Sergei Rahmaninov

Sergei Rahmaninov syntyi 1. huhtikuuta 1873 Semjonovon maakartanossa, lähellä Ilmajärveä joidenkin tietojen mukaan Onegin kartanossa,^[2] nykyisen Zalutšjen kunnan alueella Luoteis-Venäjällä, Novgorodin alueella. Hänen isänsä Vasili Arkadinovitš Rahmaninov (1841–1916) oli entinen ratsuväen upseeri^[3] ja kuului vanhaan aatelissukuun. Äiti Ljubov Petrovna Butakova (1853–1929) oli varakkaan kenraalin tytär, jolla oli myötäjäisinään viiden maatilan omaisuus.^[2][1]

Hänellä oli kaikkiaan 10 sisarusta, joista hän oli kolmanneksi nuorin. Kuusi sisarusta kuoli jo lapsina ja kaksi sisarista kuoli teini-ikäisinä. Kaksi veljeä Vladimir^[4] (1872–1913) ja Arkadi^[4] (1880–1945) elivät aikuisiksi asti. Perheessä oli useita musikaalisia jäseniä, muun muassa Rahmaninovin serkku, pianisti Aleksandr Ziloti, joka oli erittäin menestyksekäs Franz Lisztin oppilas ja opetti Moskovan konservatoriossa sekä tunsi henkilökohtaisesti Pjotr Tšaikovskin.^[5] Myös isoisä Arkadi Aleksandrovitš Rahmaninov oli muusikko ja isä Vasili Arkadinovitš oli lahjakas amatööripianisti.^[3]

Sergei aloitti omien muistikuviensa mukaan pianonsoiton nelivuotiaana,^[3][4] joidenkin tietojen mukaan kuusivuotiaana,^[5] äitinsä opastuksella. Äiti huomasi että poika pystyi toistamaan sävelmiä ulkomuistista virheettömästi.^[6] Joidenkin tietojen mukaan hän soitti ensimmäisen kerran pianoa 7-vuotiaana säestääkseen kotiopettajatartaan.^[2] Hän sai opetusta myös ranskassa, jota hän oppi puhumaan sujuvasti.^[3]

Sergeitä opetti Pietarin konservatoriosta vastavalmistunut pianisti Anna Ornatskaja aina siihen asti, kun isän epäonnistuneiden finanssikeinottelujen ja uhkapelaamisen vuoksi maaomaisuutensa menettänyt perhe joutui vuonna 1882 muuttamaan pieneen asuntoon Pietariin. Alunperin isä oli kaavaillut Sergeistä eliittijoukkojen upseeria, johon tarvittiin kallis koulutus Keisarillisessa paašikoulussa. Veli Vladimir oli lähetetty opiskelemaan tavalliseen sotilasakatemiaan.^[1][3][4]

Sisar Sofia kuoli 13-vuotiaana kurkkumätään vuonna 1883 ja isä Vasili jätti perheensä muuttamalla Moskovaan. Äidinäiti, kenraali Butakovin leski Sofia Litvinova otti osaa lasten kasvatuksen, maksoi talouskulut^[4] ja vei poikaa jumalanpalveluksiin, joissa laulettu musiikki ja kellojen soitto jätti Sergeihin pysyvät jäljet ja näkyi myöhemmin hänen sävellyksissään.^[3]

Sergei jatkoi opintojaan 9-vuotiaana Anna Ornatskajan hankkiman stipendin ja suositusten avulla vuosina 1882–1885 Pietarin konservatoriossa valmistavalla luokalla professori Crossin, Vladimir Demjanskin ja Liberius Sachettin johdolla.^[3][4] Opinnot eivät sujuneet hyvin: Sergei lintsasi oppitunneilta, reputti yleisopintojen kokeitaan^[7] ja väärensi arvostelutodistuksiaan.^[6] Rahmaninov siirtyi Pietarista serkkunsa Aleksandr Zilotin suosituksesta vuonna 1885 opiskelemaan Moskovan konservatorioon, jossa hän opiskeli sekä pianonsoittoa että säveltämistä ankaran opettajan Nikolai Zverevin kotioppilaana tiukassa kurissa,^[8][1] jossa hän 13-vuotiaana tapasi Pjotr Tšaikovskin ensimmäistä kertaa.^[7] Vuonna 1885 hänelle läheinen sisar, laulamista opiskellut Jelena, joka oli tutustuttanut hänet Pjotr Tšaikovskin musiikkiin, kuoli 18-vuotiaana pernisiööni anemiaan.^[3]

