Saksan 7. panssaridivisioona

Wehrkreis IX perusti 2. kevyen divisioonan (saks. 2. leichte Division) Gerassa 10. marraskuuta 1938. Divisioonan henkilöstö tuli lähinnä Thüringenista. Perustettaessa divisioonaan kuuluivat 66. panssaripataljoona sekä 6. ja 7. mekanisoitu ratsuväkirykmentti. Lisäksi siihen kuuluivat kaksipataljoonainen 7. tiedustelurykmentti, kaksipatteristoinen 78. kenttätykistörykmentti, 58. pioneeripataljoona ja 42. panssarintorjuntapataljoona. Joukkoyksiköt sijaitsivat useassa eri varuskunnassa, kuten usein oli tapana ennen sotaa perustetuissa yhtymissä. Gerassa olivat divisioonan esikunta, 7. mekanisoidun ratsuväkirykmentin I pataljoona ja panssarintorjuntapataljoona. 6. mekanisoidun ratsuväkirykmentin I pataljoona oli sijoitettu Rudolstadtiin ja 7. rykmentin II pataljoona oli sijoitettu kenttätykistörykmentin kanssa Jenaan. Pioneeripataljoona sijaitsi Riesassa ja tiedustelurykmentin I pataljoona (moottoripyöräpataljoona) Kissengenissä ja sen II pataljoona (panssariautopataljoona) Meiningenissä. Divisioonaan liitettiin viestipataljoona vasta lokakuun 1939 lopulla, ja divisioonan viestikomppania oli Erfurtissa. Divisioonaan oli liitetty ilmavoimien kevyt ilmatorjuntapatteristo.^[1]

Puolan sotaretkeä varten divisioona liitettiin 10. armeijan XV armeijakuntaan. Divisioonan panssaripataljoonan kalustona oli ainoastaan kevyitä PzKw I- ja PzKw II -vaunuja, mutta muuten divisioona oli hyvin varustettu. Se läpäisi armeijakunnan mukana Puolan rajalla olleen puolustuksen ja mursi Wartan alueen joukkojen vastarinnan. Divisioona eteni kohti Varsovaa, kunnes se siirrettiin torjumaan Puolan armeijan vastahyökkäystä. Divisioona osallistui Radomin saarrostukseen, jolloin pääosa Puolan armeijasta tuhottiin. Se eteni tämän jälkeen Bzuran pohjoispuolta, kääntyi sitten itään, eteni Veikselille ja osallistui Varsovan valtaukseen. Varsova antautui 27. syyskuuta. Divisioona pysyi Puolassa aina 1. lokakuuta saakka, jolloin se aloitti paluumarssin Saksaan.^[2]

Sodassa saatujen kokemusten perusteella panssarijoukkoja laajennettiin, jolloin divisioona täydennettiin 18. lokakuuta 1939 Gerassa 7. panssaridivisioonaksi. Divisioonaan liitettiin 1. marraskuuta vasta perustettu 25. panssarirykmentin esikunta sekä sen I ja II pataljoona. 66. panssaripataljoona liitettiin panssarirykmentin III pataljoonaksi. Samanaikaisesti 7. tiedustelurykmentin esikunta lakkautettiin ja rykmentin ensimmäisestä pataljoonasta muodostettiin 7. moottoripyöräpataljoona ja toisesta pataljoonasta 7. tiedustelupataljoona. Lisäksi maaliskuussa 1940 6. ja 7. mekanisoitu ratsuväkirykmentti nimettiin kiväärirykmenteiksi, jotka liitettiin vasta perustetun 7. kivääriprikaatin esikunnan alaisuuteen.^[2]

Pienistä parannuksista huolimatta divisioona oli edelleen vuonna 1940 heikosti varustettu: siihen kuului 12. huhtikuuta kolme panssaripataljoonaa, vaikka määrävahvuus olisi ollut neljä, eikä kolmannella pataljoonalla ollut ainuttakaan PzKw III -vaunua. Divisioonan kalustona oli 72 PzKw II-, 37 PzKw I- ja 23 PzKw IV -vaunua, joiden lyhyet 75 millimetrin tykit rajoittivat niiden taistelukelpoisuutta. Divisioonan tärkein vaunumalli oli tšekkiläinen Panzerkampfwagen 38(t).^[2]

 

