Puoluevaltio

Lauri Paltemaa määrittelee puoluevaltion ”rinnakkaishallintomalliksi”, jossa ”kaikilla hallinnon tasoilla [on] aina valtion hallintoa vastaava Puolueen yksikkö, joka on päätöksenteossa tosiasiallisesti johtava elin”.^[2] Johtavan puolueen yksikkö valvoo sekä valtion elimiä (esimerkiksi kaupungit ja kunnat) että muita vaikutusvaltaisia instituutioita (esimerkiksi tehtaat, yliopistot ja asevoimien yksiköt). Aito päätäntävalta on paikallisella puoluejohtajalla, ei laitoksen tai organisaation nimellisellä johtajalla. Vallan kolmijakoa ei ole, ja puoluevaltion keskeinen tehtävä on varmistaa vallan pysyminen puolueella kaikissa tilanteissa.^[3]

Neuvostoliitossa valta oli keskitetty kommunistisen puolueen (NKP) käsiin. Puolueen valtarakenne ulottui järjestelmän huipulta aina työpaikoille asti. Keskushallinnon rinnalla toimivat NKP:n yleisliittolaiset elimet. Valta oli keskitetty keskuskomitealle, jonka päätöksenteosta tosiasiallisesti vastasivat politbyroo ja pääsihteeristö sekä näiden alaisuudessa toimivat toimeenpanevat ja hallinnolliset elimet. Jokaisella tasavallalla, aluehallinnon yksiköllä, kaupungilla ja kaupunginosalla oli oma puolueosastonsa. Ruohonjuuritasolla toimi satojatuhansia puoluesoluja, jotka vastasivat erilaisia tuotantoyksiköitä, kuten teollisuuslaitoksia ja yhteistoimintatiloja. Kunkin puoluesolun johtoon äänestettiin keskuskomitea, joka vastasi päätöksenteosta ja juoksevien asioiden hoidosta. Teoriassa puolueella oli valta ja vastuu kaikista neuvostoyhteiskunnan osa-alueista. Käytännössä sen voimavarat ja kyvyt olivat kuitenkin rajalliset. Kommunismin ihanteisiin kuului erojen katoaminen yhteiskuntaluokkien välillä, mutta todellisuudessa päätöksenteosta vastasi koko liittovaltion lävistänyt byrokratia, ei vallankumouksellinen innostus.^[4]

Osmo Jussilan mukaan NKP ”ei ollut ’puolue’ sanan tavanomaisessa merkityksessä. Puoluehan tarkoittaa osaa jostakin: kantasanana on pars”. Vladimir Leninin johtamat bolševikit olivat aluksi Venäjän sosiaalidemokraattisen puolueen sisäinen ryhmittymä ja ottivat kommunistipuolueen nimen vasta 1919 eli pari vuotta lokakuun vallankumouksen jälkeen. Tavoitteena oli alusta lähtien koko yhteiskunnan ottaminen puolueen kontrolliin, eikä Lenin suvainnut oppositiota sen enempää puolueen sisällä kuin sen ulkopuolellakaan. Ehdoton valta oli keskitetty Leninille itselleen. Vaikka Lenin vetosi usein Karl Marxin ja Friedrich Engelsin oppeihin, ei leninistinen puolueoppi vastannut heidän käsitystään sosialismista. Proletariaatin diktatuuri tarkoitti Marxin ja Engelsin ajatuksissa aseistetun työväen kollektiivista valtaa. Leninistit sen sijaan muodostivat pienen ammattivallankumouksellisen eliitin, joka edisti tavoitteitaan kulissien takana ja vältteli julkisuutta. Jussilan mukaan ”Lenin oli luonut etujoukkopuolueensa nimenomaan vallan kaappaamiseen tarkoitetuksi taistelujärjestöksi. Tuo järjestö oli sitten lokakuun 1917 lopussa ottanut vallan Pietarissa ja levittänyt sen puolen vuoden kuluessa myös muualle maahan. Ideologisesti olisi ollut johdonmukaista, että puolue olisi tehtävänsä tehtyään lakkautettu, tai että sen olisi valtion tapaan annettu ’kuolla pois’. Puoluetta ei tästä huolimatta suinkaan lakkautettu, vaan kaikin tavoin vahvistettiin.”^[5]