 

Keväällä 1888 hänet hyväksyttiin serkkunsa Aleksandr Zilotin opettamaan pianoluokkaan sekä Anton Arenskin^[9] sävellys-, instrumentointi- ja harmonialuokkaan. Rahmaninov aloitti myös kontrapunktin jatko-opiskelun Sergei Tanejevin^[5] johdolla Tšaikovskin suosituksesta, johon konservatorion koelautakunnan jäsenenä oli sinä vuonna tehnyt suuren vaikutuksen nuoren opiskelijan suoritukset teoriakokeissa. Tšaikovskin kerrotaan sanoneen 16-vuotiaasta Rahmaninovista: "Ennustan hänelle suurta tulevaisuutta".^[7]

Sergei Rahmaninov suoritti pianonsoiton loppututkintonsa Moskovan konservatoriossa vuonna 1891. Sävellysloppututkinto valmistui erinomaisin arvosanoin vuotta myöhemmin – samana vuonna hän sai valmiiksi erittäin suosituksi tulleen cis-molli-preludin, jonka julkinen ensiesitys oli 26. syyskuuta 1892. Lopputyönään Rahmaninov sävelsi yksinäytöksisen, Aleksandr Puškinin Mustalaiset runoon pohjautuvan oopperan Aleko, joka esitettiin ensi kerran Moskovan Bolšoi-teatterissa vuonna 1893.^[1]

Rahmanovin säveltäjänura ei kuitenkaan alkanut helposti. Ensimmäisen sinfonian^[1] (1895) ja Ensimmäisen pianokonserton (1891) vastaanotto oli nuiva. Säveltäjä ja kapellimestari Aleksandr Glazunov johti ensimmäisen sinfonian ilmeisesti humalassa, mikä saattoi vaikuttaa yleisön reaktioon. Leo Tolstoi puolestaan haukkui hänen musiikkinsa, koska ei sietänyt emotionaalista ilmaisua; säveltäjä-kriitikko César Cui vertasi sinfoniaa Egyptin kymmeneen vitsaukseen. Takaiskusta masentuneena Rahmaninov ei kyennyt säveltämään juuri lainkaan seuraavan neljän vuoden aikana, johtuen myös onnettomasta rakastumisesta. Hän sai apua psykiatri Nikolai Dahlilta (1860–1939), jonka ansiosta hän katsoi saaneensa voimia toisen pianokonserttonsa säveltämiseen (1901).^[1] Kyseisestä teoksesta, joka on omistettu Dahlille, tulikin yksi kaikkien aikojen suosituimmista konsertoista.

Vuosina 1902–1904 Rahmaninov toimi musiikinopettajana yläluokkaisessa Pyhän Katariinan tyttökoulussa ja armeijan upseerien orpotyttöjen oppilaitoksessa Jelisaveta instituutissa Moskovassa.^[10]

 

Vuoden 1905 vallankumouksen aikaan Rahmaninov oli kapellimestarina Bolšoi-teatterissa Moskovassa. Vaikka hän oli enemmän tarkkailija kuin vallankumoukseen poliittisesti osallistuva henkilö, hän lähti perheensä kanssa marraskuussa 1906 Dresdeniin. Siellä hän kirjoitti seuraavan neljän vuoden aikana kolme suurta partituuriaan: Sinfonian nro 2 e-molli (1907), sinfonisen runon Kuolleiden saari, Arnold Böcklinin Kuolleiden saari maalauksen innoittamana (1909) ja Pianokonserton nro 3 d-molli (1909).^[1]

