Sadomasokismi

 

Saksalainen psykoanalyytikko Richard von Krafft-Ebing käytti termejä sadismi ja masokismi ensimmäisenä kirjassaan Psychopathia Sexualis (1886). Samoihin aikoihin Sigmund Freud havaitsi, että sekä sadismi että masokismi esiintyvät usein samassa yksilössä, ja yhdisti nämä ominaisuudet sadomasokismin käsitteeksi. Tämä havainto on laajalti hyväksytty sekä kirjallisuudessa että käytännön sadomasokismissa — monet masokistit ja sadistit määrittelevät itsensä kykeneväksi toimimaan kumpana tahansa osapuolena. Tällaisen kaksoisroolin omaksujasta voidaan käyttää nimitystä switch (suom. ”kytkin”, ”vaihde” tai ”vaihtaa”).

Sekä Krafft-Ebing että Freud olettivat, että miesten sadismi johtui miesten seksuaalivaiston aggressiivisen osan häiriöstä. Masokismia pidettiin miehissä huomattavasti poikkeuksellisempana miesten oletetun luonnollisen aggressiivisen seksuaalisen luonteen vuoksi. Freud epäili, että masokismia löytyy miehistä ainoastaan luonnollisemman sadismin muunnoksena. Naisten sadomasokismista keskusteltiin paljon vähemmän: sekä Freud että Krafft-Ebing olettivat masokismin olevan niin luonnollinen osa naisten seksuaalisuutta, että sen erottaminen poikkeavuutena olisi vaikeaa.

Havelock Ellis puolestaan väitti, ettei sadismin ja masokismin välissä ole olennaista eroa, vaan ne voidaan nähdä toisiaan täydentävinä tunnetiloina. Hän huomautti myös että sadomasokismi keskittyy ainoastaan seksuaalista mielihyvää tuottavaan kipuun, eikä julmuuteen yleensä, kuten Freud oli olettanut.

Ranskalainen filosofi Gilles Deleuze sen sijaan hylkäsi termin sadomasokismi keinotekoisena eritellessään Leopold von Sacher-Masochin teosta. Hänen mielestään sadismin ja masokismin lähtökohta oli täysin toisistaan poikkeava, ja niiden yhdistäminen samaksi käsitteeksi keinotekoista. Masokistien mahdolliset sadistiset piirteet Deleuze tulkitsi vasteiksi masokismiin.

Nykyisin on useita selityksiä sille, miksi jotkut kokevat sadomasokismin nautinnolliseksi, ja vastaus riippuu paljolti yksilöstä. Toisille alistuvan roolin ottaminen voi merkitä terapeuttista pakoa stressistä, vastuusta tai syyllisyydestä. Toisille alistuminen voi tarkoittaa turvallisuutta. Sadisti sen sijaan saattaa nauttia vallasta tai masokistin tyydyttämisestä. On kuitenkin huonosti tiedossa, mikä pohjimmiltaan yhdistää nämä tunnetilat ja seksuaalisen nautinnon.

Tämä seksuaalisuuden laji on osittain (sadismi) nimetty ranskalaisen markiisi De Saden mukaan, joka kirjoitti useita sadomasokistisia kirjoja ja novelleja. Markiisin elinaikana ne olivat julkinen salaisuus, sillä kukaan ei halunnut myöntää ostaneensa niitä, vaikka monet tiesivät niistä ja niiden kirjoittajasta. Ei ole varmoja todisteita siitä, että markiisi olisi toteuttanut fantasioimiaan sadomasokistisia orgioita: kukaan aikalainen ei tunnustanut osallistuneensa niihin eikä yksikään nainen syyttänyt markiisia kidutuksesta. Levottoman aikakauden lehdistö olisi varmasti takertunut aiheeseen, jos olisi voinut todisteiden perusteella tehdä niin: tuolloin kunnianloukkaus oli vakava asia ja siitä säädetyt rangaistukset ankaria.