Käytännöksi muodostui jo Leninin kaudella (vuoteen 1923 asti), että hallituksen jäsenet valittiin puolueen sisäpiiristä. Periaatepäätökset tehtiin puolueen sisällä, minkä jälkeen ne vietiin valtionhallinnon vahvistettavaksi. Valtionhallinto päätti vain käytännön toteutuksesta, ei politiikan sisällöstä.^[6] Bolševikkien tavoitteena oli periaatteessa lakkauttaa valtio ja perustaa tilalle kokonaan uusi, byrokratiasta vapaa yhteiskunta. Käytännössä neuvostohallinto usein otti käyttöönsä vanhan vallan instituutiot, jotka nimettiin uudestaan. Työntekijät pysyivät usein samoina, ja neuvostovallan alkuvaiheessa ”porvarillisilla asiantuntijoilla” oli suuri rooli yhteiskunnan johtamisessa ja jälleenrakentamisessa. Talouselämän ottaminen valtion kontrolliin kasvatti entisestään byrokratiaa, joka nopeasti paisui valtaviin mittoihin.^[7] Alkuvaiheessa valtaa oli hieman hajautettu muun muassa erilaisille työläis- ja sotilasneuvostoille sekä ammattiliitoille. 1920-luvun alussa valta keskittyi kuitenkin jo puolueelle, sillä neuvostot eivät kyenneet selviytymään tehtävistään ja työpaikkojen ottaminen työntekijöiden kontrolliin johti anarkiaan. Kommuuneihin perustuvaa yhteiskuntaa ei vakavissaan edes kokeiltu.^[8]

Neuvostojärjestelmän ikuisuusongelma oli sisäinen jämähtäneisyys sekä klientelismi, yhteiskunnan ja talouselämän jakaminen ”läänityksiksi”. Josif Stalinin kaudella (noin 1929–1953) tätä vastaan taisteltiin valtioterrorin keinoin,^[9] kun uusi johtajasukupolvi nostettiin valtaan tuhoamalla vanha.^[10] Nikita Hruštšov (vallassa 1956–1964) pyrki samaan erottamalla virkamiehiä, siirtämällä heitä jatkuvasti tehtävästä toiseen ja tekemällä yllättäviä ja radikaaleja muutoksia harjoittamaansa politiikkaan. Tämä johti hallinnolliseen kaaokseen ja teki puoluekaadereista epäluuloisia.^[9] Vaikka neuvostojärjestelmällä on maine staattisena ja keskusjohtoisena, kykenivät puolueen paikallissolut Hruštšovin kaudella varsin itsenäiseen toimintaan.^[9]

Leonid Brežnevin kaudella (1964–1982) viralliseksi linjaksi tuli ”luottamus kaadereihin”. Näin pyrittiin vakauttamaan yhteiskunta hinnalla millä hyvänsä. Virkamiesten valinnassa ratkaisevaa oli heidän uskollisuutensa puoluejohdolle ja sen arvoille. Uudet jäsenet värvättiin puolueeseen ylhäältä käsin, ja alaiset syrjäyttivät esimiehensä vain harvoin. Puoluevirkailijan kuollessa hänen alaisensa nousivat yhden pykälän ylöspäin, samoin näiden alaiset ja niin edelleen. Järjestelmä oli suosittu kaaderien keskuudessa, sillä vuosikymmenien epävarmuuden jälkeen se antoi heille mahdollisuuden suunnitella oma urakehityksensä. Järjestelmän kääntöpuolena oli pysähtyneisyys, sillä johtajia ei valittu pätevyyden perusteella, vaan itsenäinen ajattelu oli pikemminkin haitta. Ongelmista vaiettiin, sillä niiden esiin nostaminen olisi voinut johtaa sisäisiin kiistoihin. Tarpeellisiin uudistuksiin ei ryhdytty ja puoluekaaderit vanhenivat: vuonna 1966 politbyroon jäsenten keski-ikä oli 55, mutta vuoteen 1982 mennessä se oli noussut 68:een, ja suuri osa Neuvostoliiton korkeimmasta johdosta edusti yhä Stalinin kaudella valtaan noussutta sukupolvea. Pysähtyneisyys johti neuvostotalouden ja poliittisen järjestelmän rappioon, mikä näkyi esimerkiksi asunto- ja kulutustarvikepulana.^[9]