Viimeksimainittu siivitti erityisesti hänen ensimmäistä konserttikiertuettaan Yhdysvaltoihin ja korosti paljon ylistettyä pianistidebyyttiä 28. marraskuuta 1909 New Yorkin sinfoniaorkesterin solistina, Walter Damroschin johtamana. Pianokonsertto nro 3 vaatii pianistilta suurta virtuoosisuutta, etenkin sen viimeinen osa. Philadelphiassa ja Chicagossa hän esiintyi yhtä menestyksekkäästi kapellimestarina, tulkiten omia sinfonisia sävellyksiään. Yhdysvaltain kiertueella hänet kutsuttiin Bostonin sinfoniaorkesterin pysyväksi kapellimestariksi, mutta hän kieltäytyi tarjouksesta ja palasi Venäjälle helmikuussa 1910.^[1]

Rahmaninovin toisen Moskovan kauden merkittävin sävellys oli hänen kuorosinfoniansa Kellot (1913), joka perustui Konstantin Balmontin venäjänkieliseen käännökseen Edgar Allan Poen runosta.^[1]

Rahmaninov muutti kotimaastaan 44-vuotiaana Venäjän vallankumouksen aikana vuonna 1917, eikä palannut enää koskaan pysyvästi asumaan kotimaahansa. Hänen vuoden 1915 Vigiliansa (tai ”Vesperit”), jota säveltäjä itse piti pääteoksenaan, on nähty vertauskuvaksi erään historiallisen aikakauden päätökselle. Myöhemmin Rahmaninov asui enimmäkseen Yhdysvalloissa.

Hän matkusti pianisti-vaimonsa, isänpuoleisen serkkunsa Natalia Aleksandrovna Satinan (1877–1951) ja tyttäriensä Irinan (1903–1969) ja Tatjanan (1907–1961) kanssa ensin junalla ja reellä Petrogradista Helsinkiin 22. joulukuuta 1917 ja sieltä laivalla konsertoimaan Tukholmaan, josta he muuttivat myöhemmin Tanskaan. Dresdenin aikainen ystävä, musiikkikustantaja baltiansaksalainen Nikolai von Struve (1875–1920) hankki heille Kööpenhaminasta talon asuttavaksi. Rahmaninov konsertoi Skandinaviassa 15 kertaa.^[4] Marraskuussa 1918 he lähtivät kymmenpäiväiselle merimatkalle Oslosta New Yorkiin.^[11]

 

Yhdysvalloissa Rahmaninov joutui elättämään itseään ensi sijassa pianistina, ja siksi hänen sävellyksiensä määrä vuoden 1917 jälkeen on varsin suppea, vain kuusi julkaistua teosta. Rahmaninov sairastui kesken konserttikiertueen talvella 1943, jolloin hänellä todettiin aggressiivisesti levinnyt melanooma, joka oli aiheuttanut yskää ja selkäkipuja. Viimeisessä konsertissaan helmikuussa 1943 Rahmaninov esitti enteikkäästi Frédéric Chopinin pianosonaatin nro 2 b-molli op. 35, joka sisältää kuuluisan surumarssin.

Sergei Vasiljevitš Rahmaninov kuoli 69-vuotiaana 28. maaliskuuta 1943 Beverly Hillsissä Kaliforniassa. Hänet on haudattu Kensicon hautausmaalle, joka sijaitsee Valhallassa, New Yorkin osavaltiossa.

Rahmaninov siteerasi joskus teoksissaan 1200-luvulta peräisin olevaa Tommaso da Celanon säveltämää Dies irae -hymnin melodiaa. Esimerkkejä tästä ovat hänen toinen sinfoniansa, jossa Dies irae -melodia toimii kontrastina nouseville melodioille, sekä Rapsodia Paganinin teemasta.