Japanissa 1600-luvun Edo-kaudella varakkaissa piireissä perinteisestä sidontataidosta, joka oli alun perin julma kidutusmenetelmä, muokattiin omanlainen sadomasokismin muoto.^lähde? Japanin sisällissodissa erilaiset sotaherrat ja rosvopäälliköt toisinaan kidnappasivat kilpailijoidensa rakastajattaria, vaimoja tai tyttäriä, joita kidutettiin tai uhattiin kidutuksella uhkavaatimuksien painottamiseksi. Naisia ei kuitenkaan yleensä haluttu vahingoittaa pahoin, joten sidontataitoa kehitettiin vammojen välttämiseksi. Sidontataitoa käytettiin myös rakastajattarien ja jalkavaimojen kurittamiseen ja myöhemmin sitä harrastettiin huvin vuoksi: Japanin taiteessa ja kirjallisuudessa on runsaasti kertomuksia ja kuvauksia siitä. Japanilaisen perinteisen sidontataidon mestari on sensei (sensei viittaa japanin kielessä mihin hyvänsä ohjaajaan tai opettajaan, tietyn taidon hallitsijaan), joka tekee naisesta taideteoksen sitomalla tämän erilaisiin asentoihin symboloiden kasveja tai eläimiä. Nykyaikaisessa sidontaleikissä usein painotetaan kuitenkin pitkitettyä nöyryytystä ja toisinaan lievää kivunkin tuottoa. Yleensä senseit ovat miehiä ja sidottavat naisia. Välineinä on karkeita köysiä sekä bambukeppejä ja vahakynttilöitä. Tämä japanilainen sadomasokismin muoto unohtui 1800-luvun lopulla Japanin pyrkiessä länsimaalaistumaan, jolloin varsinkin brittiläistä tapakulttuuria suosittiin. Sidontataito koki uudelleentulemisen toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltain miehittäessä Japanin pääsaaria. Tällöin Yhdysvaltain sotilaita varten perustettiin useita bordelleja, joissa japanilainen sidonta oli eräs suosituimmista ohjelmanumeroista.

 

 

Britanniassa viktoriaanisena aikana sadomasokismi nousi kukoistukseen. Yläluokkaisten miesten ja naisten elämää leimasivat hemmotteleva palvelusväki ja tiukka tapakulttuuri. Monet miehet ja usein naisetkin hakivat (oletettavasti) henkistä tasapainoa vierailemalla kalliissa bordelleissa vapaaehtoisesti nöyryytettävinä.

1950-luvun Britanniassa perinteinen tyttöjen ja poikien sisäoppilaitoksen koulukuri sai toisinaan sadomasokistisia piirteitä opettajien käyttäessä väärin rankaisuvaltaansa oppilaitaan kohtaan. Tuolloin Britanniassa tehtiin maanalaisesti lukuisia pornografisia elokuvia, joiden aiheena oli oppilaitaan rankaiseva opettaja ja siten koulutyttöteema vakiinnutti asemansa sadomasokistien fantasioissa. Stereotyyppisiä tämän kauden kuritusvälineitä ovat ruokokeppi eli cane sekä maila eli paddle.

Toinen oppilaitosympäristöön sijoitettava sadomasokismin muoto – todellisuudessa tai fantasiassa – ovat opiskelijayhteisöjen initiaatioriitit, joihin kuvitellaan liittyvän piiskaamista esimerkiksi mailalla.

 

Muita sadomasokismin nousukausia olivat viktoriaanista aikaa muistuttavat vuodet 1950–1960 Yhdysvalloissa sekä seksuaalisen vapautumisen vuosina 1960–1970 Ranskassa; joidenkin tutkijoiden mukaan viimeksi mainittu oli eräänlainen vastareaktio hippien seksuaalisille näkemyksille. Vuonna 1954 julkaistiin Pariisissa sadomasokistisen kirjallisuuden tunnetuimpiin teoksiin kuuluva O:n tarina.

Sadomasokismi on ollut suosittu kuvausten aihe markiisi De Saden ajoista alkaen. Italiassa tuotetut sadomasokistiset sarjakuvat nousivat suosioon 1970-luvulla: aluksi niitä yritettiin sensuroida, mutta näiden "likaisten" sarjakuvien tulvaa pimeistä painotaloista oli mahdotonta pysäyttää. Elokuvissa koitti jo 1910-luvulta alkaen maanalainen eksploitaatioelokuvien aikakausi: ne hyödynsivät tirkistelynhaluisten ihmisten uteliaisuutta rikkomalla röyhkeästi kaikkia aikakautensa moraalikäsityksiä esittäessään häikäilemätöntä pornografiaa ja väkivaltaa varsinkin naisia kohtaan.