Puoluevaltio on kuulunut Kiinan kansantasavallan poliittiseen järjestelmään sen perustamisesta 1949 saakka. Se lävistää koko yhteiskunnan, jonka valtarakenteet ovat Kiinan kommunistisen puolueen (KKP) valvonnassa. Vallan keskuksia ovat itse puolueen ohella esimerkiksi keskushallitus, oikeuslaitos, kansan vapautusarmeija, maakunnat ja aluehallinto sekä Hongkongin ja Macaon erityishallintoalueet.^[2] Kaikki Kiinan poliittiset järjestöt ja instituutiot on siten integroitu puolueeseen, joka hallitsee niitä.^[11] Näin siitä huolimatta, että puolueen vallan ja byrokratian kasvu eivät vastanneet kansantasavallan perustajan Mao Zedongin ja kommunistipuolueen vasemmistosiiven ihanteita tasa-arvosta. Vaikka Kiinassa toimii useita puolueita, valta on käytännössä keskitetty KKP:lle. Puolueen jäseneksi kelpaavat käytännössä kaikki täysi-ikäiset, jotka paikallinen puolue-elin hyväksyy. Jäseniä on kymmeniä miljoonia, yhteensä noin 5 % Kiinan koko väestöstä. Heillä on paljon velvollisuuksia, mutta jäsenyydestä on myös monenlaisia etuja.^[2]

Kiinassa toteutettiin 1940- ja 1950-lukujen taitteessa suuri maareformi. Sen aikana puolueeseen värvättiin paljon paikallistason jäseniä, mikä muodosti puoluevaltion perustukset. Kaadereista ja korkea-arvoisista sotilaista oli 1950-luvun loppuun mennessä muodostunut Kiinan uusi yläluokka.^[12] Kaadereilta edellytettiin uhrautuvaisuutta, epäitsekkyyttä ja kurinalaisuutta sekä ”oikeaa luokkatietoisuutta”.^[2] Poliittisen päätöksenteon lisäksi puoluevaltio sai merkittävän roolin Kiinan talouselämässä.^[13] Järjestelmän perusyksikkö oli danwei (”työyksikkö”), joka välitti puolueen päätökset ruohonjuuritasolle, huolehti niiden toimeenpanosta ja sääteli jäsentensä elämän jokaista osa-aluetta. Danwein jäsenyys oli käytännössä pakollista ja liikkuvuus niiden välillä vähäistä. Taloudellisesti danweit olivat huomattavan autonomisia ja vastasivat jäsentensä perustoimeentulosta sikäli kuin resurssit tähän riittivät.^[14] Käytännössä puoluevaltio oli äärimmäisen hierarkkinen eikä kyennyt reagoimaan kriiseihin, vaikka ongelmat olisivat olleet yleisessä tiedossa. Suuren harppauksen aikana kriisiä pahensi alempien kaaderien halu osoittaa uskollisuuttaan ylemmilleen sekä johdon välinpitämättömyys.^[15]