Divisioona osallistui Erwin Rommelin komennossa Ranskan valtaukseen, jossa se kärsi Saksan panssariyhtymistä suurimmat tappiot. Sen miehistä 682 kaatui, 1 643 haavoittui ja 285 joutui sotavankeuteen tai katosi. Divisioona menetti 42 panssarivaunua, joista kuusitoista oli saksalaisvalmisteisia. Divisioona saapui illalla 12. kesäkuuta Maasin rannalle Houx’n sululle, joka sijaitsi Dinantista hieman alajuoksun suuntaan. Sen 7. moottoripyöräpataljoona ylitti joen Ranskan 5. moottoroidun divisioonan ja 18. divisioonan väliseen aukkoon. Pataljoona loi sillanpään, jota kyettiin ilmavoimien tukemana laajentamaan seuraavana iltana niin, että pioneerit aloittivat sillan rakentamisen.^[3] Pimeän laskeuduttua 16. kesäkuuta divisioona ylitti Belgian ja Ranskan rajan Solre-le-Châteaun lähistöllä ja jatkoi sen jälkeen etenemistä. Divisioona valtasi Avesnesin ylläköllä, ohitti Landreciesin ja saapui aamunkoitteessa Le Cateauun marssittuaan yön aikana 50 kilometriä.^[4] Belgian ja Ranskan taisteluissa divisioona tuhosi Ranskan 1. panssaridivisioonan ja otti yli 10 000 sotavankia. Kahden vuorokauden taisteluissa divisioona tuhosi yli 100 ranskalaista panssarivaunua, 30 panssariautoa ja 27 kenttätykkiä ja menetti itse 35 miestä kaatuneina ja 59 haavoittuneina.^[2]

Divisioona torjui yhdessä motorisoidun SS-divisioona Totenkopfin kanssa liittoutuneiden vastahyökkäyksen Arrasissa. Divisioona tuhosi Ranskan 31. motorisoidun divisioonan, esti liittoutuneiden vetäytymisen Cherbourgista ja otti yli 30 000 sotavankia lisää. Sotavankien joukossa oli muun muassa viisi amiraalia. Sotaretken aikana divisioona otti kaikkiaan 97 468 sotavankia, ampui alas 52 lentokonetta, tuhosi 15 lentokonetta kentälle ja valtasi tusinan. Divisioonan joukot vangitsivat Ranskan Atlantin-laivaston komentajan sekä suuren osan brittiläisestä 51. ylämaan divisioonasta mukaan lukien sen komentajan sekä 20 muuta kenraalia. Lisäksi yhtymä tuhosi tai valtasi 277 kenttätykkiä, 64 panssarintorjuntatykkiä, 458 panssarivaunua tai panssaroitua ajoneuvoa, 4 000–5 000 kuorma-autoa, 1 500–2 000 henkilöautoa, yli 300 linja-autoa ja muuta kalustoa.^[5]

Sotaretken aikana Britannian ja Ranskan joukot antoivat divisioonalle lempinimen ”Aavedivisioona”, jonka saksalaiset ottivat ylpeinä käyttöön kuultuaan sotavankien käyttävän sitä.^[6]

 

Sotatoimien päätyttyä divisioona jäi miehitysjoukoksi Bordeaux’n alueelle, josta se siirrettiin helmikuussa 1941 Itä-Preussiin. Divisioona hyökkäsi 22. kesäkuuta 1941 operaatio Barbarossan Keskustan armeijaryhmässä Neuvostoliittoon.^[5] Divisioona saavutti osana 3. panssariryhmää puoleenpäivään mennessä Alytuksen, jossa vallattiin kaksi Niemen-joen ylittävää siltaa. Sillanpäätä laajennettaessa divisioona joutui maahan kaivettujen panssarivaunujen tuleen kaupungin itäpuolella olevalla harjulla kärsien suurehkoja tappioita. Divisioona torjui useita neuvostojoukkojen tekemiä vastahyökkäyksiä ja sai iltaan mennessä varmistettua sillanpäät.^[7]

Vietettyään yön levossa korjaten vaurioituneita ajoneuvojaan divisioona jatkoi aamulla etenemistä kohti Vilnaa. Matkalla oli kaadetuista puista tehtyjä murrosteita sekä palavaa metsää eikä niinkään neuvostojoukkoja ennen kuin Vilnan länsipuolella, jossa tiedustelupataljoona törmäsi puolustukseen ryhmittyneisiin joukkoihin. Tiedustelupataljoona kiersi esteen sivuitse ja se valtasi alueella olevan etenemiselle tärkeän sillat. Iltaan mennessä panssarivaunuilla vahvistettu tiedustelupataljoona varmisti Vilnan kaakkoispuolella olevan korkeamman maastonkohdan ja pimeän laskeuduttua panssarikolonnat etenivät pohjoiseen vallaten kaupungin itäosat. Varhain seuraavana aamuna moottoripyöräpataljoona valtasi Vilnan ulkopuolella olevan lentokentän ja siellä olevat 50 lentokonetta. Panssarivaunujen valvoessa kaupungin itäosia jalkaväki eteni aamun valjetessa keskustaan. Neuvostojoukot tekivät etelästä useita vastahyökkäyksiä, jotka torjuttiin.^[7]