Eksploitaatio-elokuvia tehtiin kiihtyvällä tahdilla 1930-luvulta 1970-luvulle asti, jonka jälkeen sen suosio aleni muun pornografian tarjonnan lisääntymisen vuoksi ja valtavirran elokuvien muuttuessa yhä enemmän eksploitaatioelokuvien kaltaisiksi. Internetissä sadomasokismiin tai sadomasokistiseen pornoon liittyvät sivut ovat tehneet ilmiötä tunnetuksi.

Sadomasokismi luokiteltiin Suomessa kansainvälisen tautiluokituksen perusteella fetisismin ja transvestismin ohella sairaudeksi vuoteen 2011 saakka. Tuolloin Terveyden ja hyvinvoinnin laitos päätti poistaa ne luokituksesta, koska niiden mukana ololle ei nähty enää kunnollisia lääketieteellisiä perusteluita.^[3]

2000-luvulla Suomessa toimii useita sadomasokistien järjestöjä, kuten Kinky Club sekä Bizarre Club. Sadomasokismilla on kuitenkin huomattavan pitkät juuret Suomessa. MSC Finland – Tom’s Club ry (MSC: Motorsports Club) on yksi uranuurtajista. Järjestö ei ole nimenomaisesti yleissadomasokistinen järjestö, vaan se keskittyy miesten väliseen sadomasokismiin ja fetisseihin. Yhdistys on perustettu vuonna 1976 ja on Suomen toiseksi vanhin edelleen toimiva sateenkaariyhdistys. Taiteilija Tom of Finland oli yhdistyksen jäsen.^[4][5]

Taiteessa Suomessa ovat erilaisia sadomasokistisia teemoja käsitelleet muun muassa Tom of Finland, Kalervo Palsa (erityisesti Eläkeläinen Muistelee-sarjakuva), Sirpa Ala-Lääkkölä, Anja Kauranen, Kjell Westö ja Nalle Virolainen.

Filosofiselta kannalta sadomasokismia on käsitellyt muun muassa Timo Airaksinen.^[6]

Vuonna 2012 julkaistiin suomalaisten kirjailijoiden kirja Kipukynnys, joka kertoo sadomasokismista nyky-Suomessa.

• Airaksinen, Timo: Markiisi de Saden filosofia. ((The philosophy of the Marquis de Sade, 1995.) Kääntänyt Manu J. Vuorio) Helsinki: Gaudeamus, 1995. ISBN 951-662-613-0
• Höykinpuro, Taru (toim.): Kivun kauneus. Helsinki: Like, 2006. ISBN 952-471-796-4
• Julmia naisia: Sadomasokistinaiset kertovat 1989. Julkaisija: Extaasi-ryhmä
• Kaartinen, Auli & Kippola, Anna-Kaarina (toim.): Sadomasokismi: Teemoja vallasta, kulttuurista ja seksuaalisuudesta. (Preesens-sarja) Helsinki: Gaudeamus, 1990. ISBN 951-662-494-4
• Kauppinen, Antti, MSC Finland: MSC Finland - Tom's Club - Neljäkymmentä vuotta historiaa, 2016, ISBN 978-952-93-7457-1

• Alanne, Outi: Neiti N:n tarina
• Anonyymi: Herra Jackin ihmeellinen huone. (The Way of a Man with a Maid, 1908(?)) Gummerus. ISBN 978-951-206-817-3
• Härkönen, Anna-Leena: Akvaariorakkautta
• Niklander, Hannu: Aamu puutarhassa, Leskimiehen kevät. (Atena 2000); Kirjoilla on kohtalonsa, Rikottua lasia (Robustos 2017).
• Reagé, Pauline: O:n tarina
• Sacher-Masoch, Leopold von: Venus turkiksissa. ((Venus im Pelz, 1870.) Suomentanut Tapani Kilpeläinen) Helsinki: Summa, 2006. ISBN 952-5418-21-9
• Sade, Donatien Alphonse François de: Justine eli Hyveellisen neidon kovat kokemukset
• Sade, Donatien Alphonse François de: Sodoman 120 päivää
• Hurmelinna, Suvi & Ström, Stan: Kipukynnys. INTO-kustannus, 2012. ISBN 978-952-264-145-8 (suomeksi)
• James, E. L. : Fifty shades of grey

 

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sadomasokismi.

• Ylen Elävä arkisto: Työelämän johtajat kumartavat dominaa
• BDSMbaari: Epäkaupallinen sivusto kaikille aihepiiristä kiinnostuneille täysi-ikäisille henkilöille.