Maon kaudella puoluevaltion ongelmiin puututtiin usein joukkokampanjoilla. Ne saattoivat olla valtion laajuisia tai paikallisia. Usein ne keskittyivät pieniin käytännön ongelmiin, mutta myös poliittinen väkivalta ja puhdistukset olivat niiden toistuvia piirteitä.^[16] Kriisien seurauksena puoluevaltion toiminta muuttui tehottomammaksi, kaaderien usko järjestelmään heikkeni ja korruptio yleistyi. 1960-luvun alussa Kiinan johto alkoi painottaa luokkataistelun merkitystä. Vuonna 1964 arvioitiin jopa kolmanneksen puolueen paikallissoluista olevan ”vihamielisiä”. Keskushallinto lähetti maakuntiin jopa satojen jäsenten suuruisia työryhmiä, joita johtivat korkea-arvoiset puolueen jäsenet. Ongelmia havaittiinkin paljon, ja korruptoituneiden paikallistason kaaderien tilalle oli vaikea löytää sopivia korvaajia. Ainakin miljoona puoluevaltion alemman tason kaaderia pantiin viralta.^[17]

Puoluevaltion epäkohdat olivat eräs kulttuurivallankumouksen syistä ja osaltaan nostattivat ihmisjoukkojen vihaa, joka purkautui laajamittaisena poliittisena väkivaltana. Erityisesti lasten ja nuorten rooli korostui kulttuurivallankumouksen aikana, ja heidät organisoitiin Nuoriin pioneereihin sekä Nuorisoliittoon. Jäsenten velvollisuus oli tarkkailla myös muiden nuorten aatteellista puhdasoppisuutta. Puoluevaltion hallintokoneistoon kohdistui laajamittaista kritiikkiä, valta vaihtui useimmissa Kiinan piirikunnissa ja sadattuhannet kuolivat tai vammautuivat.^[18] Ennen kaikkea kulttuurivallankumouksessa oli kyse KKP:n vasemmistosiiven sekä teknokraattien välisestä valtataistelusta. Vuosina 1966–1968 puoluevaltio oli käytännössä lamaantunut, eikä puolueen arvovalta ole koskaan täysin toipunut.^[2] Vuodesta 1970 lähtien sitä alettiin jälleenrakentaa, ja Kiinan poliittista järjestelmää uudistettiin yleisemminkin. Ammattiliitot perustettiin uudestaan 1973, ja niillä oli suuri rooli puoluevaltion päätösten toimeenpanossa.^[19]

Maon kuoltua 1976 kommunistipuolueen vasemmistosiipi menetti valtansa ja sen edustajat syrjäytettiin puoluevaltion vastuutehtävistä. Tämä heikensi Deng Xiaopingia vastustaneen opposition valtaa ja helpotti liberaaleja uudistuksia, jotka maolaisessa järjestelmässä olivat olleet lähes mahdottomia.^[20] Puoluevaltion tärkeimmiksi viroiksi nousivat puolueen puhemiehen, pääministerin ja keskussotilaskomission puhemiehen tehtävät. Alkuun kaikki kolme virkaa kuuluivat Hua Guofengille, mutta myöhemmin valtaa hajautettiin.^[21] Vuoteen 1993 mennessä keskeisimmät päättäjät olivat jo vaihtuneet niin, ettei puoluevaltion tärkeimmissä viroissa ollut yhtäkään yli 80-vuotiasta, ja suurin osa jäsenistä oli alle 70-vuotiaita. Jopa Deng Xiaoping oli luopunut muodollisista viroista.^[22]

Jiang Zeminin ja Hu Jintaon kausilla myös keskiluokka ja talousuudistusten myötä rikastuneet päästettiin mukaan puoluevaltion toimintaan, kun järjestelmä oli aiemmin suosinut köyhistä oloista tulevia. Tämä demokratisoi järjestelmää jossain määrin, vaikkakin suurin osa uusista puoluevaltion edustajista tuli niistä ryhmistä, jotka olivat hyötyneet Kiinan uudistumisesta. Hun kaudella järjestelmään yritettiin värvätä myös niitä, joita uudistukset eivät olleet vaurastuttaneet.^[23] Danwei-järjestelmä ajettiin alas vuosituhannen vaihteeseen mennessä. Tilalle tulivat jossain määrin autonomisempi kansalaisyhteiskunta ja kolmas sektori, joiden aktiivisuuden vallanpitäjät koettivat ohjata puoluevaltiota tukevaan toimintaan.^[24]