 

Sergei Rahmaninov asui kesäisin vuodesta 1890 lähtien aina vuoteen 1917 vaimonsa suvun omistamassa Ivanovkan maatilalla Ivanovkan kylässä, lähellä Tambovin kaupunkia Uvarovskin piirissä Tambovin kuvernementissä ns. mustanmullan alueella, n. 418 km Moskovasta kaakkoon, joka oli hänelle tärkeä rauhoittumispaikka säveltämiseen.^[11] Hän hankki tilan omistukseensa juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa apeltaan ja kehitti tilaa.^[4] Rakennukset ovat sittemmin tuhoutuneet ja Ivanovka on vuodesta 1982 toiminut säveltäjän kotimuseona.^[12]

Vuosina 1906–1909 Rahmaninov asui perheineen Saksassa Dresdenissä suuressa huvilassa, jossa oli puutarha ja yksi huone flyygelille. Kaupungissa oli suuri venäläinen yhteisö. Dresdenin tasokas, etenkin Wagnerin oopperoiden ohjelmisto sekä lähietäisyydellä oleva Leipzigin konserttitarjonta olivat syitä paikan valinnalle. Suora rautatieyhteys Moskovaan teki matkustamisen helpoksi. Rahmaninov hankki kaupungista kaksi taloa omistukseensa. Kesät he viettivät Ivanovkassa.^[13][14][15]

 

Tyttäret avioituivat ja muuttivat Yhdysvalloista Pariisiin 1920-luvun lopulla. Kesät Rahmaninov vietti Le Pavillon -nimisessä huvilassa Clairefontainen kylässä, lähellä Rambouillet'n metsäaluetta Yvelinesin departementissa, konsertoi Euroopassa loka-joulukuussa ja Yhdysvaltojen suurissa kaupungeissa tammi-huhtikuussa.^[4] Rahmaninov vietti kesiä vuodesta 1930 lähtien Sveitsissä ja rakennutti vuonna 1932 modernin Villa Senar -nimisen kesähuvilan Sveitsin Luzerniin, Hertensteinin niemimaalle lähelle Weggisiä, jossa hän sai uuden rauhan säveltää aina vuoteen 1939 asti.^[16]

 

Konserttikiertueet tuottivat hyvin, joten Rahmaninov perheineen eli mukavasti ylemmän keskiluokan tapaan New Yorkissa ensin osoitteessa 33 Riverside Drive ja vuodesta 1926 lähtien 1940-luvulle asti osoitteessa 505 West End Avenue, asunto 4C.^{[17][18][19][20]} Heillä oli palveluksessaan venäjänkielistä henkilökuntaa, hovimestari,^[21] autonkuljettaja ja kokki. Rahmaninov teetti kaikki vaatteensa mittatilaustyönä. Hän kuului parhaiten ansaitseviin konserttipianisteihin 1930- ja 1940-luvuilla.^[22]

Koko maanpakonsa ajan Rahmaninov ikävöi kotimaataan. Ulkomailla eläessään hän ympäröi itsensä venäjää puhuvilla ystävillä sekä venäläisellä kulttuurilla ja tavoilla.^[23] Hän ei koskaan oppinut puhumaan kunnolla englantia ja kirjeenvaihto käännettiin hänelle venäjäksi.

Viimeiset vuotensa hän asui Los Angelesissa, Beverly Hillsissä. Säveltäjän keuhkojen terveydentilan vuoksi lääkäri oli suositellut muuttoa lämpimämpään ilmastoon. Viimeisen talonsa osoitteessa 610 North Elm Drive hän osti vuonna 1942 ja ehti tehdä suunnitelmia puutarhaa varten sekä istuttaa pihalle puurivistön tuomaan näkösuojaa.^[24]

 