Vilnasta lähdettyään divisioona osallistui Minskin motin luomiseen, Stalin-linjan murtamiseen, Väinäjoen ylitykseen, Smolenskin taisteluun, Dneprin ylitykseen, Vitsebskin, Vjazman, Klinin ja Moskovan taisteluihin. 78. panssaritykistörykmentti ilmoitti 13. lokakuuta tuhonneensa 263 panssarivaunua, 124 kenttätykkiä, 69 panssarintorjuntatykkiä, 760 kuorma-autoa, 48 bunkkeria, neljä lentokonetta, viisi ammusvarastoa, kuusi veturia sekä panssarijunan. Hinta oli kuitenkin kova, sillä 15. marraskuuta mennessä divisioona oli menettänyt 290 miestä kaatuneina, 783 haavoittuneina ja 45 sotavankeina tai kadonneina.^[5]

Neuvostojoukot aloittivat talven tullessa vuosien 1941–1942 talvioffensiivin. Divisioonan 6. kiväärirykmentin I pataljoona supistui 23. tammikuuta 1942 mennessä viiteen upseeriin, 25 aliupseeriin ja 161 mieheen ja saman rykmentin II pataljoonan vahvuus oli 17 upseeria, 72 aliupseeria ja 293 miestä. Normaalisti kumpaankin pataljoonan kuului noin 700 miestä. Kerran 25. panssarirykmentin vaunuista toimintakuntoisena oli vain neljä tšekkoslovakialaista vaunua ja yksi PzKw IV, joten pääosa divisioonasta taisteli erilaisissa tilapäisissä jalkaväkiosastoissa. Pääosa panssarikalustosta seisoi varaosien puutteen vuoksi, kun saksalaisten huolto ei kyennyt toimittamaan etulinjan joukoille materiaalitäydennyksiä. Divisioona puolusti Rževin tasankoa ja piti 9. armeijan huoltotien avoinna. 6. kiväärirykmentin II pataljoona lakkautettiin miesten huvetessa samoin kuin yksi vaunupataljoonista. 25. panssarirykmentti supistettiin nelikomppaniaiseksi ja 37. tiedustelupataljoonan eloonjääneet liitettiin 7. moottoripyöräpataljoonaan.^[5]

23. tammikuuta 1942 mennessä divisioonasta oli kaatunut 2 055, haavoittunut 5 737 ja kadonnut tai joutunut sotavangiksi 313 miestä. Lisäksi sairaana oli 1 089 miestä, joista pääosa paleltumien tai täiden levittämien sairauksien vuoksi. Siten kokonaistappiot olivat 9 203 miestä, joista 336 oli upseereita. Divisioonan vahvuus oli ollut hyökkäyksen alkaessa 22. kesäkuuta noin 400 upseeria ja 14 000 miestä. Divisioonan vahvuus oli 27. toukokuuta enää 8 589 upseeria ja miestä, joista pääosa ei kuulunut divisioonaan vuotta aiemmin.^[5]

Suurten tappioiden vuoksi divisioona siirrettiin toukokuussa 1942 Etelä-Ranskaan lepoon ja täydennettäväksi. Ranskassa panssarirykmentti vastaanotti muun muassa 35 PzKw III Ausf J- ja 30 PzKw IV Ausf G -panssarivaunuja. Divisioonan 7. kivääriprikaatin esikunta lakkautettiin ja kiväärirykmentit muutettiin panssarikrenatöörirykmenteiksi. Marraskuussa divisioona osallistui Vichyn Ranskan miehitykseen marssien Välimeren rannikolle Marseilleen ja Touloniin.^[8]

Divisioona lähetettiin takaisin itärintamalle, kun 6. armeija joutui saarroksiin Stalingradissa. Itärintamalla divisioona liitettiin osaksi etelän armeijaryhmää. Divisioona torjui Rostovissa neuvostojoukkojen hyökkäyksen alkuvuodesta 1943. Taistelutoimien alkaessa divisioonalla oli 95 panssarivaunua, joista 20 oli vanhentuneita. Divisioona tuhosi tai valtasi 7. tammikuuta ja 27. helmikuuta välisenä aikana 354 panssarivaunua, 124 kenttätykkiä, 276 panssarintorjuntatykkiä, 70 kranaatinheitintä, 414 kuorma-autoa ja suuren joukon muuta sotamateriaalia. Se menetti samanaikaisesti kaksitoista panssarivaunua.^[9]

Myöhemmin divisioona osallistui vetäytymiseen Donin ja Donetsin alueilta taistellen muun muassa Izjumissa ja Harkovassa. Divisioona kärsi vakavia tappioita operaatio Zitadellessä, joka oli saksalaisten viimeinen suuri hyökkäys itärintamalla. Operaation päättyessä divisioonan vahvuus oli laskenut viiteentoista panssarivaunuun ja kolmeen jalkaväkipataljoonaan. Kurskin taistelun jälkeen divisioonasta muodostettiin taisteluosasto (saks. Kampfgruppe), joka taisteli Belgorodissa, Kiovassa ja Žytomyrissä. 7. panssarikrenatöörirykmentin I pataljoona kärsi taippioina vuoden 1943 tammikuun alusta lokakuun loppuun 2 144 miestä eli kolme kertaa normaalivahvuutensa.^[9]

