkureita, väärentäjiä ja jopa joku kirkonpolttajakin.^[3] 27 prosenttia karkotetuista määrättiin pakkotyöleireille, mutta loput sijoitettiin Omskin ja Tobolskin kuvernementteihin uudisasukkaiksi.^[3] Tällä tavoin muodostuivat muun muassa suomalaiskylät Ryžkova, Helsinki, Finny, Orlovka ja Znamenka.^[3] Niiden naapurustossa sijaitsivat myös virolaisten asuttama Narva ja latvialaisten Riika.^[3] Alueen maaperä oli hedelmällistä ja ilmasto suotuisa viljelyyn.^[3] Yhteistä näille ryhmille oli luterilainen usko, kuten myös karkotetuille saksalaisille.^[2] Näille karkotetuille järjestettiin omat papit, ja ensimmäinen Suomesta tullut pappi oli Johannes Granö, Olavi Granön isoisä.^[2] Suomalaiskylissä puhuttiin suomen kieltä, väki oli maineeltaan työteliästä ja suhteellisen varakasta, mutta myös juoppoutta ja siihen kytkeytyvää rikollisuutta esiintyi melkoisesti.^[3]

Kun keisari Nikolai II julisti valtaistuimelle nousunsa kunniaksi vuonna 1894 armahduksen, paluumuuttajia ei juuri ilmaantunut. Monet suomalaiset olivat kotiutuneet Siperiaan niin hyvin, että pitivät sitä uutena kotinaan. Muuttohalukkuutta laski sekin, että Siperiasta Suomeen muuttaminen oli melkoinen taloudellinen riski. 1800-luvun mittaan Siperiaan muodostui kiinteä suomalaisväestö, jonka edustajat levittäytyivät Siperian eri kolkkiin. Vuonna 1893 kootun suuntaa antavan tilaston mukaan Tobolskin kuvernementissa oli 1 057 suomenkielistä ja 71 ruotsinkielistä. Suomessa syntyneitä taas laskettiin olevan 235. Tomskin alueella vastaavat luvut olivat 136, 86 ja 304; Jenisein alueella 421, 37 ja 155; Irkutskin alueella 63, 20 ja 56; Zabaikalin alueella 211, 40 ja 259; Jakutian alueella 118, 3 ja 8.^[3]

Suomalaisten yhteydet Suomesta Siperiaan katkesivat Venäjän vallankumousten aikoihin.^[2] Neuvostoliitossa suomalaiskylät jätettiin aluksi rauhaan, mutta tilanne alkoi muuttua 1920-luvun lopulla. Kollektivisointi, vainovuodet 1937–1938 ja toinen maailmansota kurittivat Siperiaa ja myös sen suomalaiskyliä. Tässä tilanteessa monet suomalaiset yrittivät sulautua vahvemmin paikalliseen kulttuuriin ja olla kaikin tavoin erottumatta joukosta. Siperiansuomalaiset alkoivat piilotella äidinkieltään ja tapojaan sekä venäläistää nimiään, mutta siitä ei aina ollut apua: suuren terrorin uhrilistalta löytyy ainakin joitakin satoja siperialaisia, joiden kansallisuudeksi on merkitty suomalainen. 1930-luvulla siperiansuomalaisten määrä lisääntyi sitä mukaa, kun alueelle pakkosiirrettiin muualla Neuvostoliitossa asuvia suomalaisia ja inkeriläisiä. Kielitieteilijä Vieno Zlobina kävi vuosina 1969 ja 1970 tutkimusmatkalla Omskin alueella ja löysi sieltä perheitä, jotka puhuivat suomea ja pitivät itseään suomalaisina.^[3]

Osa siperiansuomalaisista kantaa nykyään Viron passia, sillä Venäjällä oli parempi olla virolainen kuin suomalainen. Vielä 2010-luvulla alueella puhuttiin suomea.^[2] Siperiassa puhuttavaa suomea on tutkinut muun muassa Ruslan Haarala vuonna 2005 julkaistussa pro gradu -työssään.^[4]

• Dokumentti Siperian suomalaisista Yle