Järjestelmä on edelleen käytössä, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että Kiinan pienimmilläkin kylillä on oma puolueosasto ja -johto mutta ei muodollisen valtionhallinnon suoraa edustusta. Esimerkiksi hallinnollisia yksikköjä johtaa puolueen edustaja, ei muodollinen poliittinen virkamies tai luottamushenkilö. Tosin usein nimellinen johtaja ja puolueen edustaja ovat sama henkilö.^[25] Nykyään – 2000-luvun alkuvuosina – yhä useampi kiinalainen vaatii puoluevaltiota noudattamaan säätämiään lakeja, jotka muodollisesti turvaavat kansalaisille laajat perusoikeudet. Laajaa, yhtenäistä oppositiota Kiinaan ei kuitenkaan ole syntynyt.^[26] Puoluevaltiosta erillisten organisaatioiden synty on pyritty estämään houkuttelemalla yhä uusia ryhmiä puoluevaltion piiriin. Järjestelmällä on silti ollut vaikeuksia sopeutua Kiinan yhteiskunnan nopeaan muutokseen ja kaupungistumiseen.^[27] Myös korruptio on laajamittainen ongelma puoluevaltion kaikilla tasoilla.^[28]

Jyrkästä antikommunismistaan huolimatta Kiinan tasavaltaa hallinnut Kuomintang oli pitkään organisoitu leninistisen puolueteorian mukaisesti. Vuodesta 1986 alkaen puoluevaltio purettiin, ja sekä Kuomintang että Kiinan tasavalta demokratisoituivat seuraavien kymmenen vuoden aikana. Muutoksista huolimatta talouskasvu pysyi voimakkaana ja yhteiskunnalliset olot vakaina. Vapaissa vaaleissa Kuomintang on menestynyt hyvin ja on siten kyennyt säilyttämään vaikutusvaltansa.^[29]

Korean demokraattinen kansantasavalta eli Pohjois-Korea on Korean työväenpuolueen hallitsema puoluevaltio. Puolueella on vapaus päättää kaikista valtion, yhteiskunnan ja yksittäisten ihmisten asioista, ja sillä on sekä lainsäädäntö-, toimeenpano- että tuomiovalta. Pienemmät puolueet eivät muodosta aitoa oppositiota, vaan ne ovat työväenpuolueen ”veljespuolueita”. Valta periytyy Kim-suvussa dynastisesti ja on keskitetty aina kerrallaan yhdelle suvun edustajalle.^[30] Maata hallitaan ”kymmenen periaatteen” mukaisesti. Kaikki kohdat mainitsevat demokraattisen kansantasavallan perustajan Kim Il-Sungin. Yhdeksännen periaatteen mukaan ”on luotava vahva organisaatiokuri, niin että koko puolue, kansakunta ja asevoimat toimivat yhtenäisesti suuren johtajan toveri Kim Il Sungin alaisuudessa”.^[31]

• Aatolainen, Jaakko: Hitler, Stalin ja Stalingrad. Tahtojen taistelu. Hämeenlinna: Karisto, 2012. ISBN 978-951-23-5617-1
• Conyngham, William J.: Party-State Relationships in the Soviet Union. World Affairs, June 1969, 132. vsk, nro 1, s. 48–63. Sage Publications. JSTOR. Viitattu 27.8.2021. (englanniksi)
• Jussila, Osmo: Neuvostoliiton tragedia. Utopiasta vankileirien saaristoksi. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-26521-4
• Paltemaa, Lauri & Vuori, Juha A.: Kiinan kansantasavallan historia. Helsinki: Gaudeamus, 2012. ISBN 978-952-495-258-3