Marraskuussa 1943 divisioona kärsi suuria tappioita vetäydyttäessä Kiovasta, minkä jälkeen se taisteli Ternopilissa maaliskuuhun 1944. Divisioonan puolustus murtui neuvostojoukkojen hyökkäyksessä, ja se jäi Korsunin mottiin 1. panssariarmeijan mukana. Divisioona murtautui motista, mutta se kärsi suuria tappioita, menetti muun muassa kaikki Tiikeri-vaununsa. Divisioonan vahvuus oli 21. huhtikuuta 1 872 miestä, yhdeksän tykkiä, yksitoista panssarintorjuntatykkiä ja yhdeksän panssarivaunua, joista yksi oli vallattu T-34. Divisioonasta muodostettu taisteluosasto osallistui keskustan armeijaryhmän mukana Neuvostoliiton vuoden 1944 kesähyökkäyksen torjuntaan Minskissä ja Lidassa.^[9]

Divisioona taisteli elokuussa 1944 Liettuassa Raseiniaissa, ja osa sen joukoista jäi 10. lokakuuta Memelissä mottiin. Mottiin jääneet evakuoitiin meritse Pillauhun (nyk. Baltijsk) 22. lokakuuta. Divisioona koottiin Arysin harjoitusalueella Itä-Preussissa, minkä jälkeen divisioona taisteli Elbingissä ja Neuvostoliiton talvioffensiivin 1944–1945 alkaessa Veikselin alueella. Divisioona joutui alkuvuodesta 1945 taistelemaan meri selustassaan Gdynian ja Gdańskin välisellä alueella, jossa se joutui saarroksiin. Saksan laivasto evakuoi henkilöstön Swinemündeen, mutta divisioona menetti kaiken kalustonsa. Siitä huolimatta divisioona osallistui huhtikuussa Berliinin puolustamiseen. Pääosa henkilöstöstä kykeni vetäytymään länsiliittoutuneiden hallussa olevalle alueella, ja divisioona antautui brittijoukoille 3. toukokuuta Schwerinissä.^[9]

2. kevyt divisioona^[10]

• kenraalimajuri Georg Stumme perustamisesta - uudelleen nimeämiseen

7. panssaridivisioona^[11]

• ratsuväenkenraali Georg Stumme 18. lokakuuta 1939 – 5. helmikuuta 1940
• marsalkka Erwin Rommel 5. helmikuuta 1940 – 15. helmikuuta 1941
• panssarikenraali Hans Freiherr von Funck 15. helmikuuta 1941 – 17. elokuuta 1943
• eversti Wolfgang Gläsemer 17.–20. elokuuta 1943
• panssarikenraali Hasso von Manteuffel 20. elokuuta 1943 – tammikuu 1944
• kenraalimajuri Adelbert Schulz tammikuu – 28. tammikuuta 1943
• eversti Wolfgang Gläsemer 28.–30. tammikuuta 1943
• panssarikenraali Karl Mauss 30. tammikuuta – 2. toukokuuta 1944
• kenraalimajuri Gerhard Schmidhuber 2. toukokuuta – 9. syyskuuta 1944
• panssarikenraali Karl Mauss 9. syyskuuta – 31. lokakuuta 1944
• kenraalimajuri Hellmuth Mäder 31. lokakuuta – 30. marraskuuta 1944
• panssarikenraali Karl Mauss 30. marraskuuta 1944 – 5. tammikuuta 1945
• kenraalimajuri Max Lemke 5.–23. tammikuuta 1945
• panssarikenraali Karl Mauss 23. tammikuuta – 23. maaliskuuta 1945
• eversti Hans Christern 23. maaliskuuta 1945 –

 

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Saksan 7. panssaridivisioona.

• Bauer Eddy: Toinen Maailmansota osa 1. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1973. ISBN 951-0-05841-6
• Mitcham, Samuel W. Jr: The Panzer Legions: A Guide to the German Army Tank Divisions of World War II and Their Commanders. Stackpole Books, 2007. ISBN 978-0-8117-3353-3 (englanniksi)
• Manteuffel, Hasso von: The 7th Panzer Division An Illustrated History of Rommel's "Ghost Division" 1938 - 1945. Schieffer Military History Books, 2000. ISBN 0-7643-1208-1 (englanniksi)
• Buttar, Prit: Between Giants - the Battle for the Baltics in World War II. Oxford: Osprey Publishing, 2013. ISBN 978-1-78096-163-7 (englanniksi)