Vaikka Rahmaninovin musiikki on sävelletty enimmäkseen 1900-luvulla, se on lujasti juurtunut 1800-luvun musiikilliseen ilmaisuun. Hän oli itse asiassa Pjotr Tšaikovskin – romanttisten ulottuvuuksien melodistin edustaman perinteen viimeinen ilmaisu räjähdysmäisen muutoksen ja kokeilun aikakaudella.^[1]

Hänen mukaansa on nimetty vuonna 1993 Novgorodin musiikkikeskus.^[25]

 

Sergei Rahmaninov oli erittäin pitkäkasvuinen ja hänellä oli ehkä suurimmat kädet klassisen musiikin taiteilijoissa, minkä vuoksi osa hänen teoksistaan ​​on erittäin vaikeita pienempikätisille pianisteille. Hän pystyi ulottamaan yhden kätensä 12 pianonkoskettimen leveydelle, pikkusormen kärjestä aina erittäin pitkän peukalonsa kärkeen saakka.^[26]

Hän nautti nopeilla, uudenaikaisilla autoilla ja moottoriveneillä ajamisesta sekä omisti ensimmäisen automobiilin naapurustossaan.^[26]

• Pianokonsertto nro 1 fis-molli op. 1 (1891, uusittu 1917)
• Kallio, sinfoninen runoelma op. 7 (1893)
• Sinfonia nro 1 d-molli op. 13 (1895)
• Pianokonsertto nro 2 c-molli op. 18 (1901)
• Sinfonia nro 2 e-molli op. 27 (1907)
• Kuoleman saari, sinfoninen runo op. 29 (1909)
• Pianokonsertto nro 3 d-molli op. 30 (1909)
• Pianokonsertto nro 4 g-molli op. 40 (1926, uusittu 1941)
• Rapsodia Paganinin teemasta pianolle ja orkesterille op. 43 (1934)
• Sinfonia nro 3 a-molli op. 44 (1936)
• Sinfoniset tanssit op. 45 (1940). Myös kahdelle pianolle.

• Aleko ilman opusnumeroa (1892)
• Saita ritari op. 24 (1904)
• Fransesca da Rimini op. 25 (1904)

• Morceaux de Fantaisie op. 3 (1892). Sisältää mm. kuuluisan cis-molli-preludin.
• Moments Musicaux op. 16 (1896)
• Muunnelmia Chopinin teemasta op. 22 (1903)
• 10 preludia op. 23 (1903)
• Sonaatti nro 1 d-molli op. 28 (1907)
• 13 preludia op. 32 (1910)
• Études-Tableaux op. 33 (1911)
• Sonaatti nro 2 b-molli op. 36 (1913, uusittu 1931)
• Études-Tableaux op. 39 (1917)
• Muunnelmia Corellin teemasta op. 42 (1931)

• Trio Élégiaque d-molli op. 9 (1893, uusittu versio 1907)
• Sonaatti sellolle ja pianolle g-molli op. 19 (1901)

• Kevät op. 20 (1902), kantaatti soolobaritonille, kuorolle ja orkesterille

• Liturgia op. 31 (1910)
• Kellot op. 35 (1913), runoelma orkesterille, kuorolle ja solisteille
• Vigilia op. 37 (1915)
• Kolme venäläistä laulua op. 41 (1927)

Lisäksi lukuisia lauluja pianon säestyksellä (muun muassa ”Vokaliisi” op. 34), useita pienempiä pianokappaleita ja sovituksia pianolle muiden säveltäjien teoksista.

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sergei Rahmaninov Wikimedia Commonsissa

• Sergei Rahmaninovin viralliset kotisivut (englanniksi)
• Riesemann, Otto von: Rachamaninoff´s Recollections Told to Oskar Von Riesemann. Illustrated. Translated from German by Dolly Rutherford. Macmillan Company, New York 1934. ISBN 978-0-83695-232-2. (englanniksi)
• Poroila, Heikki: Yhtenäistetty Sergei Rahmaninov (koko sävellystuotanto listattuna)
• Sävellysluettelo (venäjäksi)
• Sävellysluettelo (englanniksi)